Sikurista tehtiin sota-aikana kahvin korviketta –  nyt kasvia voi istuttaa digitaalisesti vaikka ratikkavaunuun työmatkalla, miksi ihmeessä?

Katoavaisuus on kukkien toinen nimi, mutta niistä on moneksi, myös virtuaalimaailmassa.

Romantiikan ajan sinisen kukan voi ”istuttaa” vaikka aamuratikkaan. – Ruutukaappaus Biotechnology from the Blue Flower -projektin taidesovelluksesta.

14.5. 2:00 | Päivitetty 14.5. 9:39

Työmatkalla ratikan ikkunasta silmiin osui suuria kukkakimppuja kantava, onnellisen näköinen mies. Ihanat juhlat tulossa jossakin, tai olisiko mies kukkakauppias? Valkoisia ruusuja oli kymmenittäin, helposti toista sataa.

Väsyneenä ja aina vain järkyttävämmiksi käyneistä sotauutisista turtuneena näky liikutti: meillä on täällä yhä normaali elämämme juhlineen ja kukkineen. Ja nyt on toukokuu, kuukausista paras.

Sen kunniaksi ostin lähikaupasta ensimmäiset pionit. Omassa kukkakalenterissani pionit tosin kuuluvat pikemminkin alkukesään ja juhannukseen kuin toukokuun alkuun. Mutta maailmankirjat ovat muutenkin sekaisin, sesongit sekoittuvat toisiinsa, vuodet kuluvat pikakelauksella, kuukausista puhumattakaan. (Ja kohta on juhannus, päivät alkavat taas lyhentyä, mutta en nyt kirjoita sitä tähän.)

Kolme pionianikin avautuvat hetkessä, kuin nopeutetussa filmissä. Ne ovat majesteettisia. Melkein alan puhutella niitä aamuisin kunnioittavasti.

Sinebrychoffin taidemuseossa on parhaillaan esillä muun muassa Jan Brueghelin (työhuone) runsas kukka-asetelma noin vuodelta 1610.

Mestarilliset hollantilais- ja flaamilaismaalaritkin suhtautuivat aikoinaan sopivan suurpiirteisesti kukkien oikea-aikaisuuteen Asetelmiin saatiin yltäkylläistä muhkeutta sijoittamalla samaan maljakkoon eri aikaan kukkivia kukkia.

Lue lisää: Kaksi taidemuseota ottaa varaslähdön kesään: Kukkaloisto täyttää nyt sekä Sinebrychoffin että Järvenpään museot

Nykytaiteilija Clare Woods (s. 1972) maalaa hänkin kukkia. Woodsin alumiinipohjalle paksuin kerroksin ikuistamat isot kukinnot tulevat lähelle ja niissä on myös jotain uhkaavaa. Serlachius-museo Göstassa Mäntässä esillä olevista maalauksista suurin on jättimäinen, kahdeksan metriä leveä.

Näyttelyjulkaisusta luen, että kukkamaalaukset ovat saaneet alkunsa sairasvuoteella. Woods valokuvasi toipilaana sairaalaan saamiaan kukkia niiden eri vaiheissa, kukoistuksesta lakastumiseen ja kuolemaan. Maalaukset syntyivät valokuvien pohjalta, kuten Woodsin teokset useimmiten, ja inspiraation lähteenä ovat olleet myös Édouard Manet’n (1832–1883) maalaukset. Ranskalainen impressionisti maalasi hänkin sairaana saamiaan kukkia.

Jostain muistan lukeneeni, että pionit olivat Manet’n lempikukkia. Niitä on myös Woodsilla. Kummallakin ne näyttävät jotenkin enemmän yksilöiltä kuin vain lajinsa edustajilta.

Yhden Woodsin kukkamaalauksen nimi on Equally Dead, ”Yhtä kuolleet”, toisen A Thin Place. Se viittaa paikkaan, jossa maallisen ja ikuisen ulottuvuuden välinen raja on ohut.

Clare Woods: Yhtä kuolleet, 2021, öljyväri alumiinille. Teos on parhaillaan esillä Serlachius-museo Göstan näyttelyssä Menneen ja tulevan välissä.

Kukkamaalauksissa on usein oma surumielisyytensä. Kukat eivät elä kauan. Katoavaisuus on kukkien toinen nimi. Ne muistuttavat meitä omastakin kuolevaisuudestamme. Taide on ikuisempaa.

Ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778) antoi tapetoida makuuhuoneensa karkeat puuseinät aidoilla, arvokkailla grafiikanlehdillä, jotka kuvasivat kasveja. Kun häneltä kysyttiin, eikö kosteus pilannut teoksia, Linné vastasi: ”Kyllä toki, mutta kuvien pitää olla siinä; haluan katsella niitä koko lopun ikääni.”

Niin hän tekikin. Linnén Hammarbyn talon seiniltä nuo kosteuden täplittämät arvokkaat grafiikanlehdet löytyvät edelleen, vuosisatojen kellastamina. Samaan aikaan luonto puskee väkevää vihreää dna:nsa ohjaamana Hammarbyn puutarhassa ja kaikkialla muualla.

Ja hyvä niin.

Ilman kasveja ei olisi meitäkään. Ihmiset ovat täysin riippuvaisia kasveista: käyttämämme ruoka, koko ravintoketju, ja happi ovat peräisin kasvikunnasta.

Kasvit ovat häkellyttäviä, yllättäviä – ja niitä löytyy kaiken aikaa lisää. Kasvineurobiologi Stefano Mancuson kirjoja lukee kuin dekkaria: tutkimus paljastaa kasvien ihmeellisestä älykkyydestä ja toimintakyvystä jatkuvasti uusia puolia.

Lue lisää: Köynnös matkii naapuria, ja mimosa muistaa 40 päivää – kasveilta paljastuu lisää erikoisia kykyjä

Ja olisiko kasvitiede edistynyt ilman taidetta?

Tarkoilla kasvikuvilla oli käänteentekevä merkitys luonnontieteelle jo renessanssin aikana, ja esimerkiksi saksalainen Georg Dionysius Ehret (1708–1770) oli tiiviissä yhteistyössä myös Linnén kanssa. Kuvien avulla ruotsalaistieteilijän luokitusmenetelmä avautui Systema naturae -teoksessa (1735) vaivattomasti myös niille, jotka eivät osanneet lukea latinaa.

Mancuso taas muistuttaa, että elävää kuvaa käytettiin kasvitutkimuksen avuksi hyvin pian sen jälkeen, kun Lumièren veljekset olivat sen keksineet: Wilhelm Pfeffer (1845–1920) esitteli kasvien motorisia kykyjä hämmästyneelle kasvitieteilijäyleisölle. Mancuson mukaan kyseessä oli historian ensimmäinen time lapse -elokuva. Pfeffer esitti muun muassa tulppaanin kukkaan puhkeamisen, tuntomimosan liikehdintää ja ihmeellistä juuren kasvua.

Internetissä törmään erikoislaatuiseen sikuriprojektiin.

Sikurista tulee ensimmäisenä mieleen sota-aika ja kahvi; sikurinjuuresta sai kahvin korviketta. Ja myydään juomaa näköjään nykyäänkin ainakin terveyskaupoissa. Mutta sikurilla on myös henkisempi kulttuurihistoriallinen puolensa – ja uunituore digielämä.

Luultavasti juuri sikurin sininen kukka antoi nimen saksalaisen romantiikan kaipuun siniselle kukalle. Brittitaiteilija Anna Dumitriun mukaan sikuri oli Goethen mielessä, kun hän loi alkukasvin (Urpflanze) käsitteen, ja se mainitaan myös Darwinin Lajien synnyssä (1859). Vuonna 2019 alkaneen tutkimusprojektin Biotechnology from the Blue Flower myötä sikuri loikkaa digiaikaan.

Biotaiteeseen erikoistunut Dumitriu sukeltaa digitaiteilijakollegansa Alex Mayn kanssa sikurin juuren sisälle 3d-mallinnoksin, ja he saavat sinikukat leijumaan missä vain. Teoksensa he määrittelevät ”veistokselliseksi bio-digitaaliseksi installaatioksi”.

Tuloksia on parhaillaan esillä Kunsthaus Wiesbadenissa Saksassa ja syksyllä MIT-museossa Cambridgessä, Yhdysvalloissa. Mutta Dumitriun ja Mayn teos on kenen tahansa ulottuvilla. Tällä viikolla sovelluskauppoihin ilmestyneen sovelluksen avulla digitaalisia sinikukkia voi ”istuttaa” minne tahansa.

Sikurin juurta klikkaamalla kasvi kasvattaa lehtiä ja kukkia.

Latasin sovellksen, ja se toimi. Sen jälkeen kun olin täyttänyt makuuhuoneeni runsaan vihreillä sikurinlehdillä ja kukilla ja huomannut, että ne jopa huojuvat epätodellisen todellisesti, kokeilin samaa myös matkalla töihin.

Ratikassa juurta piti maanitella esiin kauemmin kuin kotona. Muutama pää taisi kääntyä, kun osoittelin iPadillä ratikan lattiaa ja kattoa lisätyn todellisuuden juuria etsien. Mutta löytyi!

Myös työpaikan kasvillisuus lisääntyi oleellisesti –  tosin vain ruudulla.

Moisen puuhastelun on tarkoitus saada miettimään ”luonnollisen” ja ”keinotekoisen” käsitteitä. Geenimanipulaatio on yksi projektin avaimista: geenimanipuloiduilla sikureilla ei ole asiaa laboratorioiden ulkopuolelle –  paitsi juuri taiteena.

Tieteessä sikuri ja sen muuntelu kiinnostaa kasvin lääkinnällisten ominaisuuksien vuoksi. Sikurin muhkeassa juuressa on inuliinia, joka on kiinnostava ravintokuitu terveysominaisuuksiensa takia. Kasvi sisältää myös terpeenejä, joilla on monenlaista käyttöä, luen Dumitriun sivuilta.

Olof Rudbeck nuorempi, keskeinen ruotsalainen kasvikuvittaja, maalasi komeita akvarelleja 1600-luvun lopulla kirjaansa Blomboken. Hänen isänsä tekemiä mittaamattoman arvokkaita kasvikuvituksia oli palanut tuhkaksi Uppsalan palossa vuonna 1702, mutta pojan kuvitukset ovat säilyneet.

Niiden joukossa on komea auringonkukka, tuo ihmeellinen kasvi, jonka symmetrinen kukinto seuraa auringonkiertoa.

Tänä keväänä auringonkukkaa katsoo uusin silmin. Se on raakalaismaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan kansalliskukka, ilon, ylpeyden ja rakkauden symboli.

Laitoin juuri sen siemeniä itämään. Ehkä pitäisi harkita parvekkeelle sikuriakin, aivan livenä. Olisi sinistä ja keltaista.

Ja näenkö oikein: pionit nyökkäävät maljakossaan hyväksyvästi.

Lähteitä mm.: Claudia de Brün, Kirsi Eskelinen (toim.) Linné ja pieni pala paratiisia. Sinebrychoffin taidemuseo, 2022.

Laura Kuurne: Huoneet joissa elämme. Neljä reittiä Clare Woodsin taiteeseen, artikkeli teoksessa Clare Woods, Menneen ja tulevan välissä (Parvs, 2022).

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous, ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden (Aula, 2018).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat