Toimittajan ensimmäisessä romaanissa leikitellään dystopian ja utopian rajoilla maailmassa, jossa jokaisella on oma selityksensä ihmiskunnan luhistumiselle

Arla Kanervan dystooppisessa utopiassa ihmiset katoavat yksi kerrallaan.

Lopun aikoja on Arla Kanervan esikoisromaani. Aiemmin häneltä on ilmestynyt miestaiteilijoiden neromyyttiä ja ylivaltaa ruotiva tietokirja.

14.5. 12:14

Romaani

Arla Kanerva: Lopun aikoja. Kosmos. 240 s.

Utopian ja dystopian ero voi olla häilyvä. Kyse on usein näkökulmasta: kenen silmissä maailma näyttää ihanteelliselta, kenen painajaismaiselta?

Arla Kanervan ensimmäinen romaani Lopun aikoja on kirjoittajansa mukaan utopia. Ihmiskunnan näkökulmasta asetelma on melko dystooppinen: ihmisiä alkaa kadota selittämättömästi maailmasta yksi kerrallaan. Utooppisen tilanteesta tekee ilmeisesti luonnon näkökulma: se pääsee eroon tuhoavasta loisesta ja takakannen mukaan “pelastaa itsensä ihmisiltä”.

Kanerva tunnetaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana ja kirjallisuuskriitikkona. Lopun aikoja on hänen esikoisromaaninsa, mutta Kanerva on kirjoittanut aiemmin miestaiteilijoiden neromyyttiä ja ylivaltaa ruotivan Taiteen mustan kirjan (2019).

Lopun aikoja asettuu maailmanloppukirjallisuuden jatkumoon, jossa ihmiskunnan luhistuminen johtaa päähenkilön nomadimaiseen paikanetsintään epämääräisten yhteisöjen välillä.

Suurin vaara ovat lopulta toiset ihmiset ja heidän epätoivonsa. Nykykirjallisuuden ehkä tunnetuin esimerkki hortoilusta apokalypsin keskellä on Cormac McCarthyn Tie (2006), jossa isä ja poika etsivät paikkaansa vaarallisessa romahtaneessa yhteiskunnassa.

Kanervan teoksessa nuori tyttö, Emma, jonka äidit ovat kadonneet hänen silmiensä edessä, lähtee etsimään perheensä kanssa pohjoiseen lähtenyttä ystäväänsä Ruusua. Emma vaeltaa metsän ja kaupunkien läpi ja päätyy Paratiisin rakentajat -nimisen matriarkaalisen yhteisön suojiin.

Vaaleanpunaisessa talossa asustava yhteisö paljastuu new age -kultiksi, jota johtaa osuvasti nimetty Maria. Veden, maan ja ilman rakastaminen yhdistyvät luontevasti ekofasistiseen heikkojen tai haitallisten ihmisten eliminoimiseen.

Paratiisin rakentajien filosofian tarkastelu on viihdyttävän ajankohtaista. Kultinjohtajan uskottavat pohdinnat kapitalistisen individualismin tuhoavuudesta päätyvät vähän liian nopeasti siihen, että Äiti Maan ja yhteisen hyvän eteen on tehtävä erilaisia väkivaltaisiakin uhrauksia:

”Luonto on jumaluus, ja tähän jumaluuteen me kuulumme”.

Useimmissa dystooppisissa road trip -teoksissa kuljetaan kaksin tai ryhmässä, mutta Lopun ajoissa Emma taivaltaa yksin. Läheiset katoavat tai muuttuvat, eikä pysyvää turvaa löydy mistään. Teos tuntuukin pohjimmiltaan kertovan yksinäisyydestä, jonka turvattomuuteen ajava katastrofi aiheuttaa.

Näkymä on lohduton: yksilöt ovat lopulta oman onnensa nojassa, eikä kehenkään voi luottaa. Yksin jääminen ja rakkaudettomuus ajaa Emman kohti välinpitämättömyyttä ja vihaa, ja hän alkaa halveksua heikkoutta toisissa. Kanerva ei puolustele päähenkilön sadistisia ajatuksia, hän vain näyttää ne.

Yksi teoksen kiehtovimpia kohtauksia on yksityiskohtainen kuvaus Paratiisin rakentajien taloon luvatta eksyneen vähempiosaisen ihmisen murhasta ja kannibalistisesta preparoinnista. Emman muutoin jatkuvasti läsnä oleva ääni hiljenee ja kerronta typistyy kuvailevaksi.

Tämä teoksessa usein toistuva tehokeino on kieltämättä pysäyttävä, mutta myös häiritsevä: kun jotain tarinan kannalta merkittävää tapahtuu, lukijaa ei päästetä käsiksi päähenkilön ajatuksiin. Näemme vain lopputuloksen.

Kanervan jouheva tarinankerronta tuo mieleen esimerkiksi Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin (2015), joka kuvaa nuoren tytön kasvua ja selviytymistä sukupuolittuneessa fantasiadystopiassa. Itärannan teos ja Lopun aikoja jakavat myös nuortenromaanimaisen naivismin rankoista tapahtumistaan huolimatta.

Kun maailmaa katsotaan teini-ikäisen silmin, se näyttää mustavalkoiselta. On hyvä ja on paha.

Tällöin sisäistekijältä toivoisi kahtiajaon haastamista muilla keinoin, mutta Lopun aikojen maailma on hyvin aukipureskeltu. On helppo nähdä teoksessa faabelimainen opetus: ei saa tehdä pahuutta luonnolle, tai käy huonosti.

Lopun aikoja näyttää tarkkanäköisesti tapoja, joilla ihmiset yrittävät hyötyä luonnosta. He antavat ympäristölle erilaisia merkityksiä, heijastavat siihen omia teologioitaan, perustelevat väkivaltaisuuksiaan luonnon tarkoituksen toteuttamisella tai yrittävät nousta sen yläpuolelle.

Hahmoille luonto näyttäytyy ihmisestä erillisenä rationaalisena toimijana, jolla on kostomotiivi päästä ihmiskunnasta eroon. “Äiti Maa on uskomaton. Ja nyt hän on saanut tarpeekseen ihmisestä, kuten me kaikki tiedämme”, kultinjohtaja pauhaa.

Romaani ei kuitenkaan ota – muutoin kuin tulkintaa epäonnistuneesti ohjaavassa takakannessaan – kantaa siihen, miksi ihmiset oikeastaan katoavat. Asetelma luonnosta kostajana on taiteen historiassa klassinen, mutta nykypäivän maailmanloppukirjallisuudelta toivoisi jo enemmän, ja ehkä siksi Kanervan teokselle on olemassa toinenkin lukutapa.

Ehkä luonnon kostamisen sijaan ihmiskunta kadottaa itse itsensä, ehkä se vetäytyy näin osaksi luonnon kiertokulkua kasveina ja eläiminä. Olisiko näkymä tällöin ihmisen kannalta utooppinen?

Tulkinnan kirkastamiseksi olisi kirjoittajalta toivonut tässä kohtaa terävämpää kynää.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat