Suomen jazzin huippu­yhtye OK:KO on ollut alusta lähtien valloittavalla tavalla juureva, ja kolmannella levyllä sen matka jatkuu yhä syvemmälle maalais­maisemaan

Okko Saastamoisen sävellyksissä ja niiden sovituksissa on jotain kansanmusiikillista, kirjoittaa kriitikko Harri Uusitorppa.

Rumpali Okko Saastamoisen (takana vas.) perustama OK:KO on ensi kesänä liesussa, matkalla. Kolme levyä tehneessä yhtyeessä ovat alusta alkaen soittaneet saksofonisti Jarno Tikka (takana oik.), basisti Mikael Saastamoinen (edessä vas.) ja pianisti Toomas Keski-Säntti.

10.5. 13:11

Jazz / Albumi

OK:KO: Liesu. We Jazz Records. ★★★★

Kylläpä ruotsalaisia huvitti kuutisen vuotta sitten Uumajassa, kun rumpali Okko Saastamoinen ryhtyi kertomaan kesken keikkaa tarinaa kaverista, joka tahtoi ajaa traktorilla jonnekin Rantsilaan. ”Niin katsokaas, meillä on Suomessa sellainen kaupunki kuin Haapavesi”, jatkoi hän jutusteluaan synnyinseudustaan.

Mutta puheet Haapavedestä, Rantsilasta ja traktorista eivät olleet pelkkää jazzyleisön lämmittelyä, vaan myös johdattelu verkkaisesti kehittyvään kappaleeseen To Rantsila by Tractor. Tosin se odotti vielä tuolloin, lokakuussa 2016, julkaisuaan. Kuten odotti Okko Saastamoisen perustaman ja johtaman OK:KO-kvartetin ensimmäinen albumi Land E.

Saastamoisen rönsyilevä, pitkän illan paras välipuhe saattoi hyvinkin olla suunniteltu, mutta jälkivaikutelmaksi jäi silti massasta selvästi erottuva alleviivaamaton vilpittömyys.

Ja sama päti musiikkiin.

Yhteispohjoismaisessa yhtyekatselmuksessa esiintynyt OK:KO ei yrittänyt olla ehdoin tahdoin lähtökohtaansa kansainvälisempi, ei yrittänyt esittää mitään erityistä. Kaikkiin muihin Uumajan pitkässä illassa esiintyneisiin verrattuna se oli valloittavalla tavalla juureva, jollain tasolla jopa kotikutoinen.

Sama tunne on kannatellut myös OK:KO-yhtyeen myöhempiä konsertteja ja kertautuu jälleen kolmannella Liesu-albumilla. Se seuraa kolmen vuoden takaista, laajasti kiitettyä Syrttiä (2019), joka nostettiin sekä Emma-ehdokkaaksi että Teosto-palkintoehdokkaaksi.

Ja kas, Liesun punavalkoisessa ja kollaasimaisessa valokuvakannessa pilkottaa ensimmäistä kertaa traktori: pellon reunassa napatussa pienessä kuvassa, joka halkaisee Haapavedellä otetun suuremman maalaismaiseman, kesäisen ja hiljaiseloisen kylänraitin.

Olisiko sen musiikillinen vastine Liesulla kirkonkylän asukkaisiin viittaava Kirkkis, joka alkaa kontrabasisti Mikael Saastamoisen jousella soittamallaan lähes kolmeminuuttisella introlla?

Tai ehkä tätä maakuntakuvaaja Matti Poutvaaran ottamaa vuosikymmenten takaista haapavetistä maalaismaisemaa kommentoi kiemurteleva ja nakuttava Vanhatie, jossa kvartetin tenorisaksofonisti Jarno Tikka päätyy ehkä koko levyn ryöppyävimpään, väkevimpään sooloon.

Okko Saastamoisen pääosin säveltämä 40-minuuttinen Liesu on silti ennen kaikkea yhtyeen levy ja kollektiivinen yhtyelevy, kuten ovat aiemmat. Mutta nyt on selvää, että melkein kuusi vuotta sitten taltioitu Land E. (2017) kuulostaa Liesuun verrattuna sekä tunnustelevammalta että perinteisemmältä, vaikka se oli julkaisuvuotensa suomalaisia muotovalioita. Vaikka ei sentään se ”jazz-sensaatio”, joksi sitä ennakkoon hehkutettiin.

Melko helposti tunnistettavasta tyylistä ei voi silti erehtyä, vaikka sen tarkempi määrittely saattaa tuottaa harjaantuneellekin edelleen hienoisia hankaluuksia, jos ylipäätään pitää määritellä. Bebopia, hardbopia tai cooljazzia OK:KO ei ainakaan esitä, ei sen paremmin freejazzia, etnojazzia tai folkjazzia – saati jotain ”kokeellista”.

Kieltämättä Saastamoisen pienten aihioiden vähäeleisissä sävellyksissä ja niiden sovituksissa on jotain kansanmusiikillista, ainakin vanhanaikaisessa mielessä. Kuten on lähes hymnimäisessä Arvossa sekä pitkässä Riejussa ja levyn sykähdyttävästi päättävässä Yösalmi-balladissa. Molemmissa voi ihailla taas sitä tapaa, jolla pianisti Toomas Keski-Säntti rakentaa ennakoimattomia soolojaan.

Ehkä yksi yhtyeen musiikin ”ymmärtämisen” avaimista onkin improvisointia korostavan Okko Saastamoisen oma luonnehdinta. Saastamoisen mukaan hänen sävellyksensä ovat ”ikään kuin ajatuksen alkuja, joista soittajien on jatkettava eteenpäin”.

Noin kuuden vuoden ja kolmannen Liesu-levyn jälkeen on selvää, että tämä työtapa toimii, ja enemmän kuin hyvin. Olkoon siis OK:KO edelleen omassa murteellisessa liesussaan – liikkeellä, matkalla, menossa, kylänraitilla traktorilla, tien päällä.

Kriitikon valinnat: 92-vuotiaan Jukka Haaviston ensialbumi sekä Max Zengerin, Mirja Mäkelän ja Eero Raittisen uutuudet

Jazz / Albumi

Jukka Haavisto: September Song. Bluelight Records. ★★★

Kesäkuun alussa 92 vuotta täyttävä musiikkineuvos Jukka Haavisto on todistanut melkein kaikki suomalaisen jazzin vaiheet, ja vielä monissa rooleissa: ainakin muusikkona, toimittajana ja tietokirjailijana sekä Musiikkiarkiston perustajana ja johtajana. Nyt hän julkaisee, vihdoin, ensialbuminsa.

Eikä haittaa, vaikka September Song taltioitiin 2010, sillä hän esiintyi vielä pitkään sen jälkeen, vuoteen 2020. Musiikki on luonnollisesti sitä, mikä vibrafoniin erikoistuneelle Haavistolle on merkityksellisintä: sitä swingiä, johon hän ei ole kyllästynyt koskaan. Seitsemän amerikkalaisen standardin napakka kvintettilevytys onkin ennen kaikkea rakkaudentunnustus, johon tiivistyy iso osa elämää ja työtä – yhtenä huippuna Haaviston oman ”scat-laulun” säestämä, häntä vain vuotta nuorempi It Don't Mean a Thing If It Ain't Got That Swing.

Jazz / Albumi

Maxxxtet: Chapter 3. Flame Jazz Records. ★★★★

Alttosaksofonisti ja bassoklarinetisti Max Zengerin johtama Maxxxtet-kvartetti on edennyt kuuden vuoden määrätietoisella matkalla kolmanteen levyyn, kuten nimestä Chapter 3 voi aavistaa. Mukaan ehtii silti hyvin, ehdottomasti kannattaakin. Maxxxtetin sointi – solisteina Zenger ja trumpetisti Tomi Nikku – on Suomessa aika ainutlaatuinen, kuten yhtyeen vähitellen omaksi tiivistynyt tyylikin. Musiikki on kyllä ytimeltään melodista, mutta samalla aavistuksen abstraktia sekä hallitun oloisena hieman etäännytettyä, vähän viileää cool jazzin tapaan. Tämän kolmannen ja täysipainoisemman kokonaisuuden erottaa edeltäjistään ennen kaikkea kuuntelua jäsentävä ”tarinallinen” lähtöidea: ne viisi hypnoottisempaa Demoni-nimistä kappaletta, jotka sekä aloittavat että lopettavat levyn.

Laulu, Jazz / Albumi

Mirja Mäkelä Trio: So Far, So Me. Eclipse. ★★★

Laulaja ja lauluntekijä, laulunopettaja Mirja Mäkelän omin musiikillinen väline vaikuttaa olevan tekstien tulkitsijalle aika vaatelias ”kamarijazzillinen” trio kitaristin ja basistin kanssa. Hän on tehnyt niin kolmesta aiemmasta albumistaan kaksi ja nyt kolmannen, ja jälleen tutulla miksauksella: sävellykset ovat pääosin omia, sanat joko suomalaisten runoilijoiden tai omia sekä suomeksi että englanniksi.

Albumimitassa tämä tekstuaalinen moninaisuus aiheuttaa hieman turhaa hajontaa – semminkin, koska säveltäjä Mäkelä ja hänen kumppaninsa, kitaristi Tuomo Dahlblom ja basisti Juho Kivivuori eivät yritä puristaa kappaleita yhteen, edes kahteen tyyliin. Hienoista teksteistä ja tulkinnoista ei ole sinänsä pulaa, ja moneen venyvä Mäkelä väläyttää jälleen taitoja myös äänitaiteilijana, scat-laulajana.

Blues / Albumi

Eero Raittinen: Leap of Faith – Live Rarities 1970–2005. Bluelight Records. ★★★

Ruotsalaisen Vanhan holvikirkon listaykköseksi 1968 laulanut Eero Raittinen sai tehdä seuraavana vuonna ensimmäisen oman albumin ja vieläpä täysin mielihalujensa mukaan. Syntyi englanninkielinen, lainakappaleista koottu Eeron elpee (1970), Suomen ensimmäinen blues-albumi. Julkaisemattomista liveäänityksistä nyt valikoidun Leap of Faithin vanhin ja kiinnostavin kolmannes, joulukuussa 1970 televisio-ohjelmaan taltioitu kuuden kappaleen setti täydentää juuri tätä aikaa. Ja vielä yhtyeellä, jota ei voi nyt ohittaa: kitarassa Albert Järvinen, pianossa Jukka Tolonen.

Kokoelman toinen vahva, vaikka turhan lyhyt veto on Tavastialla 1976 äänitetty neljän kappaleen lämmittely. Se jättää aidon vintagen nälän, jota klubikeikoilla 2005 taltioidut loput kahdeksan esitystä eivät vie oikein pois.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat