Suomalaistenkin rakastama pianistisuuruus Aleksandr ”Lexo” Toradze on kuollut – ehti jo lähettää toipumis­viestin sairaalasta

Monikymmenkertainen Suomen-vieras Aleksandr ”Lexo” Toradze ehti lähettää sairaalasta toipumisviestin konsertissa ilmaantuneiden sydänongelmien jälkeen.

Aleksandr Toradze Mikkelin musiikkijuhlilla vuonna 2008.

12.5. 14:41

Sydän petti sittenkin. Suomalaistenkin suosikkipianisteihin kymmenillä solistivierailuillaan kuulunut Aleksandr ”Lexo” Toradze kuoli Indianapolisissa keskiviikkona 11. toukokuuta vain viikkoja ennen 70-vuotispäiväänsä.

Hän oli syntynyt Tbilisissä Georgiassa 30. toukokuuta 1952.

HuhtikuUN lopulla uutisoitiin hänen sydänvaivoistaan kesken Vancouverin sinfoniaorkesterin konsertin. Oireista huolimatta hän soitti Igor Stravinskyn pianokonserton ja Dmitri Šostakovitšin toisen pianokonserton ja otti vastaan pitkän uransa viimeiseksi jääneet aplodit. Lavalta hänet vietiin suoraan sairaalaan.

Sairasvuoteelta hän lähetti lämpimän videoviestin pahoitellen sitä, että seuraavien päivien konsertit jäisivät väliin.

Toipuminen oli alkanut lupaavasti, joten järkytys kuolinuutisesta on suuri.

Suru-uutisen vahvisti HS:lle häntä edustaneen konserttitoimiston edustaja Ettore F. Volontieri.

Aleksandr Toradze oli Prokofjevin toisen pianokonserton ehkä huikein tulkitsija. Kuva Helsingin Kulttuuritalolta vuodelta 1996.

Toradze opiskeli ensin Georgiassa ja sitten Moskovan konservatoriossa. Hän herätti kansainvälistä mielenkiintoa jo 1977 sijoittuessaan toiseksi kansainvälisessä Van Cliburn -pianokilpailussa Yhdysvalloissa. Suurin kansainvälinen ura alkoi vuonna 1983, kun hän loikkasi länteen kesken moskovalaisorkesterin kiertueen Madridissa.

Ensimmäinen konsertti loikkauksen jälkeen oli Los Angelesissa Esa-Pekka Salosen johdolla. ”Esa-Pekka, tilanne vaikuttaa varsin hyvältä”, Toradze myhäili uima-altaalla sikari suussaan läntiseen maailmaan totutellessaan.

Alkoi suuri ura, joka toi hänet usein Suomeen Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen ja Valeri Gergijevin sekä muiden huippukapellimestarien solistina.

Lexo hämmästytti kriitikot täälläkin. ”Hän on pianon Mika Halvari, barbaarinen eläin, jonka soitossa ääritilat ovat elämän ehto ja sisältö”, professori Veijo Murtomäki arvioi Helsingin Sanomissa vuonna 1995.

”Hän on suuri taiteilija, jolla on poikkeuksellisen laaja dynaaminen asteikko”, oli puolestaan Toradzen hyvän ystävän Seppo Heikinheimon mielipide

On totta, että 1990-luvun Toradzella oli paitsi huumaavimmat fortissimot, myös herkkä kosketus hiljaisiin sävyihin.

Ja kun Lexo pääsi irti – usein huitaistuaan kädet pari kertaa ylös kuin verryttelynä esimerkiksi ennen Sergei Prokofjevin toisen pianokonserton ensimmäisen osan hurjaa kadenssia – kitka tuntui täysin katoavan!

Hän kuulosti kaikkivoivalta ja eläytyi valtavalla intensiteetillä ystävänsä itsemurhaa surreen nuoren Prokofjevin tunteisiin.

Kaikki tämä teki Mikkelin musiikkijuhlilla Philips-yhtiölle tallennetusta Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytyksestä Gergijevin ja Mariinski-teatterin orkesterin kanssa kansainvälisten kriitikkojen ikisuosikin.

Aleksandr Toradze harjoituksissa Esa-Pekka Salosen johtaman Radion sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2001.

Suuri intensiteetti oli keskeyttää suuren uran: kerran hän eläytyi isänsä menettäneen kapellimestariystävän suruun niin voimallisesti, että sormi vaurioitui kesken konsertin. Hän jatkoi loppuun ja kertoi asiasta vasta myöhemmin.

Tässä vaiheessa oma ohjelmisto alkoi kutistua, mutta valtavalla harjoittelulla vioittunut osakin kädestä totteli. Näin hän sai venäläisten säveltäjien sekä esimerkiksi Maurice Ravelin konsertot hyvään esityskuntoon kuolemaansa asti.

Toradze oli iso mies, joka pystyi isoihin suunnanmuutoksiin. 1990-luvun muhkea hedonisti uusi elämäntapansa tulisella chilidieetillä. Taustalla oli nöyryyttävä kokemus, kun kunto ei riittänyt hänen pienten poikiensa pyytämään jalkapallopeliin.

Seuraavana kesänä hän oli jo päässyt eroon suuresta ylipainosta ja viiletti tuulennopeasti Mariinski-teatterin orkesterin ja Mikkelin musiikkijuhlien järjestäjien välisessä jalkapallo-ottelussa.

Chiliseostaan hän tarjosi kaikille, jopa tämän journalistin jälkiruoka-annokseen eräässä lounashaastattelussa. Toimihan tuo. Jälkiruoka jäi syömättä.

Valeri Gergijev ja Aleksandr Toradze jalkapallokentällä Mikkelin musiikkijuhlien perinteisessä ottelussa vuonna 1999.

Toinen muutos tapahtui pianotaiteilijan estetiikassa. Viimeisinä vuosina jylisevät fortissimot jäivät yhä useammin väliin ja vaikutelma oli, että piinattu sielu etsi sisäistä rauhaa mieluiten hiljentymisestä ja egon häivyttämisestä.

”En minä ole tärkeä, te olette”, hän sanoi Helsingin kaupunginorkesterin harjoituksissa soittaessaan Sergei Rahmaninovin kolmatta pianokonserttoa vuonna 2013. Näkökulma oli poikkeuksellinen: hän halusi enemmänkin säestää orkesteria kuin päinvastoin.

Sama jatkui vuonna 2014 Mikkelissä Ravelin pianokonserton solistina. Aina kun mahdollista hän soitti aivan hiljaa, mattasävyisen värittömästi.

Lopulta Toradze tuntui pysäyttävän itse ajankin ja nosti palan kurkkuun ylimääräisessä, joka oli Ravelin Miroirsin osa Oiseaux tristes eli surulliset linnut.

”Haluan olla kuin tuo lampi”, hän sanoi myöhemmin illalla Mikkelin Mikaeli-konserttitalon pihalla. ”Aivan tyyni, mikään ei väreile.”

Aleksandr Toradze ja perheystävän pieni tytär Pietarin Valkeiden öiden tähdet -festivaalilla vuonna 2002.

Ihmisenä Toradze oli lämmin persoona, joka hurmasi useimmat ihmiset vauvoista vaareihin. Usein hän tuntui saavan jokaisen tuntemaan, että tämä on juuri sillä hetkellä Toradzelle maailman kiinnostavin ihminen.

Ystävyydet olivat elinikäisiä ja yksi niistä kohdistui Pietarin Mariinski-teatterin pomoon Valeri Gergijeviin.

Vaikka Toradze oli georgialainen ja Gergijev Venäjän tukema osseetti, he pystyivät yhteishaastatteluun Georgian sodasta kesällä 2009.

"Minulla on osseettisukulaisia ja päinvastoin. Tragedian syvyyttä voi verrata Suomeen keväällä 1918. Veljet taistelivat toisiaan vastaan", Toradze sanoi.

Valeri Gergijev ja Aleksandr Toradze Mikkelissä kesällä 2009.

Toradze konsertoi putinistien kanssa mutta ei itse ollut sellainen. ”Minä loikkasin ja Valeri ei. Kyllä sillä on tiettyä vaikutusta katsantokantoihin”, hän arveli.

Vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen kysyin missä määrin hänen ystävänsä Gergijev tuntui jääneen Putinin määräysvallan alle.

"Kukaan Venäjän ulkopuolella – minä mukaan luettuna – ei voi täysin ymmärtää ja arvioida heidän asemaansa", hän vastasi.

Aleksandr Toradze ja Denis Matsujev käyvät läpi Prokofjevin kolmatta pianokonserttoa vuonna 2016 Mikkelin musiikkijuhlilla.

Hankalan tilanteen Toradze koki Putinin vuoksi jo 7. lokakuuta 2002, kun silloin vielä uudistajana ja lännen ystävänä pidetty presidentti vietti 50-vuotisjuhliaan Pietarin Mariinski-teatterissa.

Ohjelmassa oli ukrainalaisesta vapaustaistelijasta kertova Tšaikovskin Mazeppa-ooppera.

Esityksen jälkeen nostettiin maljoja, eikä Toradze tuntenut entisenä loikkarina oloaan kotoisaksi entisen KGB-vakooja Putinin vieressä.

Ikuisena diplomaattina hän kuitenkin ehdotti maljaa kahdelle johtajalle, Putinille ja Gergijeville, ja toivotti heille pitkää ja menestyksekästä valtakautta.

”Ei”, torjui Putin. ”Maestro on ikuinen. Minä palvelen ja katoan.”

Kohtalo ei aina ole reilu.

20 vuotta myöhemmin Putin ei ole kadonnut mihinkään ja hänen valtakautensa tuottaa inhimillistä kärsimystä ja sotarikoksia päivittäin.

Samalla maailma on menettänyt suuren taiteilijan, Lexo Toradzen.

Lexon hymy: Mikko Franck ja Alexandr Toradze Israelin filharmonikkojen harjoituksissa Tel Avivissa maaliskuussa 2002.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat