”Itseä ja instrumenttia on ajoittain vähän vaikea erottaa”, sanoo laulaja ja lauluntekijä Aili Ikonen

Laulaminen oli ujolle Aili Ikoselle luontevin tapa ilmaista itseään.

”Iän mukana ilmaisuni päälle on tullut kaarnakerroksia, ja sehän ei ole lainkaan huono asia”, Aili Ikonen sanoo kotimaisemissaan Helsingin Suutarilassa.

19.5. 2:00 | Päivitetty 19.5. 9:38

Laulaja ja lauluntekijä Aili Ikosen oma instrumentti on koronan jäljiltä edelleen epävireinen.

”Sairastelu on laulajalle aina viheliäistä ja toisinaan kova kokemus, on keikkoja tai ei”, Ikonen sanoo lievästi käheänä kotonaan Helsingin Suutarilassa, välillä yhä yskähdellen.

”Laulaminen on niin iso osa minua, että äänen hävitessä minustakin tuntuu katoavan iso osa. Jopa hetkellinen kykenemättömyys menee ihon alle, yllättävän syvälle.”

Laulajat poikkeavat muista muusikoista ennen kaikkea siksi, että ovat itsessään instrumentteja. He kirjaimellisesti elävät instrumenttinsa kanssa. .

”Siksi itseä ja instrumenttia on ajoittain vähän vaikea erottaa”, Ikonen toteaa. Hän on pohtinut ihmisen suhdetta ääneensä käytännössä koko aikuisikänsä, josta on käyttänyt esiintymisen ohella suuren osan myös musiikin opiskeluun.

Ikonen valmistui ensin muusikoksi Jyväskylän konservatoriosta ja opiskeli sen jälkeen laulamista sekä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla että jazzosastolla, jossa viimeisteli maisteritutkinnon kolmekymppisenä vuonna 2014. Eri yhtyeissä kaksikymppisestä laulanut Ikonen aloitteli tuolloin myös soolouraansa.

Ensimmäiset sooloalbumit olivat suomenkielisistä jazziskelmistä koostettu, Herd-yhtyeen kanssa tehty Jazzbasilli (2013) sekä Ella Fitzgeraldin tunnetuksi tekemistä jazzstandardeista valikoitu A Tribute to Ella (2013).

Näillä levyillä Ikonen löi itsensä lopullisesti läpi. Hän nousi ykkösluokan kotimaiseksi jazzlaulajaksi ja jazzsolistiksi – vaikka ei sitä suunnitellut. Hän oli mieltänyt itsensä ennen kaikkea tiimityöskentelijäksi eikä ujonpuoleisena edes yrittänyt tavoitella paikkaa parrasvaloissa yksin, omalla nimellään.

”Silti laulaminen on ollut minulle jostain syystä aina se kaikkein luontevin tapa ilmaista itseäni. Sellainen oma turvallinen maailmansa, johon on mukava sukeltaa.”

Ikonen aloitti viuluopinnot musikaalisten vanhempien rohkaisemana jo viisivuotiaana, mutta myös laajalla musikaalisella suvulla oli osuutensa varhaiseen innostukseen. Suunnilleen samanikäisissä serkuissa ja pikkuserkuissa on monia, jotka kouluttautuivat ammattimuusikoiksi.

Tie ammattimuusikoksi ei silti ollut suora, sillä musiikki oli Ikoselle vain mukava harrastus aina lukioon alkuun asti. Siellä hän tutustui ensi kertaa samansuuntaisesti ajatteleviin ikäisiinsä sekä vähitellen myös ikäisiinsä jazzin harrastajiin.

”Jazz alkoi kiinnostaa ennen kaikkea ilmaisunvapauden ja improvisaation takia, vaikka en siitä alussa mitään ymmärtänyt", Ikonen kertoo ja nauraa. Merkittävää musiikilliselle kehittymiselle oli myös se, että hän ei erityisesti yrittänyt jäljitellä legendaarisia jazzlaulajia, vaikka heitä arvostikin.

”Kaksikymppisenä olin huomattavan kiinnostunut instrumentalisteista ja mielsin itseni juuri sellaiseksi, muusikoksi muusikkojen joukossa. Ja olin itseäni kohtaan hirvittävän vaativa.”

Aili Ikonen aloitti viulunsoiton viisivuotiaana ja sai edistyttyään esiintyä säännöllisesti perhejuhlissa. ”Vaatteista sekä hyacintista ja joulutähdestä päätellen kyseessä on juuri jouluaatto, joita vietimme vuorovuosin kotona Korpilahdella tai serkkujeni luona Jyväskylässä.” Esitystä säestää hänen isänsä.

Ikonen arvelee, että hänen oman tekemisensä ”ydin on vasta nyt hiljalleen tiivistymässä”.

Ja siltä se myös kuulostaa hänen uusimmilla levyillään Piirrä minut (2017) ja Suru ei oo suora viiva (2020), joiden sävellykset ja sanoitukset ovat lähes kokonaan hänen omiaan.

”Soolourani saattaa näyttäytyä suunnitelmallisena. Mutta itse tunnen, että omien laulujen esittäminen on osa matkaa, joka alkoi sisäisestä tarpeesta. Sekä myös siitä, että olin vähitellen oivaltanut, millaista on luoda lavalla yhteys yleisöön. Jopa nauttia siitä.”

Nyt Ikonen saa nauttia tästä yhteydestä myös Rajaton-lauluyhtyeessä. Hän on ollut sen toinen sopraano syksystä 2018 ja opetellut arvionsa mukaan puolitoistasataa Rajattoman ohjelmistoon kuuluvaa laulua.

”Tämä on ollut iso, mieluinen hyppy. Saan toteuttaa soolourani rinnalla sitä, mistä aloitin, olla myös yhtyemuusikko.”

Neljännen soololevynsä äänitykset Ikosen pitäisi aloittaa ensi viikon keskiviikkona. Nyt hän vain toivoo, että ääni kestäisi silloin jälleen laulamista.

Kuka?

Aili Ikonen

  • Syntyi 1982 Korpilahdella.

  • Muusikon perustutkinto Jyväskylän konservatoriosta 2004.

  • Musiikin kandidaatti Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta 2008, musiikin maisteri jazzosastolta 2014.

  • Kolme albumia Kvalda-yhteessä (2004, 2007, 2011) ja kaksi Hereä-yhtyeessä (2007, 2016).

  • Ensimmäiset omat levyt A Tribute to Ella (2013) sekä Jazzbasilli (2013) Herd-yhtyeen kanssa.

  • Kolme omista lauluista koottua albumia, uusin on Suru ei oo suora viiva (2020).

  • Rajaton-lauluyhtyeen jäsen syksystä 2018.

  • Laulanut useiden orkestereiden solistina, muun muassa RSO:n, Turun filharmonisen orkesterin, Umo Helsinki Jazz Orchestran ja Dallapéen.

  • Asuu Helsingissä. Puoliso ja yksi lapsi.

  • Täyttää 40 vuotta perjantaina 20. toukokuuta.

Aili Ikosen ensimmäisiä esikuvia pikkulapsena oli kaksi vuotta vanhempi veli Osmo Ikonen, joka tunnetaan nykyään parhaiten Sunrise Avenuen kosketinsoittajana. ”Tässä meillä on menossa selkeästi jonkinlainen hurja rokkariroolileikki, ehkä esitämme Pöllörockia. Muistelen, että tämänlainen toiminta oli meillä aika tavallista: pukeuduimme erilaisiin asuihin, keksimme erilaisia tanssiesityksiä ja lauluesityksiä.”

Aili Ikonen on levyttänyt ja esiintynyt samojen muusikkojen kanssa jo yli kymmenen vuotta. ”Tälläinen yhteisö on iso voimavara, ja uskoakseni se kuuluu myös musiikissa, yleisöön asti", Ikonen sanoo. Kuva on otettu 2018 Finnvox-studiossa, jossa rumpali Mikko Arlin (vas.), basisti Mikko Pellinen, trumpetisti Janne Toivonen, pianisti Tuomas J. Turunen ja saksofonisti William Suvanne valmistelivat Ikosen tuoreinta soololevyä Suru ei oo suora viiva. Basisti Pellinen on myös sovittanut kaikki Ikosen soololevyjen kappaleet.

-

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat