Käsittelemätön menneisyys jää sisälle taakaksi, muistuttaa Deborah Levy liikuttavassa ja ajatuksia herättävässä elämä­kerrassaan

Deborah Levyn trilogian päätös muistuttaa, mitä kaikkea vanhenevan ihmisen sisälle ja ympärille elämän aikana kertyy ja miten siitä pitäisi huolehtia.

Omistuskirjoituksia kruunaa brittikirjailija Deborah Levyn komean omaelämäkerrallisen teossarjan, jonka Pauliina Vanhatalo on suomentanut.

20.5. 14:18

Omaelämäkerta

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia (Real Estate). Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S. 219 s.

Brittikirjailija Deborah Levyn 2000-luvun trilogia, jonka edelliset osat ovat Mitä en halua tietää ja Elämisen hinta, on nyt saanut hienon päätöksen.

Se, miten kypsän keski-ikäinen (Levy on syntynyt 1959), kirjoittava nainen muistelee, koskettelee ja määrittelee elämäänsä, on liikuttavaa, ajatuksia herättävää luettavaa.

Levy on muutenkin niin kiinnostava ja omaääninen kirjoittaja, että toivoisi hänen joskus vierailevan Suomessakin – ehkä vuoden 2023 Helsinki Lit -festivaalilla?

Teoksen alkukielinen nimi Real Estate viittaa omistettaviin kiinteistöihin. Pauliina Vanhatalon enimmäkseen soljuvassa käännöksessä se kuuluu kekseliäästi: Omistuskirjoituksia.

Juuri siitä kirjassa ja kummassakin nimessä on kyse. Kertoja pohtii ja purkaa kaikkea, mitä sekä hänen ympärilleen että hänen sisäänsä on kuudenkymmenen vuoden aikana kertynyt.

Osa siitä on konkreettista tavaraa, osa arvokkaita kokemuksia, osa turhaa painolastia.

Omistajuus on termi, jota nykyään käytetään paljon myös organisaatioissa ja liike-elämässä: kuka omistaa minkäkin hankkeen, kenellä on idean tai projektin henkinen omistajuus?

Levy selvästi tunnistaa tämän kielenkäytön ja ironisoi sitä assosiatiivisesti etenevässä tekstissään, jossa liikutaan paikasta toiseen.

Kirjailija-kertoja on milloin kotonaan Lontoossa, milloin residenssissä Pariisissa, kylässä Berliinissä ja Kreikan Hydralla tai muistoissaan lapsuuden Etelä-Afrikassa.

Hänelläkin on siis paljon omistajuutta, elämän aikana ympäröineistä maisemista ja asuintaloista ihmissuhteisiin, esineisiin ja tunteisiin.

Liikkeelle lähdetään – alkuperäisnimeen sopivasti – tiloista. On vaja, jossa kertoja työskentelee ja mielikuvitustalo, jota hän kaipaa.

Tavallaan tekstissä voi nähdä hahmoa ”mielen talosta”, jollaisia kuvataan psykoanalyyttisissä teksteissä: meissä kaikissa on pimeä kellari ja aaveiden asuttama ullakko, välissä käytetympää tilaa työlle ja arjelle.

Tässä yhteydessä Levy, joka maustaa koko ajan tekstiä viittauksilla kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, mainitsee surrealistikirjailija Leonora Carringtonin ja tämän vanhoista naisista kertovan The Hearing Trumpet -pienoisromaanin (1976).

Talojen ja tilojen lisäksi ikä nouseekin Omistuskirjoitusten toiseksi pääteemaksi.

Kertoja alkaa lähetä kuuttakymmentä, ja se tuntuu olevan hänelle, jos ei kriisi, niin ainakin merkkipaalu, vedenjakaja elämässä.

Merkkipäivän korostaminen tuntuu kummalliselta, kun hänen ajattelunsa ja työskentelynsä ei näytä hidastuvan millään lailla – ehkä se liittyy kulttuureihin, joissa hän on kasvanut?

Mutta toki ihminen aina jossain vaiheessa elämäänsä miettiikin mennyttä, varsinkin jos takana on avioliitto aikuistuvine lapsineen ja ikääntyvine vanhempineen.

Mikä kaikki vaikuttaa siihen, miten ihminen muovautuu esimerkiksi kirjailijana?

Kaikki, Levy kirjoittaa, sekin mikä tuntuu merkityksettömältä. Vasta sen koettuaan voi riisua ”järkevät vertauskuvalliset kengät, joita oli käyttänyt parikymppisenä”, ja vetää tilalle ”hopeanväriset paksupohjaiset saappaat”.

Ne jalassa voi lähteä metsään, jotta kohtaisi suden – sitä Levy käyttää luovuuden, kirjoittamisen ”koko mielekkyyden” vertauskuvana.

Tapa, jolla Omistuskirjoituksissa kerrotaan äärimmäisen kulunutta ”miten minusta tuli minä” -tarinaa, on virkistävän tuore, ja se, miten kertoja kokoaa todisteita omaisuudestaan, todellisesta ja haaveillusta, liikuttavaa ja hupaisaa.

Toivelistalla ovat muun muassa Rosetta-niminen vene, munanmuotoinen tulisija kuin Uudessa Mexicossa, granaattiomenapuu ja pakastin jossa tehdä margaritoja.

Todellisia todisteita eletystä taas ovat kolme sähköpyörää, kaksi afganistanilaista puuhevosta ja pitkään himoitut silkkilakanat – sekä side vanhempiin, kahteen lapseen ja ystäviin, joiden kanssa tanssia 60-vuotispäivänä Pariisissa.

Etenkin aikuistuvien tyttäriensä koko ajan muuttuvasta äitiydestä Levy kirjoittaa innostuneesti ja rakastavasti.

Entä riittääkö se omaisuudeksi ja jopa henkiseksi kodiksi, jossa elää ja työskennellä turvassa, missä tahansa maailmassa sitten liikkuukin?

Kyllä, kunhan ne edelliset kotinsa muistaa järjestää ja tarvittaessa siivota uuden alta kokonaan pois, Levy neuvoo. Käsittelemätön menneisyys jää sisälle, taakaksi.

Tämä on ehkä erityisen tärkeää naiselle, muistutetaan sisätarinassa, jossa kertoja yrittää saada elokuvatuottajia innostumaan vanhoja naisia kuvaavasta filmi-ideasta.

Naisen ja iän yhdistelmä ei edelleenkään tunnu riittävän kiinnostavalta, pikemminkin tylsältä tai koomiselta. Luovakin nainen on aina vaarassa kadota, useimmiten miesten taustalle. Heiltähän ei totisesti puutu luottamusta lahjojensa pysyvyyteen.

Senkin takia kokemusten – eli henkisen omaisuuden – jatkuva arvioiminen on tärkeää. On uudistuttava, päästävä irti vääristä tai vanhentuneista rooleista.

On vakuutettava itseään arvostaan ja merkityksestään, Deborah Levyn sanoin kirjoitettava ”koko käsikirjoitusta jatkuvasti uusiksi”.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat