Jos opimme kuuntelemaan, opimme ymmärtämään — Hietsun Itämeri-ilmiössä soitettiin jopa pyykkipoikia

Mitä hiljaisempia olivat äänet, sitä hanakammin me kurottauduimme niitä kohti, kirjoittaa Katri Kallionpää.

17.5. 10:09

Viime viikolla, kun Itämeren valtioiden päämiehet singahtelivat maasta toiseen neuvottelemassa alueen turvallisuudesta, taiteilijat rakensivat yhteisymmärrystä meren ylle omilla keinoillaan.

Turvallisuuspolitiikassa puhuvat liian usein aseet. Hietsun Paviljongissa kuultiin keskiviikkona niinkin vaatimattomia ääniä kuin pyykkipojan rahinaa tai sormen kopautuksia pianon kannelle. Mutta mitä hiljaisempia olivat äänet, sitä hanakammin me kuulijat kurottauduimme niitä kohti.

Ruotsalainen säveltäjä Ida Lundén, virolainen tanssija Keithy Kuuspu ja virolainen pianisti Kirke Karja esiintyivät Itämeri-ilmiö-tapahtumassa Hietsun paviljongissa.

Yhteyden ihmisten välille voi rakentaa helposti, jos heillä on halua kuunnella toisiaan. Sen osoittivat ruotsalainen säveltäjä ja kosketinsoittaja Ida Lundén sekä virolaiset pianisti Kirke Karja ja tanssija Keithy Kuuspu, jotka esiintyivät Hietsun Paviljongissa yhdessä suomalaisten saksofonisti Mikko Innasen, kitaristi Petri Kumelan ja basisti Antti Lötjösen kanssa.

Innanen, Kumela ja Lötjönen kuratoivat Hietsun paviljongilla kokeilevaa Hietsu is Happening -tapahtumasarjaa, jossa yhdistellään eri taiteen lajeja. Keskiviikkona koettiin tanssia, kokeellista musiikkia ja vähän perinteisempääkin jazzia. Ilta oli nimetty Itämeri-ilmiöksi.

Meren aallot liplattivat auringonlaskun aikaan Hietsun hiekkarantaan, kun saksofonisti Mikko Innanen käveli sisälle paviljonkiin isoa baritonisaksofonia töräytellen. Häntä seurasi tanssija Keihty Kuuspu, jonka liikekieli oli omaksuttu klovneilta, balettitanssijoilta, mykkäfilmien tähdiltä ja ihan elävästä elämästäkin.

Keithy Kuuspu improvisoi yleisön antamien ideoiden pohjalta.

Performanssin ei tarvitse olla vaikeatajuista. Kuuspu pyysi yleisöä ideoimaan itselleen aiheita, ja niitähän sateli anakondasta tornadoon ja mannekiinikävelystä trooppiseen yöhön. Näistä aineksista Kuuspu koosti yhdessä Innasen saksofoni-improvisaatioiden kanssa kokonaisuuden, joka huvitti ja hämmästytti. Miten taitavia he ovatkaan!

Lötjönen ja Kumela tulkitsivat puolestaan Ida Lundénin sävellyksen, jossa basson ja kitaran kieliin oli kiinnitetty pyykkipoikia. Ja totta tosiaan, he käsittelivät kieliä tavalla, joka toi mieleen pyykkinarujen rämpsyttelyn. Lundén kertoi saaneensa inspiraation teokselleen löydettyään lapsuuden kaapistaan laatikollisen pyykkipoikia.

Antti Lötjönen (vas.) ja Petri Kumela tulkitsivat Ida Lundénin hämmästyttävän pyykkipoikasävellyksen.

Lundénin toinen teos oli omistettu uhanalaisille hyönteisille. Se koostui lasien kilinästä, objektien narinasta, surinasta, pärinästä ja jopa kolinahtavasta tamburiinin käytöstä.

Virolainen Kirke Karja oli aavistuksen perinteisemmillä linjoilla.

Karja on esiintynyt Suomessa viime vuosina aiemminkin. Hän yhdistää usein omaperäisellä tyylillään nykysäveltäjien musiikkia omiin jazzimprovisaatioihinsa. Niin nytkin. Sen hän teki tyylillä, joka tekee kunniaa molemmille tyylilajeille.

Olin Karjan fani jo ennestään, mutta keskiviikkona tuntui, että koskaan aiemmin en ollut kuullut näin kypsää ja syvällistä soittoa.

Karja kertoi saaneensa inspiraation jazzpianisti Brad Mehldaun sooloalbumista, jossa tämä tämä soittaa J.S. Bachin Das Wohltemperierte Klavier -kokoelman sävellyksiä ja improvisoi niiden välillä.

Karja oli tarttunut puolestaan Paul Hindemithin teokseen Ludus Tonalis, jota on kutsuttu myös 1900-luvun vastineeksi Bachin Das Wohltemperierte Klavier -kokoelmalle.

En voi vannoa, osasinko täysin erottaa, mikä soitossa oli Hindemithiä, mikä Karjaa. Kokonaisuudessa vuorottelivat reippaat ja määrätietoiset fuugat ja pehmeät, mietiskelevät osuudet aivan kuin propagandaa olisi seurannut epäily, julistusta hämmennys tai saarnaa rukous.

Kirke Karja (vas.) yhdisti jazzimprovisaatioita Hindemithin fuugiin.

Kun aurinko oli laskemassa ja laineiden liplatus tyyntynyt, ilta päättyi koko porukan yhteiseen improvisointiin. Se yhdisti soittajat ja kuulijat koputusten, narahdusten ja vihellysten herkkään kuplaan, joka päätyi lopulta haipuvaan sopraanosaksofonin melodiaan.

Emme tiedä millaisia ilmiöitä Itämeri kohtaa tulevaisuudessa. Ilta Hietsussa vahvisti uskoa siihen, että jos vain opimme kuuntelemaan, opimme myös ymmärtämään.

Tykkää Jazzkeittiöstä Facebookissa.

Lue kaikki blogipostaukset täältä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat