Sinikeltainen kulttuurimaa

Vasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on herättänyt kiinnostuksen yli 40 miljoonan asukkaan maahan, joka aina ollut myös taiteen suurvalta – Venäjän vuosisataisesta ja häikäilemättömästä omimisesta huolimatta.


30.5. 16:00

Mitä Ukrainan kulttuurista ja taiteesta pitäisi tietää?

Tämä kysymys on pyörinyt monen mielessä helmikuussa alkaneen Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan jälkeen.

On selvinnyt, että eurooppalainen valtio, joka nyt taistelee olemassaolonsa puolesta, on tehnyt sitä ennenkin – ja ollut itsenäinen valtio jo 1900-luvun alussa, ennen muuttumista neuvostotasavallaksi.

Sekin on alkanut valjeta, että alueella on ikivanha, rikas kulttuuri.

Toki sen pitäisi olla itsestään selvää. Onhan Ukraina valtava sekä alueeltaan että asukasluvultaan, myös taloutensa puolesta.

Silti tämä Ranskaa suurempi maa, jossa ennen sotaa asui yli 40 miljoonaa asukasta, on historiansa ja kulttuurinsa osalta meille vieras.

Viimeistään tänä keväänä, kun Ukrainan voittoisa euroviisu esitteli kiinnostavia kansansoittimia koko maailmalle ja liki jokaisen sinfoniakonsertin alussa on esitetty ukrainalaista taidemusiikkia, on syytä perehtyä siihen paremmin.

Mistä ukrainalainen kulttuuri kumpuaa? Entä taide? Ja mitä kaikkea se sisältää?

Kiovan sinfoniaorkesterin muusikot soittivat ulkoilmakonsertissa Itsenäisyyden aukiolla 22. maaliskuuta, johtajanaan Herman Makarenko.

Suomentaja Eero Balk on 1980-luvulta lähtien kääntänyt kirjallisuutta slaavilaisista kielistä, kuten tšekistä, slovakista ja ukrainasta.

Sitä ennen hän opiskeli seitsemän vuotta Kiovassa: neuvostoaikana kuusi vuotta venäjää ja maan itsenäistymisen jälkeen vuoden ukrainaa.

”Se oli vähän kuin opiskelisi ruotsia Åbo Akademissa: kieli on sama, mutta sen valtavirta jossain aivan muualla”, Balk sanoo.

Venäläiseen kulttuuriin ei siis syntynyt juuri suhdetta, ukrainalaiseen kyllä. Sitä määrittää Balkin mukaan ennen muuta rajanveto venäläisyyteen – ”toki myös kirjotut paidat, borssikeitto ja silava!”

Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi vietti torstaina 18.5. kansallista kirjopaitapäivää:

Kansa tuntee historiansa, muistaakin sen viime vaiheet, neuvostomiehityksestä hyökkäykseen, ja myös paljon kauempaa riittää rakennuspuita identiteettiin.

Kuten se, että varjagit (eli viikingit) perustivat Kiovan Rus -valtakunnan jo 800-luvulla ja että kristinusko samoin kuin kirjoitettu muinaiskirkkoslaavi tulivat sinne suoraan Bysantista.

Myös 1600-luvun kasakkayhteisöistä ja niiden vapauden perinteistä muistutetaan mieluusti. Balkin mukaan naisillakin oli niissä itsenäisyyttä, kun miehet puolustivat rajoja ensin turkkilaisia, sitten liettualaisia vastaan.

”Ukrainassa ei ollut maaorjuuttakaan kuin sata vuotta, Venäjän vallattua alueet 1700-luvun lopulla”, hän muistuttaa.

Kasakkahistorian harrastajia esittämässä uudelleen Zbarazhin taistelua, joka käytiin puolalaisia vastaan 1649.

Myös kielentutkija Jussi Nuorluoto, Uppsalan yliopiston slaavilaisten kielten emeritusprofessori, puhuu siitä, miten Ukrainassa on vanhastaan suuntauduttu enemmän länteen kuin itään: venäläistäminen ja venäläistyminen eri aikoina ovat tuoneet mukanaan hieman sirpaleisen kielikuvan.

”Kulttuuri-identiteettiä on määrittänyt eniten ero venäläisyyteen, vaikka sekin on vaikuttanut Ukrainassa vuosisatoja myös niin, että siellä on puhuttu paljon venäjää ja sitä ja ukrainaa sekaisin.”

Vapautta vaalivan historian lisäksi Ukrainassa nostetaan mielellään esiin koulutuksen arvostus.

”Kun ortodoksikirkko hajosi 1500-luvulla, toinen puolisko siitä haki tukea myös paavilta. Sen yhteyteen Kiovaan perustettiin jesuiittakoulujen perinteitä vaaliva akatemia, jossa sai korkeatasoisinta opetusta koko Itä-Euroopassa”, Eero Balk selvittää.

”Se oli ikään kuin oppikoulun ja yliopiston yhdistelmä. Kaksitoista vuotta kestävää opetusta annettiin niin latinaksi ja kreikaksi kuin muinaiskirkkoslaaviksi.”

Akatemiasta valmistunut sivistyseliitti levitti puolestaan itse oppia edelleen: kyliin syntyi kouluverkko, jonka piirissä olivat tytötkin.

”Kun Venäjä sitten valtasi Ukrainan keski- ja itäosat, Katariina Suuri piti huolta siitä, että kaikki koulut lakkautettiin”, Balk sanoo.

Kirjailija Mykola Hohol, venäläisittäin Nikolai Gogol (1809–1852).

Nyt provinsseista kannatti tietysti pyrkiä pääkaupunki Moskovaan. Siellä vallitsi oppineiden piirissä pari vuosikymmentä ukrainalainen hegemonia, ja taiteilijoiden yleisöksi laajeni koko Venäjä.

Kirjailijoista, kuten Nikolai Gogolista, puhuttiin ”vähävenäläisinä”.

”Hän teki tietoisen valinnan, vaihtoi käyttämänsä kielen ukrainasta venäjään, mutta se ei poistanut ukrainalaisuuksia hänen teksteistään”, Balk kertoo.

”Lisäksi, Ukrainasta kirjoittaessaan Gogol kuvasi aiheitaan liki idyllisesti, vain Venäjästä kertoessaan sarkastisesti.”

Kun yleiseurooppalainen kansallisaatteellinen liikehdintä saavutti Ukrainan, innostusta nostatti 1840-luvulla esimerkiksi kirjailija ja kuvataiteilija Taras Ševtšenko, joka syntyi maaorjaksi. Hänet tsaarinvaltaa vastustavat runot veivät ensin sotapalvelukseen, sitten loppuelämäkseen arestiin.

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevä kirjallisuudentutkija Natalya Bekhta muistuttaa, että myös kuvataiteilijat Ilja Repin ja Kazimir Malevitš olivat ukrainalaisia, eivät venäläisiä.

”Heidät, niin kuin paljon muutakin itäeurooppalaista kulttuuria, pitäisi dekolonisoida, vapauttaa venäläisomistuksesta.”

Ilja Repin: Omakuva (1878).

Samaa sanoo Suomessa vuodesta 2014 asunut kulttuuritoimittaja Nataliya Teramae: ”Pitää muistaa, että Ukraina eli neuvostomiehityksessä seitsemänkymmentä vuotta. Se vaikutti mentaliteettiin, mutta onneksi kansallista älymystöäkin säilyi.”

Neuvostoajan alku oli Ukrainan kansalliselle kulttuurille tyly.

Tuoreessa artikkelissa The New York Timesissa musikologi Gabrielle Cornish nostaa esiin musiikillisen renessanssin Ukrainan ensimmäisen itsenäisyyden ajalta, kun säveltäjä Mykola Leontovitš jatkoi kaimansa ja kollegansa Mykola Lysenkon työtä.

Molemmat keräsivät kansanmusiikkia ja integroivat sen aineksia musiikkiinsa. Leontovitšia kiinnosti esimerkiksi Ukrainan kansansoittimena pidetty, luuttua muistuttava bandura.

Sitä soittivat kiertelevät, yleensä sokeat laulajat, jotka esittivät virallisen historiakäsityksen vastaisia balladeja vanhoista ja uusista tapahtumista vähän suomalaisten arkkiveisujen tapaan.

Vielä 1930-luvulla banduransoittajia oli kolmisensataa, mutta sekin oli neuvostohallinnolle liikaa: liki kaikki teloitettiin. Mykola Leontovitšin salainen poliisi ampui jo 1921, Cornish kirjoittaa.

Ukrainalainen bandura-kokoonpano soitti Taiwanissa 2011.

Nykyisen Ukrainan länsiosissa kulttuuri on aina elänyt ja edennyt hyvin eri tavoin kuin idempänä.

Alueet kuuluivat 1900-luvulle asti Itävalta-Unkariin ja Puolaan ja liitettiin Neuvostoliittoon vasta toisen maailmansodan jälkeen. Länsi-Ukrainan kulttuurinen painopiste oli Lvivin kaupungissa.

Omat lukunsa ovat vielä Mustanmeren rannikon Odessa ja Krim, joiden poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys on kulkenut eri polkuja. Molemmat siirtyivät turkkilaisilta Venäjälle vasta 1700-luvun lopulla.

Eero Balkin mukaan uusi itsenäisyys 1991 – ja nyt Venäjän hyökkäyssota – ovat kuitenkin tehokkaasti yhdistäneet Ukrainan lännen ja idän.

”Itä-Ukrainassa vallitsi 2010-luvulle asti jonkinlainen kaipuu Neuvostoliiton aikoihin. Nyt se on kadonnut.”

Uutta itsenäisyyttä edeltäneet ja 2000-luvulla jatkuneet Maidan-mielenosoitukset vahvistivat uudenlaista kulttuuri-identiteettiä, mutta kielellä ei ollut siinä kovin suurta väliä.

”Ukrainan itsenäistyessä oli vielä yleistä, että ukrainaa puhuivat isovanhemmat, mutta lastenlasten kieli oli venäjä. Sittemmin ukrainan asema on hitaasti palautunut”, Balk sanoo.

Jussi Nuorluoto muistuttaa kuitenkin, että esimerkiksi suositussa Kansan palvelija -tv-sarjassa puhutaan enimmäkseen venäjää. ”Vain uutistenlukijat käyttävät ukrainaa!”

Uutisten lukeminen ukrainaksi taas johtuu uusista kielilaeista, joiden mukaan ukraina on maan ainoa virallinen kieli, samoin koulujen ensisijainen opetuskieli.

”Eri kieliä samoin kuin erilaisia sekakieliä käyttäviä on kuitenkin paljon, ja siihen suhtaudutaan arjessa sallivasti, vähän kuin Sveitsissä tai Belgiassa, joissa myös vaihdellaan sujuvasti kielten välillä”, Nuorluoto kuvaa.

Nataliya Teramae arvioi, että itsenäistymisen jälkeen Ukrainan kansallinen kulttuuri koki renessanssin, mutta samalla kärsi, kun taloudellisesti kamppailevalla maalla ei ollut antaa sille kunnon tukea: ”Se vaikeutti niin elokuvantekoa kuin kustannus- ja teatterialaa sekä kuvataidetta.”

Musiikilla oli hänen mukaansa helpompaa, ja pop-musiikki levisi esimerkiksi television välityksellä.

”Ukrainalainen pop- ja rockmusiikki auttoivat luomaan uutta kansallista identiteettiä nuorison keskuudessa. Laulajat kuten Jurko Jurtšenko ja Iryna Bilyk sekä yhtyeet Fantom 2 ja VV olivat silloin tosi suosittuja. 2000-luvulla on kuunneltu muiden muassa Krimin tataarilaulaja Jamalaa ja bändejä Boombox ja Okean Elzy, jotka ovat esiintyneet Helsingissäkin.”

Tuoreemmasta musiikista Natalya Bekhta esittelisi Zmova-projektin, joka alkoi pandemian aikaan, kun konsertteja ei voinut pitää. Muiden muassa punkbändi The Unsleeping, Harkovan murretta käyttävä rap-artisti Kurhan ja elektro-pop-duo Ragapop esiintyivät museoissa ja vanhoissa kulttuurirakennuksissa, ja esitykset tallennettiin Youtubeen.

Ukrainalainen Kalush Orchestra voitti kevään 2022 Euroviisut kappaleella Stefania.

Teramaen mukaan 2014 alkaneen Venäjän valloitussodan myötä kulttuurielämä myös isänmaallistui. Musiikkiin tuli kansanperinnevaikutteita, mikä näkyy Kalush Orchestran voittoisassa euroviisukappaleessakin.

”Alettiin myös julkaista sotilaiden muistelmia, ’veteraanikirjallisuutta’, ja se on ollut suosittua, kuten Valeri Markuksen sotaa Donbasissa käsittelevä teos. Nyt hän on taas rintamalla.”

Natalya Bekhta haluaa mainita Ukrainan kirjallisesta elämästä kaksi muutakin ilmiötä, jotka ovat olleet näkyviä 1990-luvun jälkeen.

”Yksi on satiirisen kirjallisuuden runsaus ja suosio, tarkoituksena nauraa sekä vallanpitäjille että kulttuuri-establishmentille. Toinen on kirjailijoiden yhteiskunnallinen aktiivisuus. Kirjoittamisen ja julkaisemisen lisäksi he osallistuvat julkiseen keskusteluun ja kaikenlaisiin projekteihin.”

Kirjailija Serhi Žadan kuvattiin Kiovassa 2018.

Esimerkkinä tästä Bekhta mainitsee Serhi Žadanin, jonka runoutta hän kääntänyt myös suomeksi yhdessä Matti Kangaskosken kanssa. Žadan tekee nyt humanitaarista työtä Koillis-Ukrainan Harkovassa.

Muitakin suomennosprojekteja on nyt vireillä. Paitsi kaksikin presidentti Volodymyr Zelenskyin elämäkertaa, tulossa on lisää runokäännöksiä sekä lehtiin että antologiana.

Žadan on Bekhtan mukaan myös rikkonut tabuja tuomalla arkikieltä aiemmin melko mahtipontiseen kirjalliseen kieleen. Muilla tavoilla ovat šokeeranneet Oksana Zabužko ja kustantamo Vidavnistvo.

Zabužko julkaisi 1995 romaanin, jonka nimi kuuluu vapaasti suomennettuna Kenttätyötä ukrainalaisen seksin parissa ja jonka naiskertoja pyrkii vapautumaan kulttuurinsa alistavista sukupuolirooleista ja konventioista.

”Jo se, että nimessä oli sana seksi, aiheutti skandaalin”, Bekhta nauraa.

”Vidavnistvo-kustantamo on puolestaan julkaissut feminististä ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä käsittelevää kirjallisuutta, kuten suomeksikin nyt ilmestyneen Larysa Denysenkon Maja ja ystävät -lastenkirjan, jossa kerrotaan muun muassa sateenkaariperheestä.”

Fakta

Hekin ovat ukrainalaisia taiteilijoita

Kirjallisuus: Nikolai Gogol (Mykola Hohol, 1809–1858), Isak Babel (1894–1940), Lesja Ukrajinka (1871–1913).

Kuvataide: Ilja Repin (1844–1930), Kazimir Malevitš (1879–1935), Sonia Delauney (1885–1979), Maria Primatšenko (1909–1997).

Musiikki: Säveltäjät Mykola Lysenko (1842–1912), Mykola Leontovitš (1877–1921), Valentin Silvestrov (s. 1937), pianistit Vladimir Horowitz (1903–1989), Svjatoslav Richter (1915–1997), Emil Gilels (1916–1985), viulistit Davyd Oistrah (1908–1974) ja Isaac Stern (1920–2001).

Teatteri: Andriy Žoldak, Natalija Vorožbyt.

Elokuva: Oleksandr Dovženko, Oleg Sentsov, Valentyn Vasjanovytš, Kira Muratova, Sergei Loznitsa.

Lisää tietoa ukrainalaisista kuvataiteilijoista: https://uaview.ui.org.ua/artists

Fakta

10 kirjaa Ukrainasta

  • Nikolai Gogol: Taras Bulba (1835, suom. Eero Balk). Kuvaus 1600-luvun kasakoiden elämästä, kun vanha päällikkö koettaa opettaa pappisseminaarista palaavia poikiaan kasakkatavoille.

  • Mihail Bulgakov: Valkokaarti (1925, suom. Esa Adrian). Omaelämäkerrallista ainesta sisältävä kuvaus perheestä, jonka elämäntapa musertuu 1920-luvun kansalaissotaan ja neuvostovaltion syntyyn.

  • Isak Babel: Odessalaisia (1931, suom. Esa Adrian). Novellikokoelma kertoo lähinnä odessalaisen Moldavankan gheton juutalaisista ja sen alamaailmasta juuri ennen Venäjän vallankumousta.

  • Konstantin Paustovski: Kertomus elämästä 1–6 (1945–55, suom. Juhani Konkka). Venäläinen kirjailija kävi koulua ja opiskeli Kiovan yliopistossa ja toimi vallankumouksen jälkeen Ukrainassa toimittajana. Omaelämäkerrallinen romaanisarja kertoo myös sisällissodasta ja juutalaisvainoista.

  • Oleksandr Dovženko: Lumottu joki (1942–54, suom. Eero Balk). Elokuvaohjaajan muistelmissa sadunomaiset lapsuudenkokemukset saavat seurakseen päiväkirjamerkintöjä sisäisen karkotuksen ja sodan ajalta 1942–1946.

  • Larysa Denysenko: Maja ja ystävät (2017, kuv. Masha Foya, suom. Eero Balk). Kuvakirjassa on tarinoita erilaisista ukrainalaisista perheistä, mukana yksi, joka on paennut Krimiltä, sateenkaariperhe sekä lapsia, joiden vanhemmat ovat kadonneet.

  • Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019). Karu, dekkarimainenkin romaani yhdestä Ukrainassa yleistyneestä ilmiöstä eli hedelmöitysbisneksestä ja siihen liittyvästä korruptiosta.

  • Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005, suom. Vesa Suominen). Ääni monimiljoonaisesta, muualle emigroituneiden ukrainalaisten joukosta. Romaanissa pohditaan Britanniaan juurtuneen suvun ja sinne vasta muuttaneen ukrainalaisen asenne-eroja, samoin maahanmuuttoa.

  • Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (2001, suom. Eero Balk). Mustan huumorin sävyttämä menestysromaani sijoittuu uuden itsenäisyyden ensi vuosiin ja seuraa kirjailijaa, joka saa työtä päättäjien muistokirjoitusten kirjoittajana.

  • Juri Andryhovytš: Perversio (1997, suom. Eero Balk). Osa trilogiaa, absurdi romaani ukrainalaiskirjailijasta, joka matkustaa Venetsiaan kirjakonferenssiin huomatakseen, miten vaikeaa on sopeutua länteen.

Lue lisää: Mitä olisi kulttuuri ilman Ukrainaa?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat