Jaakko Iloniemi, valtakunnan johtava lännettäjä, on auttanut neljää presidenttiä – mutta ei Tarja Halosta

Pian 90 vuotta täyttävä Iloniemi on laajentanut Suomen liikkumavapautta länteen päin askel askeleelta.

Jaakko Iloniemi (takana vas.) toimi Euroopan turvallisuuskokouksen valmistelijana. 31. heinäkuuta 1975 hän seurasi presidentti Urho Kekkosen Ety-kokouksen avajaispuheenvuoroa Finlandia-talossa.

24.5. 2:00 | Päivitetty 24.5. 12:05

Elämäkerta

Hannu Himanen: Iloniemi – Eminenssi. Docendo. 585 s.

Kauppakilta-ravintolassa kokoontui 1960-luvulla ryhmä samanhenkisiä ulkoministeriön nuorehkoja virkamiehiä, jotka juonivat, miten voisi ”pidentää liekanarua” Neuvostoliittoon ja lisätä liikkumavapautta länteen päin. Diplomaatit olivat huolissaan Suomen puolueettomuudesta, jota poliitikot eivät rohjenneet enää puolustaa Moskovan ja Tehtaankadun painetta vastaan.

Ryhmä syntyi Max Jakobsonin ympärille ja siitä kehittyi huimapäinen joukkue, joka yritti tehdä Jakobsonista YK:n pääsihteerin. Jakobson ylsi finaaliin asti, mutta yritys kariutui YK:n äänestyksessä joulukuussa 1971.

Kun paljastui, että Jakobsonia oli ollut kaatamassa myös Neuvostoliitto, presidentti Urho Kekkonen ja poliitikot säikähtivät. Ryhmä hajotettiin, ja sen jäsenten urakierto hidastui. Vahingon­iloiset keksivät sille pilkkanimiä, kuten ”tohtorikopla” ja ”everstijuntta”.

Ryhmään kuuluivat Jakobsonin lisäksi muun muassa diplomaatit Ilkka Pastinen ja Risto Hyvärinen sekä upseeri Aimo Pajunen. He ovat jo kuolleet, mutta jäljellä on yksi, ministeri Jaakko Iloniemi, joka täyttää tänä keväänä 90 vuotta.

Iloniemi on vuosikymmeniä vaalinut ”koplan” alkuperäistä tavoitetta, laajentaa Suomen liikkumavapautta länteen päin askel askeleelta.

1970-luvun alussa hänestä tuli Euroopan turvallisuuskokouksen valmistelija ja sai lempinimen Mr. Etyk. Iloniemi onnistui houkuttelemaan epäluuloiset länsimaat mukaan.

Monien kommervenkkien jälkeen kokous pidettiin Helsingissä kesällä 1975. Suomi ja Kekkonen saivat paljon kunniaa. Maine puolueettomana maana vahvistui.

Sittemmin Iloniemi on tehnyt paljon työtä sen eteen, että Suomesta tulisi EU-, euro- ja Nato-maa. Jos kuka, niin Jaakko Iloniemi on ollut valtakunnan johtava lännettäjä.

Julkinen vaikuttaminen, puheet ja kirjoitukset, on ollut vain jäävuoren huippu. Pääosa työstä on tehty siellä missä Iloniemi on parhaimmillaan, verkostoissa kotimaassa ja kansainvälisillä kentillä.

Neljä presidenttiä on käyttänyt Iloniemen tietoja ja taitoja hyväkseen. Urho Kekkosta hän auttoi Etykin neuvottelijana ja organisaattorina, ja Martti Ahtisaari tarvitsi apua paljossa. ”Jaakko Iloniemi on realistinen analyytikko, yksi keskeisimpiä ihmisiä elämässäni”, Ahtisaari tunnustaa.

Mauno Koivistolle ja Sauli Niinistölle Iloniemi on ollut pysyvä, oiva keskustelukumppani. Presidenttien sarjasta puuttuu kuitenkin yksi nimi, Tarja Halonen.

”Halosen kaudella Iloniemi ei juurikaan presidentinlinnan ovia lonksutellut; hänen näkemyksilleen ei ollut kysyntää”, kirjoittaa Hannu Himanen elämäkerrassa Iloniemi – eminenssi.

Himanen ei valaise enempää, miksi Halonen ja Iloniemi eivät olleet tekemisissä keskenään. Lieneekö syynä olleet ne kuuluisat henkilökemiat?

Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan ja Suomen Leijonen ritarikunnan kansleri, ministeri Jaakko Iloniemi (vas.) ja Vapaudenristin ritarikunnan kansleri, kenraali Jaakko Valtanen luovuttivat vastavalitulle presidentille Tarja Haloselle suurmestarin arvomerkit helmikuussa 2000.

Pääministeri Paavo Lipposeen (sd) henkilökemiat toimivat. Miesten ystävyys ja yhteistyö kesti jopa Iloniemen yllätysloikan demareista nuorsuomalaisten eurovaaliehdokkaaksi 1990-luvulla. Hän sai paljon ääniä, ei riittävästi valintaan asti.

Ehdokkuus jäi ainutkertaiseksi kokemukseksi. Himanen arvioi, että Iloniemeltä puuttui todellinen halu pyrkiä poliitikoksi. Hän viihtyi paremmin taustalla.

Jaakko Iloniemi oli parikymmentä vuotta ulkoministeriön leivissä ja ura eteni vauhdilla, kunnes hän vuonna 1983 siirtyi Washingtonin suurlähettilään paikalta Suomen Yhdyspankin SYP:n johtokuntaan. Ministeriössä ei ollut hänelle tarjolla kunnon paikkaa Washingtonin jälkeen.

”Hyvän hovimiehen tapaan Iloniemi palveli hallitsijaa, mutta odotti myös saavansa kohtuullista kompensaatiota tekemistään palveluksista”, Himanen kirjoittaa.

Yhdyspankki ja myöhemmin Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva tarjosivat johtajalle ”kohtuullisen kompensaation” ja toimintavapauden. Iloniemi saattoi arkityön ohella harrastaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Maan hallitukset käyttivät häntä hankalien hankkeiden kuten ensimmäisen hävittäjäkaupan pohjustajana.

Eläkkeellä Iloniemi on jatkanut osallistumista ja kirjoittamista lähes entiseen tahtiin. Muistelmia hän ei ole jostain syystä halunnut tehdä.

Hannu Himanen, niin ikään eläkkeellä oleva diplomaatti, sanoo joutuneensa ristiriitaisten tunteiden valtaan, kun häntä pyydettiin ystävänsä elämäkerran kirjoittajaksi.

”Houkutus oli silti epäilyksiä suurempi”, Himanen tunnustaa esipuheessa. Ei sovi ihmetellä, sillä kiinnostavaa lähdeaineistoa on yllin kyllin, jo yksin Iloniemen kirjeenvaihto on aarreaitta.

Kirjan ajoitus osuu nappiin, ja elämäkerran pitkä kaari saa huipentua Nato-jäsenyyden hakemiseen.

Himanen onnistuu kertomaan eminenssin tarinan niin hyvin kuin se on ylipäänsä mahdollista. Kaikkea ei kerrota, sillä yksi eminenssien tunnuslause on:

Jos kerrot kaiken muille, sinulle itsellesi ei jää mitään.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat