Radiohead-tekijöiden sivuprojektit uhkaavat tehdä alkuperäisen yhtyeen tarpeettomaksi: The Smilen uusi levy on erittäin onnistunut

Jos sivuprojekti vapauttaa tekemään Radiohead-musaa, niin voi kysyä, että mikä rooli pääbändillä silloin on, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

The Smile lavalla Berliinissä 20. toukokuuta. Etualalla Thom Yorke ja taustalla siintää kitaristi Jonny Greenwoodin hahmo.

24.5. 12:22

Albumi / Indie, rock

The Smile: A Light For Attracting Attention

XL Recordings ★★ ★★

Kun Radiohead julkaisi edellisen levynsä A Moon Shaped Pool (2016), se tuntui välitilinpäätökseltä, ellei jopa yhtyeen viimeiseltä levyltä. Levyn päätti True Love Waits, jota bändi oli yrittänyt levyttää jo yli 20 vuotta. Fanien rakastama biisi, mitä en tosin ymmärrä, sillä biisi edustaa Radioheadia heikoimmillaan. Se ei edes oikein sopinut muutoin erinomaiselle levylle, ja tuntui siksi ensisijaisesti fanipalvelulta: tässä tämä nyt sitten lopulta on, älkää kyselkö enää tämän perään, bändi tuntui sanovan. Yksi tarina tuli lopulta päätökseen.

OK Computerista (1997) lähtien Radiohead on ollut taiderock-temppeli, jonka jokaiselta levyltä odotetaan suunnilleen rockin pelastamista. Se on vaikuttanut myös bändin työskentelyyn.

Ei olisi mikään ihme, jos uutta Radiohead-levyä ei enää tulisi. Bändi on perfektionisteista koostuva porukka, joka ajaa itsensä tuhon partaalle jokaista levyä tehdessä. Uusia levyjä ilmestyykin verrattain harvoin.

Ei ole siis myöskään ihme, että Radioheadista on versonut monia sivu- ja sooloprojekteja, jotka ovat vapauttaneet jäsenet tekemään musiikkia vapaammin. Uusin niistä on The Smile, jonka Radioheadin jäsenet Thom Yorke ja Jonny Greenwood ovat perustaneet yhdessä rumpali Tom Skinnerin kanssa. Bändi saa tukea London Contemporary Orchestralta, joka soitti Greenwoodin kirjoittamia sovituksia myös edellisellä Radiohead-levyllä.

Jos on tehokuunnellut A Moon Shaped Poolin ohella Greenwoodin elokuvamusiikkia sekä Yorken edellistä soololevyä Anima (2019), A Light For Attracting Attention ei tarjoa suuria yllätyksiä, mutta sentään pari.

Albumi menisi heittämällä läpi uutena Radiohead-levynä, mutta olisi edellisen kanssa liian samanlainen, mikä ei sovi yhtyeen eetokseen. Mutta tämä tarkoittaa eniten sitä, että The Smilen debyyttialbumi on erittäin onnistunut.

Radioheadilla on aina ollut läjä kappaleita, joita se ei ole saanut tyydyttävälle tasolle studiossa, mutta on silti esittänyt livenä itsensä ja fanien iloksi. The Smilen levyltä löytyy viimeistelty versio kappaleesta Skrting on the Surface, jota Radiohead esitti livenä jo kymmenisen vuotta sitten.

Tässä musiikissa ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa: 53-vuotiaan Yorken ääni on loistavassa kunnossa, Skinnerin rumpaloinnissa on jazzin sävykkyyttä, Greenwoodin kitarointi tunnistettavaa, ja puhallinsovitukset täydentävät kappaleen huippuunsa. Skrting on the Surface on musertavan upeaa kuultavaa.

Levyn ilahduttava yllätys on post-punk-henkinen You Will Never Work In Television Again, jonka tyylistä räimettä Greenwood ja Yorke eivät ole tehneet pääbändissään tai muualla liki 20 vuoteen. Kitarariffissä on krautrockin hypnoottista toisteisuutta, ja Yorke laulaa räkäisesti “bunga bunga” -viittauksineen Silvio Berlusconin kaltaisista konnista ja trolleista.

Yorken lyriikka on levyllä tuttuun tapaan yhteiskuntakriittistä ja esimerkiksi ilmastonmuutokseen kantaaottavaa. The Smoke on protestilaulu, jossa lauletaan itsensä sytyttämisestä tuleen. Laulun idea on, että vaaditaan savua, ennen kuin ongelma aletaan nähdä. Vaikka tosiasiassa sekään ei taida riittää, jos seuraa tämänhetkisiä ilmastouutisia.

Pianoballadi Open the Floodgates sisältää levyn parhaan melodian ja olisi hyvin voinut olla edellisellä Radiohead-levyllä. Kauneudessaan se ei häviä Pyramid Songin kaltaiselle klassikolle.

Radiohead-fanien kannalta lienee sinänsä huolestuttavaa, että The Smile tekee hyvin samankaltaista musiikkia kuin Radiohead. Jos sivuprojekti vapauttaa tekemään Radiohead-musaa, niin voi kysyä, että mikä rooli pääbändillä silloin on. Bändin Ed O’Brien on tosin pari vuotta sitten sanonut, että Radiohead tekisi vielä lisää musiikkia, mutta saa nähdä.

Jos pääbändin paineista vapautuminen tuottaa näin hyviä albumeita, niin henkilökohtaisesti ei haittaisi lainkaan, jos Radiohead ei tekisi enää yhtään levyä.

Kriitikon valinnat: Draama-Helmi on kuistilla, Harry Styles omassa talossaan

Albumi / Rap, indie

Draama-Helmi: Draama-Helmi Kuistilla

Omakustanne ★★★★

Draama-Helmi on Helmi Kajaste, räppäri, arkkitehti ja kirjailija, joka sai Kalevi Jäntin palkinnon esseeteoksellaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020). Kolmas albumi on uran toistaiseksi paras kokonaisuus, jossa Draama-Helmi on ankarampi kuin koskaan.

Räpissä on tyypillistä, että artistilla tai bändillä on hovituottaja, joka vastaa musiikista kautta linjan. Draama-Helmin levyllä toimii eduksi, että tuottajia on useita. Musiikissa on variaatiota, mutta punainen lanka säilyy.

Referenssien kirjo on ilahduttavan laaja. Läpileikkaava tunnelma syntyy 2000-luvun alun hauntologisen ambientin jalanjäljissä. Häiriintynyt Aarre soi kuin suoraan kotimaisesta Twin Peaksista: ”Sä olet aarre / Mä hautaan sut maahan.”

Kirjoittajana Kajaste on poikkeus kotimaisessa räpissä. Esteettisesti nykyvirtauksiin nähden hänen paikkansa olisi 20 vuoden takaisessa suomiräpin omakustanneskenessä. Arkinen Housut kääntyy runolliseksi, Kehno viikko (Ei tänään saatana) tuo mieleen Kiltit ihmiset -kaltaisen introvertin nynnyräpin 2000-luvun alusta. Alkaa kuulostaa siltä, että Eevil Stöön ja Draama-Helmin olisi aika tehdä yhteislevy.

Ep / Indie, dream pop

Karina: Yhdessä

Omakustanne ★★★★

Kymmenisen vuotta Suomen hienoisen dream pop -buumin jälkeen debytoinut Karinauskalsi valita kieleksi suomen, toisin kuin genrensä edustajat yleensä. Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen muodostama duo on päässyt keikkailemaan myös ulkomailla. Kieli ei ole este musiikkiviennille, jos musiikki on riittävän kiinnostavaa.

Yhdessä-ep:n julkaisun yhteydessä kerrottiin, että Karina jää syksyllä tauolle. Tuottaja Jonas Verwijnenin kanssa tehty viiden kappaleen kokonaisuus hylkää kitaravallit ja tekee siirtoja folkin puolelle.

Materiaali on viimeistellympää ja yksityiskohtaisempaa, mutta aiemmassa kotikutoisuudessa on ollut erilaista vangitsevuutta. Karinan unenomainen luonne on silti yhä omintakeista ja ihanaa. Ep:n kruunu on sen nimikappale, joka on kaunis ja katarttinen päätös- ja erobiisi.

Albumi / Pop, indie

Lykke Li: EYEYE

Play It Again Sam ★★★

Edellisen Lykke Lin levyn kohdalla menetin uskoni artistin kykyyn luoda enää kiinnostavaa musiikkia. Uran alkuvaiheen tanssittavat indie pop -kappaleet tuskin tekevät paluuta, mutta EYEYE-albumilla on jälleen näkemystä.

Kahdeksan kappaleen riisutulla sydänsurulevyllä on balladien edellyttämiä melodioita, kuten kappaleissa Highway To Your Heart, Over ja Carousel. Tulkitsijana ruotsalainen Lykke Li ei ole mikään stadionluokan musta aukko, joka imee kaiken huomion itseensä, mutta nukkavierun meiningin ja tuotannon huuruisuuden muodostamassa kuviossa on pohjoismaalaista tunnistettavuutta ja siipirikkoa.

Albumi / Pop

Harry Styles: Harry’s House

Columbia ★★★

Sillä lailla on eletty aina pöljässä maailmassa, että niin kutsutun poika- tai tyttöbändin jälkeen uskottavan soolouran rakentaminen täytyy aloittaa hieman takamatkalta. Artisti päätyy nopeasti väheksynnän kohteeksi, jos faneina on teinityttöjä.

One Directionissa aloittanut Harry Styles on tehnyt asiat oikein: kolmannen sooloalbuminsa kohdalla hän on yksi suosituimpia poptähtiä, joka saa osakseen niin hysteeristä fanitusta kuin rocklehtien kansikuvajuttuja ja kriitikoiden kehuja.

Poikabändivuosilta on jäänyt tyyli, että Styles laulaa kappaleissaan erityisesti naisille. Stylesia on turvallista fanittaa, koska hän lupaa turvaa. Tämä on viehättävä ominaisuus, vaikka välillä se lipsahtaa popfeminismin eli opportunismin ja alleviivauksen puolelle, kuten uuden levyn Boyfriendissa, jossa Styles geneerisesti haukkuu kaikki poikaystävät. Jeps!

Kolmannessa persoonassa laulettu As It Was on tämän kesän hitti ja Stylesin ääni hunajainen. 1980-lukua penkoessa Take On Me tulee artisteilla aika nopeasti vastaan, ja kyllähän tästäkin A-han hitti tulee mieleen. Music For a Sushi Restaurant kumartaa puolestaan Princen suuntaan.

Harry’s House on vaivatonta lohtumusiikkia ja taiten tuotettua, mutta itse musiikki saati sanoitukset eivät aina nouse Stylesin karisman, sympaattisen julkikuvan ja esiintymistaitojen tasolle.

Single / Pop, rock

Sini Yasemin feat. Mouhous: Rakkautta ja piikkilankaa

Universal

Ehdotan, että alamme antaa popmusiikissa jäähyjä.

Kitara on tullut takaisin poptuottajien ja artistien työkalupakkiin. Sen myötä yksi tämän hetken trendi on versioida 2000-luvun alun kitaravetoisia hittejä, oli se sitten Anastacian Left Outside Alone tai näköjään Uniklubin Rakkautta ja piikkilankaa.

Portion Boysin Vauhti kiihtyy taitaa muodostua hitin lisäksi vitsaukseksi: kukaan ei viitsi enää säveltää. Alkuvuodesta Adi L Hasla ja Costee versioivat Discon hitin Levottomat tuulet. Se ei lähtenyt, mutta Sini Yasemin ja Mouhous kokeilevat nyt kepillä jäätä, josko Rakkautta ja piikkilankaa voisi lähteä uudelle kierrokselle radiossa.

Uniklubi-coverista koko kesän mittainen jäähy. Olkaa hyvä ja lopettakaa tämä hulluus heti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat