Iltapäivästähän ihmisen on viimeistään ruvettava, jotta mitään saa toimitettua

Merkitys vilahtelee ja vaihtuu Silja Järventaustan runoissa.

Silja Järventausta on järkkymättömästi omanlaisensa poeettinen ajattelija.

2.7. 13:02

Runot

Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella. Teos. 90 s.

Silja Järventaustan kuudes teos hahmottuu hitaasti. Ymmärrän sen runoelmamaiseksi kokonaisuudeksi, jossa puhujanääni säilyy samana, vaikka se voikin kuulua kenelle tai mille hyvänsä.

Hän kai jää yksin: ”emme ole joukkueena olemassa”, hän toteaa. Tähän eroon on vaikea täsmentää, koska Iltapäivä isolla kirjaimella vanuttaa aikaa ja irtautuu.

Alan ajatella, että teoksen ääni puhuu uumenista, mullan alta: ”Minusta on jäljellä enää maasto, joka on jaossa ja jossa olen ollut”, ja vähän myöhemmin: ”Harmi, ettei minua enää ole tai sinä olet kävellyt tien sivuun. / Haluan olla muutakin kuin vain paikka.”

Kevät kohostuu, koska kevät juuri hieroo maasta esiin uuden kasvuston. Ehkä puhuja on kuin antiikin kuoleman jumalatar Proserpina (kr. Persefone), jonka hahmoa on käytetty tähdentämään alisen ja ylisen jännitettä.

Alan liittää teoksen äänimattoon maan voimia, koska puhujan tila tai tilanne ei palaudu vain inhimilliseen.

Iltapäivä isolla kirjaimella ei anna aihetta tai ilmeistä teemaa. Kirja ehkä paikantuu post­humanistististen estetiikkojen pariin. Siinä kun on äänen sijoittumista maahan ja kiviin, sellaista elollisuutta, jonka avulla perin inhimillinen kieli pystyy kuvittelemaan. Kuvallisuus on runouden vanha keino, se avaa mielikuville uusia väyliä.

Järventausta ei ole lyyrikoista lähestyttävimpiä tai letkeimpiä mutta järkkymättömästi omanlaisensa poeettinen ajattelija.

Iltapäivä isolla kirjaimella jatkaa siitä, mihin Järventaustan edellinen, Ympäristön avajaiset, jäi. Vuodenaikojen, säiden ja nopeasti kuluvan ajan kolmioon nykytietoisuus loihtii ekokriisin ja joukkosukupuuton.

Toinen teoksen langoista ohjaa yksinäisyyteen ja yhdessäolon muistoihin. Ehkä näissä kansissa on eron tai luopumisen kieli.

Haahuiluni kertoo jotain Järventaustan poetiikasta: kun kieli kiertelee ja asettaa äänteelliset ja soinnilliset yhteydet kuvallisten rinnalle, syntyy tilaa mielikuvitukselle. Ilmaisu ei asetu tarkkuusalueelle – tai ehkä paremminkin tarkentaa nopeasti yhä uudelleen aina hieman eri pisteeseen.

”Lajit kauhoivat reunassa, rantasoirossa. Kentässä se tarkoittaa lahtea ja pyörteitä, kenties kerta-annoksia, oikeutuksia, oikeutta. Minulle se tarkoittaa istuutumista ja toisaalta joustamattomuutta, lujuus- ja hyvyyslaskelmaa.”

Lajit ja oikeutukset, lujuus- ja hyvyyslaskelmat kuulostavat todella paljon lajikadon keskellä istumiselta. Sitähän tässä tehdään, ja tuoltako se sitten tuntuu, pitkien ja toistuvien jäähyväisten maailmassa.

Iltapäivä isolla kirjaimella rakentuu ajan kerrostumille: on se päivämäärien avulla laskettava aika, joka kuluu palaamatta, mutta kausi, vuodenaika, palaa aina. Vuorokaudenajat ja vuodenajat toistuvat säe säkeeltä, ne ovat samaan aikaan ”kertakäyttöisiä” ja silti palaavat: ”maa kertaa elävää.”

Suhde aikaan on yhtä aikaa vakava ja leikkisä. Iltapäivästähän on viimeistään ruvettava, jotta mitään saa toimitettua.

Teoksen ääni on kiinni Maassa, etenemättä, poistumatta. Siinä on paljon rikkoutumista ja surua. Johonkin se kuitenkin sitoutuu koko ajan, vähän kuin paikan henki, jonka tuntee aina tietyssä miljöössä, mutta jota ei pysty tavoittamaan.

”Meinaan kertoa heille: Tulevaisuudet hyppäävät sivuitse. / Niille on vielä tulossa päivä, ne saattavat olla liikkeellä. / Ne vetävät toisiaan nenistä, silloin se ei satu.”

Teos antaa kielen määritellä olosuhteensa. Sen minämuoto keskittää havaintoa mutta samalla tutkii sitä, mikä minä voikaan olla. Puhujan tila on epäselvä. Onko hän rakastunut vai eronnut? Elossa vai kuollut? Yksin vai seurassa? Ihminen kaiken aikaa vai toisinaan?

Huojunta synnyttää sanavilinää. On pitkälti lukijasta kiinni, viihtyykö ympäristössä, jossa sanojen merkitykset tavan takaa pakenevat, vai ennemmin sellaisessa, jossa ne vakiintuvat. Itse uskon, että välähdyksien näkeminen virittää havainnon ja ilmaisun hieman uudelleen.

Järventaustan runoissa on proosarunoperinteelle ominaista assosiatiivista hauskaa, joka on tunnistettavaa ainakin Eeva-Liisa Mannerista ja Maila Pylkkösestä alkaen.

Iltapäivä isolla kirjaimella sallii asettua siihen hetkeen, jona tulevat elämät paistattelevat keväässä. Eihän siinä kaikkea ymmärräkään, mutta tuntee kyllä säteet.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat