Kymmen­lapsisen perheen poika Akseli Leppänen lähti töihin kongolaiseen jokilaivaan ja omaksui aikakauden rasistisen järjestyksen: Alaiset saivat maistaa suomalaisen virtahevon­nahkaista ruoskaa

Akseli Leppänen oli yksi kolonialismin koneenkäyttäjistä Belgian kuninkaalle kuuluneessa Kongossa.

Brabant oli tyypillinen kolmikerroksinen jokilaiva ja tuttu alus myös Akseli Leppäselle. – Kirjan kuvitusta.

19.6. 16:00

Tietokirja

Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina. Into. 314 s.

Kolonialismin historiaa on viime vuosina kirjoitettu uusiksi tutkimuksissa, taiteissa ja museotoiminnassa. Valloittajan näkökulma on vaihtunut valloitettujen ja riistettyjen kokemusten kuulemiseksi.

Onhan selvää, että esimerkiksi eurooppalaisten toimet 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Afrikassa näyttävät kovin erilaisilta riippuen siitä, katsotaanko niitä pohjoisesta vai etelästä. Eurooppalaiset seikkailivat ”pelikentällä”, joka oli miljoonien ihmisten koti.

Yhtenä juonteena historiantulkintojen korjausliikkeissä on ollut kolonialismin vaikutusten analyysi niissä maissa, jotka eivät varsinaisesti osallistuneet siirtomaiden valloituksiin ja hallintaan. Myös Suomessa nautittiin ”tropiikin hedelmistä”, kuten luonnonvarojen ryöstämisen ja orjatyön kiihdyttämästä kulutushyödykkeiden kierrosta ja taloudellisesta kasvusta.

Samalla tutkimuksissa on nostettu esiin toimijoita ja hahmoja, joilla on ollut historiakertomuksen aiemmissa versioissa vain huomaamaton sivurooli, jos sitäkään.

Konemestari Akseli Leppänen komeassa univormussaan. Studiokuvan kuvaamispaikasta ei ole tietoa.

Siirtomaahistorian keskeisillä näyttämöillä oli mukana koko joukko suomalaisia ja muita skandinaaveja. Kongo-joen laivoilla työskenteli masinisteina eli konemiehinä pari sataa suomalaista. Yksi heistä oli Akseli Leppänen, jonka elämänvaiheita seurataan Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen tietokirjassa Kongon Akseli.

Vuosina 1913–1931 Kongossa asunut Leppänen on kiinnostava, monisärmäinen hahmo, joka teki sosiaalisesti melkoisen luokkaretken kymmenlapsisen köyhän perheen pojasta suuren telakan johtajaksi. Hän syntyi 1879 Ikaalisissa ja kuoli 1938 Lappeenrannassa.

Kongossa asuessaan Leppänen opiskeli niin kieliä kuin insinööritaitoja ja toimi Suomeen palattuaan aktiivisesti alansa luottamuselimissä.

Työ jokilaivan konehuoneessa oli raskasta ja tapahtumarikasta.

Paikalliskulttuureihin Leppänen suhtautui suopealla uteliaisuudella. Hänen uskonnollis-filosofisia pohdintojaan Kongon vuosilta on säilynyt päiväkirjoina.

Humanistisista aatteistaan huolimatta Leppänen mukautui pian Kongoon muutettuaan aikakauden rasistiseen järjestykseen. Muiden eurooppalaisten lailla hän ei empinyt käyttää alaisiinsa virtahevonnahkaista ruoskaa.

Päiväkirjassaan hän kuvaa tilannetta, jossa laiskuuden takia ruoskittu työntekijä pakenee laivasta heittäytymällä jokeen, mutta ”kolme miestä hyppäsi perässä ja kone seisautettiin, ’sälli’ laahattiin laivaan sekä pantiin kettingit kaulaan niin kuin vikuralle hevoselle”.

Sotilaat ovat katkaisseet oikealla seisovan Yokan käden ja vieneet sen todisteena. Tuolilla istuvan Molan kädet ovat olleet niin tiukasti sidottuna, että ne on tuhonnut kuolio.

Kirja ei kerro vain Leppäsestä vaan laajemmin Kongossa työskennelleistä pohjoismaalaisista, joita oli pelkästään vuosina 1881–1916 Kongo-joella jopa 500.

Lukumäärä selittyy aktiivisella värväystoiminnalla. Pohjoismaalaisiin kapteeneihin ja konemiehiin luotettiin, sillä heitä oli palvellut Belgiassa jo vuosikymmenten ajan. Aikakauden belgialaisarvioiden mukaan Kongon valloittaminen ei olisi ollut edes mahdollista ilman pohjoismaalaista laivaosaamista.

Kongo-joen masinistit eivät olleet vain keikkatyöläisiä, vaan heidänkin piti sitoutua siirtomaahallinnan tavoitteisiin. Niinpä Leppänenkin vannoi ”kaikkien pyhimysten kautta” juhlallisen uskollisuudenvalan Belgian kuninkaalle. Eläkkeelle päästyään hänet lyötiin Leopold II:n Ritarikunnan ritariksi.

Se, että Leppänen on nostettu kirjan pää- tai keskushenkilöksi, noudattelee tarinallisen tietokirjallisuuden nykykäytäntöä. Leppäsen hahmo tarjoaa lukijalle samastumiskohteen keskellä historian pyörteitä.

Kirja kattaa kuitenkin paljon Akselin elämää pidemmän ajanjakson ja laajemman alueen. Siinä kerrotaan esimerkiksi kahden suomalaisen, Carl Theodor Erikssonin ja Oskar Johannes Boijerin, roolista Kongossa sijaitsevan Katangan alueen luonnonrikkauksien, kuten kuparin ja koboltin, ”löytämisessä”.

Paikoin lukijan pitääkin olla tarkkana seuratessaan eri aikatasoilla ja miljöissä tapahtuvaa kerrontaa.

Itse asiassa pahimmat kirjassa kuvatut raakuudet tapahtuivat jo ennen Leppäsen saapumista Kongoon, kun tuo valtava alue oli Belgian kuningas Leopoldin yksityisomaisuutta. Belgialaiset pakottivat paikalliset ihmiset väkivalloin kumin kerääjiksi ja rankaisivat hitaudesta ruoskimalla, katkomalla kerääjien käsivarsia tai tappamalla heidät.

Pimeys oli Kongossa eurooppalaista tuontitavaraa.

Suomalaisia laivamiehiä: vasemmalta V. Andersson, Tamminen, J. Aitamurto, I.Eranko (?) ja Akseli Leppänen oikealla.

Aaltonen ja Sivonen tuovat johdonmukaisesti esiin, että maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta Afrikka ei ollut suomalaisille mikään tuntematon paikka.

Leppänen piti jo lapsena tutkimusmatkailijoita sankareinaan, ja kirjoitti päiväkirjaansa ”huristelevansa ylös Livingstone-Stanley virtaa tropiikissa, josta ennen suureksi ihmeeksi lueskelin Hämeenkyrön lainakirjastosta lainaamistani kirjoista”.

Kirjan runsaat viittaukset aikakauden suomalaiseen lehdistöön tekevät näkyväksi sen, että Suomessa seurattiin tarkasti Afrikan uutisia ja tiedettiin siirtomaahallinnon julmuuksista.

Jouko Aaltonen on moneen kertaan palkittu dokumenttielokuvien ohjaaja, Seppo Sivonen taas siirtomaahistoriaan perehtynyt tutkija. Aiemmassa, Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saaneessa yhteisteoksessaan Orjia ja isäntiä (2019) he käsittelivät ruotsalais-suomalaista siirtomaaherruutta 1700-luvun Karibialla.

Molemmat teokset suuntaavat valokeilan sellaiseen kohtaan historiassa, josta on toki tiedetty yhtä ja toista mutta josta ei ole ollut olemassa yleistajuista kirjamuotoista kokonaisesitystä.

Aaltonen on aiemmin tehnyt dokumenttielokuvan Kongo-joen suomalaisista masinisteista.

Kongon Akseli ei ota kantaa mielestäni hedelmättömään väittelyyn siitä, ovatko suomalaiset syyllisiä siirtomaa-aikana syntyneeseen taloudelliseen epätasa-arvoon tai sieltä juontuviin rasistisiin asenteisiin ja esitystapoihin.

Sen sijaan teos on kiihkoton puheenvuoro keskustelussa Suomen ja suomalaisten osallisuudesta siinä maailmassa, jossa kolonialistisia valloituksia sekä työvoiman ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä pidettiin normaalina asiaintilana.

Kongon Akseli on yleistajuinen ja mukaansatempaava tietokirja, jota voi suositella niillekin lukijoille, joilla ei ole aiempaa tietoa kolonialismin historiasta.

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.

Kolonialismin jälkiä

Näin Kongo-joki virtaa kirjallisuudessa

  • Tieto- ja kaunokirjallisuuden Kongo-joella on samat juuret: eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden kertomukset ja niistä ammentaneet matka- ja seikkailukirjat.

  • Länsimaisen kirjallisuushistorian merkittävin Kongo-joelle sijoittuva romaani on puolalais-englantilaisen Joseph Conradin Pimeyden sydän (1902). Se on samaan aikaan sekä paljastava kuvaus eurooppalaisten julmuuksista Kongossa että psykologinen allegoria matkasta ihmismielen syövereihin.

  • Conradin tapaa kuvata Afrikka ja afrikkalaisia on sittemmin kritisoitu. Nigerialainen kirjailija Chinua Achebe kiinnitti huomiota siihen, miltä tuo kaikkialla englanninkielisessä maailmassa kouluissakin opiskeltu teos näytti ja tuntui, kun sitä luki afrikkalaisena.

  • Nobel-voittaja V.S. Naipaulin Joki tekee mutkan (1979, suom. Seppo Loponen) kertoo intialaistaustaisesta kauppiaasta. Siinä missä Conrad kuvasi kolonialismin pimeää puolta, Naipaulin teoksessa heijastuu pettymys itsenäistymisen jälkeiseen aikakauteen.

  • Toimittaja-kirjailija Adam Hochschildin Kuningas Leopoldin haamu (1998, suom. Heikki Salojärvi) toimi tärkeänä keskustelunavaajana, sillä useille kielille käännetty teos muistutti belgialaisten julmasta hallinnosta Kongossa.

  • Populaaria tietokirjallisuutta edustaa myös David Van Reybrouckin Kongo: historia (2013, suom. Antero Helasvuo), jonka 656 sivulla kerrotaan Kongon alueen historia kolonialismia edeltävältä ajalta nykypäivään saakka. Paikallista näkökulmaa kertomukseen tuovat iäkkäiden kongolaisten haastattelut.

  • Eero Paloheimon Tämä on Afrikka (2007) on tekijänsä näköinen, hienhajuinen matkakirja. Kirjan päätteeksi Paloheimo yksin tein ratkoo kaikki Afrikan ongelmat – kuten suomalaisen tekniikan tohtorin toki sopiikin.

  • Eteläisessä Afrikassa kirjeenvaihtajana toimineen Sami Sillanpään Keskellä virtaa Kongo (2021) on seikkailullinen kuvaus Kongo-jokea kulkevan proomun kannelta mutta tarjoaa samalla helposti sulavan tietopaketin alueen historiasta ja tulevaisuuden näkymistä.

Norjalainen Finn Kjelstrup (toinen oikealta) kaatamansa virtahevon vieressä 1900-luvun alussa. 23-vuotiaana hän hallinnoi Tanskan kokoista aluetta. Parran hän kasvatti, koska se teki hänestä vanhemman näköisen ja lisäsi näin hänen auktoriteettiaan.

Koneenkäyttäjä Kongo-joella seilanneella laivalla.

Oikaisu 19.6. kello 17:13: Sami Sillanpään kirjoittaman kirjan nimi on Keskellä virtaa Kongo, ei Hiljaa virtaa Kongo, kuten artikkelissa aiemmin virheellisesti kirjoitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat