Joskus runous näyttää tältä: Aulikki Oksanen poimii ensimmäisessä näyttelyssään teoksiinsa näkyjä

Kirjailija ja runoilija Aulikki Oksasen yksityiskohtaisen tarkasti toteutettujen kollaasitöiden katsominen muistuttaa lukemista.

Aulikki Oksanen: Rukouksia Isonevalta, 2020.

6.6. 14:34

Kuvataide

Aulikki Oksanen, Ukkonen ja ihmislintu 19.6.2022 saakka Gallery Halmetojassa (Kalevankatu 16). Avoinna ti, to, pe 11–17, ke 11–19, la–su 12–16.

Puhutteleva yksinkertaisuus, havainnollisuus ja laulullinen poljento ovat runoilija-kirjailija Aulikki Oksasen kirjallisen tuotannon tunnuksia.

Kaj Chydeniuksen sävellyksinä moni Oksasen runo, kuten Sinua, sinua rakastan, on vakiinnuttanut asemansa suomalaisen laululyriikan klassikkona. Laulaja-lausujan roolissa Oksasen kantava ääni on aiheuttanut kylmiä väreitä.

Uskomatonta kyllä, tämä on hänen ensimmäinen itsellinen kuvataidenäyttelynsä. Teokset ovat uusia (2019–2022), muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Kokonaisuus täydentää Oksasen taiteilijaprofiilia tutunoloisesti. Kollaasitekniikalla toteutetuissa töissä on hiljaista, kuuntelevaa voimaa. Kaikki on tehty ajan kanssa ja millilleen.

Oksasen teosten kollaasitekniikka vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta vaatii analyyttistä, ellei jopa poeettista, assosiaatiokykyä. Kantavan idean, tai kuvan ”juonen”, on pidettävä muualta saksitut palaset kohdillaan. Oksanen suoriutuu haasteesta kauniisti. Tulokset ovat aistillisia ja tarinallisia.

Tällaisia ovat kirjoittavan ja esiintyvän taiteilijan kuvat. Aika, paikka ja draaman kaari täsmäävät. Taustana, kuin kulissina, on usein haaveellinen maisema, johon henkilöt ja näyttämörekvisiitta on sijoiteltu.

Ensisilmäyksellä kuvat ovat yleisnäkymiä. Mikrotasolla katseltavaa riittää ainakin kymmeneksi minuutiksi kerrallaan. Kuvissa on jos jonkinlaista kihinää ja kuhinaa, viitettä ja liitettä.

Tällainen katselu alkaa muistuttaa lukemista. Niin kohdillaan ja paikkansapitävä on kirjailijan visuaalinen merkistö, ettei pienintäkään osasta voisi poistaa kokonaisuuden muuttumatta.

Teosten viitekehys on yhteisöllinen ja kuvien kerronnalliset ja visuaaliset palaset ovat usein peräisin yli sadan vuoden takaisista kansatieteellisistä julkaisuista.

Digitaalisen kuvankäsittelyn ja musiikin sämpläämisen aikakaudella leikkaa-ja-liimaa-tekniikalla toteutetut kuvat ovat myös taidekäsityöläisyyden ilmauksia. Materiaaleiksi valittujen kuva-ainesten hauras paperisuus ja vanhat painotekniikat ovat historiallista materialismia ihanimmillaan.

Taiteilijan kaukametsät löytyvät Kokemäenjoen, Uralin ja Kaukasian maiden suunnilta.

Ihan kuin Oksanen olisi löytöretkellä kansanperinteen kollektiivisessa, tai globaalissa, alitajunnassa. Pääoma voi siis olla enemmän kuin pelkkä taloustieteen käsite.

Teoksessa Kaukametsä (2020) Aleksis Kiven rintapielen kunniamerkit ovat tassunjälkiä ja kiertävät satumaista naishahmoa.

Rukouksia Isonevalla (2020) näyttää tavalliselta maastolta, kunnes itiöiden, nuppujen ja muun elämän yksikköjen joukosta erottuu maahan juurtunut sikiö. Oksasen ekologia on äidillistä.

Aulikki Oksanen: Naisen katse, tussipiirros, 2011.

Esillä on myös tussipiirroksia. Oksaselle ominainen juoheva viiva on tullut tutuksi runokuvitusten ja sarjakuva-elämäkerran välityksellä. Tarkimmat ovat ehkä bonganneet tekijän varhaisia piirroksia jo elokuvasta Lapualaismorsian (1967).

Oksasen piirtämillä naishahmoilla on ikonisilmät. Bysanttilainen katse etsii vastarakkautta maailmasta, jossa muu sukupuoli näyttää usein saavan eläimenkaltaisen hahmon. Mytologiat ja feminismi seurustelevat.

Oksasen kirjallinen ja visuaalinen realismi on maagista ja empaattista. Hugo Simbergin perinne on kannatellut tekijää aina.

Oksasen kuvat eivät ole symboleja, vaan rohkaisevia ehdotuksia. Joskus runous näyttää tältäkin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat