En voi enää koskaan kutsua ketään pelkäksi arabiksi

Algerialaisen Kamel Daoudin teos näyttää Albert Camus’n klassikon vastaromaanilta, mutta päätyy sen täydennykseksi.

Algerian Oranissa asuva Kamel Daoud (vas.) kirjoittaa säännöllisesti kansainvälisiin lehtiin. Vuoden 1957 Nobel-kirjailija Albert Camus (oik.) syntyi 1913 Algeriassa ja kuoli auto-onnettomuudessa Ranskassa 1960.

18.6. 2:00 | Päivitetty 18.6. 9:39

Vielä alle kaksikymppinen Robert Smith oli varmasti lukenut teoksen, joka nousee nuorten raamatuksi sukupolvesta toiseen. Sellaisten nuorten, jotka kieltäytyvät valehtelemasta. Vaikkapa siitä, että heillä olisi tunteita, joita heillä ei ole. Tai yhteenkuuluvuutta maailmaan, jonka oikeuksia, totuuksia ja moraalia he eivät voi ymmärtää, saati sitten hyväksyä.

Vieraus ja sivullisuus maistuvat yksilöllisyydeltä, sopeutuminen laumapäisyydeltä.

Oli varmasti lukenut, sillä joulukuun alussa 1978 Lontoossa ilmestyi hänen The Cure -yhtyeensä single Killing an Arab, jolla Smith laulaa: Standing on a beach / With a gun in my hand / Staring at the sea / Staring at the sand… I'm alive / I'm dead / I'm the stranger / Killing an arab.

Kyllä, suora viite ranskalaisen Nobel-voittajan eksistentialismiraamattuun: kuudes luku, viimeinen jae.

Yhä uraansa jatkavan Robert Smithin, 63, teininä äänittämä kitarariffi vonguttaa kuulokuvaa itämaisuudesta.

Algerian Oranissa asuva kirjailija, journalisti ja kriitikko Kamel Daoud (s. 1970) on laskenut, että Albert Camus’n romaanissa Sivullinen (L’étranger, 1942, suom. Kalle Salo) sana arabi mainitaan 25 kertaa. Mutta nimeä ranskalaisen Meursault’n hiekkarannan häikäisyissä ampumalle miehelle ei anneta.

Alkujaan vuonna 2014 ilmestynyt Daoudin vastaromaani Meursault, contre-enquete alkaa olla jonkinlainen klassikko jo itsekin. Se on käännetty yli 40 kielelle, ja alkuvuodesta siitä saatiin myös Leena Rantasen hieno suomennos Tapaus Meursault (Aviador).

Romaanissa äänessä on Camus’n teoksen nimettömän uhrin pikkuveli Haroun:

”Arabi, tiedätkö, en ole koskaan tuntenut itseäni arabiksi. Niinhän neekeriyskin on olemassa vain valkoisten silmissä. Meidän kaupunginosassamme, omassa maailmassamme, olimme muslimeja, kaikilla oli etunimi, kasvot ja omat tapansa. Piste.”

Daoud antaa ammutulle nimen ja samalla ihmisyyden: Moussa.

Moussa on Mooseksen ja Haroun puolestaan Mooseksen veljen arabiankielinen nimi. Vanhan testamentin jämäkän kansanjohtajan ja lainlaatijan aineksia kummassakaan ei ole. Vaikka varmaan pitäisi, sillä olennainen kysymys kuuluu: miksi Moussan ampumisen ”oikeusjutussa tuomittiin mieluummin mies, joka ei itkenyt äitinsä hautajaisissa, kuin mies joka tappoi arabin?”

Maailmassa vallitsee nöyryyttävä virhe.

Romaaninsa aiheet Daoud ammentaa Sivullisesta ja sen muodon Camus’n viimeisestä tämän elinaikana julkaistusta romaanista Putoaminen (La chute, 1956). Olihan Camus loistava kirjailija, ja myös Daoud on edelleen pääsemättömissä ranskalaisen vaikutuksesta.

Minkään vihan vallassa hän ei Sivullista lukenut edes nuorukaisena, kuten kävi ilmi Helsinki Lit -festivaalin haastattelussa toukokuussa.

”Olen kotoisin sieltä, mitä te kutsutte arabimaailmaksi”, Daoud toteaa.

Hänen katsannossaan hyvä kirja, kuten Sivullinen, antaa mistä tahansa kotoisin olevalle lukijalleen tauon toisten tuomitsemiselle. Radikaalit luulevat omistavansa totuuden, mutta suvaitsevaiset – kuten Camus ja Daoud – ihmiset tietävät, että yhtä ainutta totuutta ei ole.

Kolonialisoidun ”arabin” saati uhrin sijasta Daoud haluaa olla yksilö, joka puolustaa elämää ja sen monisyisyyttä. Hänelle Sivullisen olennainen kysymys on, mitä toisenlaisen ihmisen kanssa tulee tehdä?

Alistaminen, käännyttäminen ja tappaminen eivät käy vastauksiksi.

Vaikka juuri niitä sotaisa poliittinen retoriikka sekä halpa viihdekuvasto tarjoavat sankaruuden tieksi. Toisin sanoen: ulkonäön tai univormun tähden erilaisia hahmoja saa mukamas ampua, koska kuoren sisällä ei asu ihminen vaan maalitaulu.

Daoudin romaanin Haroun istuu illasta toiseen kapakassa, humaltuu ja vuodattaa monologiaan nimettömälle kuuntelijalle kuin Putoamisen entinen asianajaja, nykyinen ”katumuksentekijä-tuomari”. Kummankin teoksen puhuja pitää itseään valehtelijana ja filosofoi silti estoitta totuuksia; ennen kaikkea omien henkilökohtaisten arvojen puutteista, syyllisyydestä, syyttömyydestä ja kollektiivisesta valheesta nimeltä Jumala.

Mitään kiinnekohtaa heillä ei ole enää minnekään. Haroun ilmoittaa jättäneensä oman vaimonsa ja lapsensa jo ennen kuin hänellä edes oli sellaisia.

Muisto loppuelämänsä Moussan palvomiselle ja surmaajan vihaamiselle pyhittäneestä äidistä ahdistaa Harounia – vähintään yhtä paljon kuin Meursault’n suhde omaan sivistymättömään synnyttäjäänsä.

Olisihan se pitänyt arvata, vaan en arvannut: vähitellen Haroun alkaa muotoutua Meursault’n kaltaiseksi ja samalla Daoudin vastaromaani kääntyä Sivullisen täydennykseksi.

Viesti lienee se, että olemme yhtä lihaa. Kaikki.

Kun katsoo Gillo Pontecorvon kiihkeää elokuvaa Taistelu Algeriasta (1965), pääkaupunki Alger kihisee elämää ja kuolemaa. Täytyy olla silkkaa kirjailijoiden keksintöä hiljaisuus, autio hiekkaranta, syrjäytyneisyys ja ajattomasti rantaan lyövät aallot!

Harounin ”häikäistymisen” uhri on ranskalainen. Jos hän olisi ampunut siirtomaaisäntiin kuuluvan miehen hieman aikaisemmin eli Algerian vapautumissodan aikana, häntä pidettäisiin sankarina. Mutta nyt, surmattuaan rauhan jo tultua, hän on rikollinen.

Eikä Haroun suostu näkemään surmatyön ajankohdista johtuvaa eroa, koska teko on joka tapauksessa sama.

Liiemmin hän ei halua teeskennellä kuulumista mihinkään joukkoon, ei edes oikeutetun asian puolesta taisteleviin isänmaan sankareihin.

”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun on vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin”, Meursault päättää monologinsa Camus’n romaanissa.

Daoud puolestaan antaa Harounin lopettaa omansa näin: ”Minäkin toivoisin, että minulla olisi paljon katsojia ja että heidän vihansa olisi hillitön.”

Vaikka sitten vihalla, niin silloin, edes yhden kerran elämässä, maailma vastaisi heille sentään jotenkin. Silloin veljekset erillisyydessä voisivat tuntea olevansa olemassa.

Toukokuun Helsinki Lit -tapahtumassa Kamel Daoudia haastatellut suomentaja Sampsa Peltonen tunnusti, että ei nuorena Sivullista lukiessaan kiinnittänyt mitään huomiota Meursault’n uhrin nimettömyyteen, ja että ”se vähän hävettää nyt”.

Sama täällä.

Tai jos kiinnitin, en enää muista, saatoin tuumia, että nimettömyys vain alleviivaa Meursault’n irrallisuutta maailmasta, johon hänet on heitetty.

Ja se tulkinta maiskahtaa vieläkin häpeällisemmältä: ikään kuin olisi täysin ookoo, että yksi (hiukan tumma) saa toimia toisen (valkoisen) eksistenssin ja edesottamuksen anonyymina ärsykkeenä. Silloin vain ”arabin” kuolemalla olisi merkitystä, hänen elämällään ei.

Jos nimeä ei ole, ei ole oikeastaan mitään.

Englantilaisen Daniel Defoen 1700-luvun alun aution saaren Robinson Crusoe sentään kunnioitti löytötavaraansa nimellä: Perjantai.

Ranskalaisen Michel Tournier’n brittiklassikkoa päivittävässä romaanissa Perjantai (Vendredi ou les Limbes du Pacifique, 1967, suom. Eila Kostamo, 1980) Robinson pysyy pääosassa, vaikka teoksen otsikon perusteella voisi luulla toisin. Näin valkoinen herra perustelee siinä mustan löytönsä ristimisen:

”En tahtonut antaa hänelle kristityn nimeä ennen kuin hän on tämän arvon ansainnut. Villi ei täydessä mielessä ole inhimillinen olento. En liioin säällisesti voinut panna hänelle esineen nimeä, jos kohta tämä olisi voinut olla järkevä ratkaisu. Uskon ratkaisseeni aika tyylikkäästi tämän pulman antamalla hänelle nimeksi viikonpäivän jolloin hänet pelastin: Perjantai. Se ei ole henkilönimi eikä asian nimi, se on noiden kahden puolitiessä, puolittain elävän puolittain abstraktin yksikön nimi jota vahvasti leimaa sen lyhytaikainen, satunnainen ja ikään kuin episodimainen luonne...”

Tournier’n ylemmyydessään filosofeeraava Robinson jämähtää menneeseen, eikä lopulta edes halua lähteä autiolta haaksirikkosaareltaan takaisin niin sanotun sivistyksen pariin, kun tilaisuus vuosikymmenten jälkeen viimein koittaa.

Romaanin Perjantai, se ”villi”, sen sijaan siirtyy saarelle osuneen laivan mukana uuteen aikaan ja maailmaan. Kehittyy. Menee kirkkaasti ohi isännästään.

Toisin sanoen: nimeäminen kertoo ennen muuta nimeäjästä itsestään, ei kohteesta.

Nimettömäksi jättäminen tietysti myös.

Eksistentialismiraamatun kuudennen luvun viimeinen jae, kirjoitin. En tuota ulkoa muistanut, joten lähdin selvittämään Albert Camus’n teoksen oikeaa kohtaa kirjahyllystäni.

Yllätyksekseni huomasin, että niin Sivullinen kuin Putoaminenkin olivat kadonneet.

Hienoa! Sillä syyllisen täytyy olla nuori. Hän varmaan kasvaa maailmaan, jossa ei enää puhuta, kirjoiteta ja lauleta ”arabeista”. Oi nuoruus, miten kaunis olet.

Hyvillä mielin naputtelin lainatilauksen yleiseen kirjastoon.

Lue lisää: Tämä 70 vuotta vanha kirja näyttää, kuinka Trumpin ja Putinin valheisiin pitää vastata

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat