Amerikkalaistutkijan arvio: Naton laajeneminen 1990-luvulla esti Venäjän demokratiakehityksen

Mary Elise Sarotten arvio ei vakuuta, mutta se osoittaa Nato-option merkityksen ennen ja nyt.

Mihail Gorbatšov Helsingissä lokakuussa 1989.

11.6. 12:12

Tietokirja

Mary Elise Sarotte: Not One Inch – America, Russia, and the Making of the Post-Cold War Stalemate. Yale University Press. 550 s.

Oliko Naton laajeneminen täysillä turvatakuilla itäiseen Keski-Eurooppaan 1990-luvulla ja myöhemmin Baltiaan virhe, joka loi maaperän Venäjän demokratian romahdukselle ja suurvaltasuhteiden jääkaudelle Putinin noustua valtaan?

Tätä pohtii tai paremminkin spekuloi arvostettu amerikkalainen historian professori Mary Elise Sarotte juuri ennen Venäjän Ukrainan vastaista hyökkäyssotaa ilmestyneessä kirjassaan Not One Inch Yhdysvaltain ja Venäjän suhteista ja Naton laajenemisesta 1990-luvulla.

Sarotten oma todistusaineisto hänen perusteellisesti dokumentoidussa kirjassaan viittaa kuitenkin päinvastaiseen johtopäätökseen. Presidentit George H. W. Bush (virassa 1989–93) ja Bill Clinton (1993–2001) pikemminkin hidastivat Naton laajenemista tukeakseen Venäjän presidentti Boris Jeltsinin heikentynyttä asemaa. Vasta kun Jeltsinin syrjäyttäminen alkoi näyttää väistämättömältä, Yhdysvallat ryhtyi aktiivisesti laajentamaan liittokuntaa.

Mary Elise Sarotte kuvattuna marraskuussa 2014.

On myös syytä muistaa, että paine Naton laajentamiseen tuli entisiltä Varsovan liiton ja Baltian mailta itseltään heti 1990-luvun alusta alkaen. Eivätkä nämä maat halunneet hyväksyä toisen luokan jäsenyyttä ilman todellisia turvatakuita.

Kun Turkki nyt heittelee kapuloita Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden rattaisiin, on hyvä huomata, että puolustusliiton laajeneminen ei ole ennenkään sujunut ilman mutkia ja sivupolkuja.

Sarotten teoksen nimi ”Ei tuumaakaan – Yhdysvallat, Venäjä ja kylmän sodan jälkeisen umpikujan synty” viittaa ulkoministeri James Bakerin vuonna 1990 väitetysti antamaan sitoumukseen Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšoville siitä, että Nato ei laajene ”tuumaakaan” sen silloista aluetta idemmäksi.

Tätä väitettä Vladimir Putin on käyttänyt tekosyynä etupiirivaatimuksilleen ja brutaalille hyökkäyssodalleen Ukrainassa. Putinin mielestä länsi petti antamansa lupauksen. ”Ei tuumaakaan itään, meille sanottiin 90-luvulla”, Putin väitti puheessaan joulukuussa 2021 ja jatkoi: ”He pettivät meitä – raskaasti ja räikeästi.”

Sarotte spekuloi, olisiko lännen eli tässä Yhdysvaltain ”petos” ollut keskeinen tekijä siihen, että demokratia romahti Venäjällä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.

Kirjan empiirinen todistusaineisto kertoo päinvastaista. Baker ei luvannut, ettei Nato laajenisi itäiseen Eurooppaan, vaan kysyi, kumman Gorbatšov valitsisi mieluummin, Natoon kuuluvan Saksan vai puolueettoman Saksan, jolla saattaisi olla ydinase jonain päivänä.

Presidentti Bush vanhempi ei antanut siimaa Neuvostoliitolle, eikä Yhdysvallat ollut valmis mihinkään sitovaan sopimukseen pidättäytyä Naton laajenemisesta. Lisäksi sekä Bush vanhempi että Clinton paremminkin hidastivat kuin vauhdittivat Naton itälaajentumista tukeakseen Venäjän haurasta demokratiaa.

Rauhankumppanuus (Partnership for Peace) luotiin vuodenvaihteessa 1993–94 lähinnä itäisen Keski-Euroopan maita varten vaihtoehdoksi Naton nopealle täysjäsenyydelle. Se oli ensi sijassa Pentagonin eli Yhdysvaltain puolustusministeriön ajama hanke, jonka taakse presidentti Clinton asettui – osin myös siksi, että hän saattoi siten välttää ulkoministeriön ajaman nopean täysjäsenyyden suoraa tukemista.

Voimahahmo rauhankumppanuuden takana oli kenraali John Shalikashvili, Yhdysvaltojen puolustushaarojen neuvoston puheenjohtaja. Hän arvosteli sitä, että amerikkalaisessa keskustelussa Naton laajentamisesta keskityttiin liiaksi Keski- ja Itä- Euroopan maiden, ei Yhdysvaltain omiin strategisiin intresseihin. Pentagonin mielestä Naton ei pitänyt ottaa uusia jäseniä ennen kuin ne olisivat liittokunnan näkökulmasta turvallisuuden tuottajia, eivät vain kuluttajia.

Shalikashvili kannatti voimakkaasti suoraa sotilaiden eli asevoimien välistä yhteistyötä, joka olisi käytännönläheinen tapa rakentaa siltoja entisten vihollisten välille.

Hänen mielestään rauhankumppanuus täyttäisi juuri tuon tehtävän, koska entisen Varsovan liiton maiden sotilaiden pitäisi saada ”mutaa saappaisiin” ennen kuin nämä maat voisivat päästä Naton kaikkein tärkeimmän eli 5. artiklan turvatakuiden suojaan.

Alkuun rauhankumppanuus lähtikin hyvin lentoon. Sen avulla vältettiin antamasta uusille jäsenille 5. artiklan suojaa liian aikaisin, jotta ei heikennettäisi liittokuntaa. Se auttoi syventämään yhteistyötä Keski- ja Itä-Euroopan kanssa ilman että syntyi uutta etulinjaa.

Rauhankumppanuus motivoi myös liittoutumattomat maat – kuten Suomen, Ruotsin ja Itävallan – liittymään siihen. Lisäksi se näytti tuolloin määrittävän Ukrainan aseman Euroopan turvallisuusjärjestyksessä tavalla, joka ei etäännyttäisi Venäjää lännestä eikä heikentäisi suurvaltasuhteiden perustaa.

Tänään ei aina muisteta, että 1990-luvun puolivälissä euroatlanttinen turvallisuuspoliittinen keskustelu kävi hyvin vilkkaana, sisälsi monia optioita, eikä ollut vielä asettunut tiettyyn uomaan. Mielikuvitusta käytettiin.

Sarotte on kaivanut arkistoista esiin herkullisia anekdootteja Venäjän Nato-pyrkimyksistä.

Joulukuussa 1993 Jeltsin halusi vakavasti keskustella Naton pääsihteeri Manfred Wörnerin kanssa Venäjän jäsenyydestä. Jeltsinin suurin huolenaihe tässä skenaariossa oli ”kiinalainen ongelma”, koska Venäjän Nato-jäsenyyden myötä Kiina jakaisi yhteisen rajan yleiseurooppalaisen turvallisuusorganisaation kanssa!

Jeltsinin mukaan ”Venäjä oli tästä huolimatta valmis hakeutumaan jäseneksi”.

Ulkoministeri Alexander Stubb Washingtonissa kollegansa Madeleine Albrightin vieraana toukokuussa 2009.

Myöhemmin Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright pohti sellaista ”realistista mahdollisuutta”, että Venäjä täyttäisikin jäsenyyden ehdot ennen muita entisiä Varsovan liiton maita. Tältäkin kannalta rauhankumppanuuden arvioitiin toimivan hyvin, koska sen avulla jäsenyyksiä voitaisiin säädellä ajallisesti eli suomeksi sanoen viivyttää.

Käytännön elämässä rauhankumppanuus on toiminut vuosikymmeniä erinomaisesti, mutta sen poliittinen nousukiito loppui lyhyeen.

Yhdysvaltain hallinnonhaarojen väliset jännitteet ja puolueiden kilpailu Puolasta ja muualta Itä-Euroopasta syntyisin olevien amerikkalaisten äänistä käänsivät kelkan Naton täysjäsenyyden tarjoamisen kannalle. Käänne tapahtui Yhdysvaltain marraskuun 1994 välivaalien jälkeen.

Naton huippukokous Madridissa vuonna 1997 oli historiallinen pohjustaen sitä, että Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät Naton jäseniksi vuonna 1999, Baltian maat vuonna 2004. Ukraina puolestaan jäi välimaastoon ja käy nyt lännen tuella omaa sankarillista, raskasta eloonjäämiskamppailuaan.

Suomen kannalta Naton rauhankumppanuus on ollut menestystarina. Vuosikymmenten mittaan yhteiset harjoitukset ja kaluston standardisointi on tehnyt puolustusvoimistamme täysin Nato-yhteensopivan, millä on suuri arvo nyt kun haemme täysjäsenyyttä.

Tänään voimme sanoa, että ei ole mennyt Suomen Nato-optio hukkaan, sillä se pohjusti maaperää puolustukselliselle liittoutumiselle.

Ei myöskään Hornet-hävittäjähankinta 1992, jota aikanaan kovasti myös vastustettiin. Eikä vankka ankkuroituminen Euroopan unioniin, mitä ilman olisi nyt vaikea ottaa täydentävää ja täyttä askelta läntiseen turvallisuusyhteisöön.

Sarotten kirja on suomalaiselle lukijalle terveellinen muistutus Natoa koskevan amerikkalaisen keskustelun luonteesta. Sekä suurvaltasuhteet että poliittinen kilpailu amerikkalaisten äänistä näyttelevät siinä suurempaa painoa kuin pienten valtioiden oikeutetut pyrkimykset.

Tästä kumpuaa myös Sarotten kirjan rivien väliin ladattu oletus, että Yhdysvaltain olisi kannattanut painottaa Venäjän demokratiakehitystä eikä Keski- ja Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyyksiä.

No, itsekritiikille on sijansa avoimessa yhteiskunnassa, mutta Venäjän demokratia kaatui kyllä kotikentällään – tsaarien, pajarien, silovikkien ja maaorjien isovenäläisessä imperiumissa, ei Washingtonissa tai Brysselissä.

Vastakysymys on pakko asettaa. Jos Nato ei olisi laajentunut vuosituhannen vaihteessa, olisiko Venäjä jättänyt Keski- ja Itä-Euroopan maat rauhaan? Entä Viron, Latvian ja Liettuan?

Presidentit: Václav Havel Suomessa Mauno Koiviston vieraana toukokuussa 1991.

Tšekin presidentti Václav Havel ei muuten suostunut allekirjoittamaan sopimusta rauhankumppanuudesta ennen kuin sai takeet Bill Clintonilta, että se olisi ”ensimmäinen askel, joka johtaisi Naton täysjäsenyyteen”. Havel ymmärsi avoimien ovien politiikan arvon – samoin Nato-option. Sille oli käyttöä vuonna 1999.

Niin näyttää olevan yhä myös vuonna 2022.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen Pankin pääjohtaja.

Oikaisu 13.6. kello 12.35: Jutussa luki aiemmin, että George H. W. Bush oli presidentin virassa 1989–92 ja Bill Clinton 1993–2000. Presidenttikausi päättyy kuitenkin vasta tammikuussa, eli Bushin kausi jatkui de jure vuoden 1993 ja Clintonin vuoden 2001 puolelle.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat