Tänä vuonna vähemmän on enemmän Mäntän kuvataideviikoilla

Mäntän kuvataideviikoilla teokset soivat ihmeellisen rakennuksen henkeä.

Pauliina Turakka-Purhosen tekstiiliteokset toistavat kirkkotaiteen kuvastoa.

10.6. 14:40 | Päivitetty 10.6. 17:49

XXVI Mäntän kuvataideviikot 31.8. saakka Pekilossa (Tehtaankatu 21, Mänttä). Ma–su 10–18.

Vuodesta 1993 järjestetyt Mäntän kuvataideviikot tapaavat kilvoitella sillä, minkä vuoden näyttely ottaa mahtavimmin haltuun Pekilon korkean näyttelytilan.

Tämän vuoden kuvataideviikkojen kuraattorin Markus Kåhren lähestymistapa on toinen.

Pauliina Turakka-Purhonen: Lahja (2022).

Korkeuksia tavoitellaan kyllä Pauliina Turakka-Purhosen puun muotoisella seinävaatteella Lahja (2022), joka hipoo rakennuksen maineikkaita mittoja. Niin ikään kolmannen kerroksen kattoon sijoitettua Vesa-Pekka Rannikon lintuanimaatiota voi tähyillä jo pohjakerroksessa kulkiessaan.

Sisään Pekiloon astuttaessa katsojaa on kuitenkin vastassa Lasse Juutin rakennustyömaiden aitaa muistuttava Nimetön seinä (2022), joka peittää näkymän näyttelytiloihin ja luo tunnetta keskeneräisyydestä.

Rakentamisen ja kehkeytymisen illuusio lienee tarkoituksellinen. Aivan Juutin teoksen läheisyyteen on kiinnitetty myös runoilija ja dramaturgi Laura Ruohosen teoskokonaisuuteen kuuluva plakaatti. Siinä kuvataan sanoinkuvaamattoman ylellisistä materiaaleista valmistettua faarao Hatsepsutin ”unirakennusta” sekä vihjataan, että Pekilon näyttely on tuon satumaisen palatsin, monumentin tai temppelin kopio.

”Kopio” tulee ymmärtää tässä tapauksessa laajasti rakennuksen henkenä, joka ilmestyy aika ajoin yllättäviin paikkoihin, ”viimeisimpänä esimerkkinä tapaus vuodelta 2017 Pariisista, jossa väkijoukko Champs Élyseellä koki rakennuksen hahmon niin voimakkaasti, että tukki liikenteen”, kuten plakaatissa kuvataan.

Merkittävän rakennuksen henkeä taiotaan Mäntässä esiin 25 taiteilijan ja taiteilijaryhmän teoksilla. Määrällisesti taiteilijalista on huomattavasti suppeampi kuin aikaisempina vuosina. Tämä ei haittaa. Lopputulos on harkittu, enkä näe Mäntässä yhtään sellaista teosta, joka olisi periaatteessa voinut jäänyt näyttelystä pois kokonaisuuden siitä kärsimättä.

Teoksilla on tilaa hengittää ja keskustella keskenään. Myös Serlachius-museoiden edustalta löytyvää Taavetinsaarta on täytetty harkiten: saaressa kasvillisuuden sekaan on piiloutuneena Emma Helteen pienimuotoisia keraamisia hahmoja ja saaren edustalla vettä ryöpyttää taiteilijaryhmä Artemisia Vulgariksen uppoamaisillaan oleva kirkkovene.

Ilmavuuden ja hallitun teosmäärän lisäksi tämän vuoden kuvataideviikot erottuu aikaisemmista soivalla sisällöllä. Näyttelyssä on mukana monia muusikoita, joista osa tekee debyyttinsä kuvataiteen kentällä.

Emil Holmströmin Scelsin piano kertoo italialaisesta säveltäjästä, joka paransi hermostollisia oireitaan soittamalla päivittäin tuntikausia pianoa.

Säveltäjä Antti Auvinen käsittelee äänen olemusta videoteoksissaan. Pianisti Emil Holmströmin Scelsin pianoa (2022) saa soittaa myös itse: kahden koskettimen Hellas soi itsekseen ja antaa vierailijan yhtyä soittoon mukaan.

Osa soivista teoksista ohjaa kuuntelemaan rakennusta. Näyttelytiloissa kaikuu viulisti Eriikka Maalismaan humoristinen kuulutusjärjestelmä Emotional Baggage (2022). Pekilon rakenteita puolestaan soittaa Petri Kumelan ja Antti Lötjösen kokonaisuus, joka yllättää katsojan hienovaraisilla äänellisillä ja visuaalisilla eleillä näyttelyssä kuljeskellessa.

Satunaisesti tilassa pulpahtelevat äänet eivät häiritse Kalle Nion pohjakerrokseen rakentamaa mykkäelokuvateatteria. Siinä esitettävä 16 mm filmille kuvattu lyhytelokuva Yön (2022) käsittelee sodan ja rauhan kokemusta kaurismäkeläisillä hahmoilla.

Kalle Nion Yön-elokuvan näytös on romahtamaisillaan.

Ajankohtainen poliittinen teema on myös Post Theatre Collectiven eli David Kozman, Bita Razavin, Pietu Pietiläisen ja Saku Kämäräisen teoksessa Brutaalin pehmeä (2022). Lasikuutioon rakennettu ylellinen wc on sekin eräänlainen esitys tai teatteri, kuitenkin niin, että katsoja asettuu teokseen tutustuessaan esiintyjän paikalle. Koivuntuoksuisen käymälän ulkopuolella wc-paperi rullaantuu kysymykseksi metsien hakkuusta.

Post Theatre Collectiven Brutaalin pehmeä herättää ristiriitaisia tunteita kauneudella ja rujoudella.

Rakennuksen yläkerroksissa sijaitsevissa pienemmissä näyttelytiloissa tavoitellaan kappelimaisen rauhallista tunnelmaa. Turakka-Purhosen kirkkotaiteesta muistuttavat tekstiiliteokset keskustelevat Tukholman kuninkaallisessa oopperassa soolosellistinä soittavan Kati Raitisen ja soitinrakentajana ja elokuvaohjaajana toimivan Christian Lindbladin Surun Jukeboksin (2022) kanssa.

Kati Raitisen ja Christian Lindbladin Surun Jukeboksi toistaa liikuttavia sävelmiä.

Puisesta penaalimaisesta jukeboksista voi kuunnella Raitisen sellolla tulkitsemia kappaleita, kuten Johann Sebastian Bachin Sellosarjaa no. 5, Richard Wagnerin Valkyyriaa, Kimmo Hakolan Capriolea ja Hanns Eislerin sävellystä Und Enlich.

Rakennuksen taika tiivistyy Taneli Rautiaisen, Leena Nion ja Jenni Toikan teoksessa Jo nähty (2022). Teoksen sisään kurkistaessa en ole varma, kuka katsoo ketä: minä rakennusta vai rakennus minua.

Jenni Toikan, Taneli Rautiaisen ja Leena Nion Jo nähty katsoo takaisin.

Pauliina Turakka-Purhosen Äiti-teoksessa (2021) käsitellään menetystä ja kuolemaa. Yksityiskohta teoksesta.

Oikaisu 10.6.2022 kello 17.49: Mäntässä on esillä 25 taiteilijan ja taiteilijaryhmän teoksia, ei 27:n, kuten jutussa aiemmin luki virheellisesti. Lisäksi jutussa mainittiin aiemmin virheellisesti taiteilijaryhmä Artemisia Vulgariksen uppoamaisillaan oleva soutuvene. Kyse on kuitenkin kirkkoveneestä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat