Romeo, Julia ja Lapuan liike: uusi ooppera yhdistää Shakespearen reseptin 1930-luvun väkivaltaan

Jukka Linkolan ja Tuomas Parkkisen Hiljaiset perivät maan painottuu vakavan prologin jälkeen huvinäytelmäksi, mutta lopulta tragediakin menee ihon alle.

Punavangista pasifistiksi kehittyneen Olavin (Ville Rusanen) ja oikeistolaisen nimismiehen tyttären Reginan (Sanna Iljin) häätilaisuus siirtyy, kun Lapuan liikettä kannattava rovasti kieltäytyy vihkimästä ”kommariparia”. Kohtaus oopperasta Hiljaiset perivät maan.

10.6. 11:19 | Päivitetty 10.6. 12:28

Ilmajoki.

Ooppera. Jukka Linkolan Hiljaiset perivät maan -oopperan kantaesitys Ilmajoen musiikkijuhlilla torstaina. Libretto ja ohjaus Tuomas Parkkinen. Päärooleissa mm. Ville Rusanen, Sanna Iljin, Mari Palo, Essi Luttinen ja Taneli Mäkelä. Vaasan kaupunginorkesteria ja kuoroja johti Jouni Rissanen. Lapsi- ja nuorisokuoroa harjoitti Marjut Vuorento.

On syksy 1930 ja Lapuan liikkeen muiluttajat ovat liikkeellä Pohjanmaalla.

Kylän ainoaa kommunistia (velmu Ilkka Hämäläinen) on kyydittämässä jopa hänen porvaristuva poikansa (kaunisääninen nuori tenori Akseli Ferrand).

Ase laukeaa hermostuksen ja väärinkäsityksen johdosta.

Kommunistia ryhdytään paloittelemaan kirveellä, jotta ruumis on helpompi piilottaa.

Näin verisesti alkoi Jukka Linkolan säveltämän ja Tuomas Parkkisen kirjoittaman ja ohjaaman Hiljaiset perivät maan -kansanoopperan kantaesitys Ilmajoen musiikkijuhlilla torstaina.

Pandemia siirsi kantaesitystä kaksi vuotta, mutta hyvää kannatti odottaa. Teoksessa on ainesta uudeksi ja erilaiseksi ”Lapualaisoopperaksi”.

Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera (1966) oli julistushenkisen vasemmistolainen ja joukkovoimaa korostava.

Nyt kommunistit ovat aika yksin ja pääpaino on kyläyhteisössä, jossa riittää erilaisia lähestymistapoja väkivaltaan ja politiikkaan.

Muiluttajia: keskellä istuu kommunisti-isänsä pettävä Lapuan liikkeen kannattaja (Akseli Ferrand) ja oikealla seisoo paholaismainen rovasti (Nicholas Söderlund).

Kommunisteja Lapuan haastepäivillä valmiina vastaanottamaan Vihtori Kosolan miehet.

Prologin jälkeen palataan ihan sen vanhan Lapulaisoopperan tavoin marraskuuhun 1929 ja Lapuan haastepäiville, joilla Vaasan läänin sosialistiset opintoyhdistykset kilpailivat lausunnassa, laulussa ja näytelmissä.

Yksi ohjelmanumero oli Mannerheimia vastustava punainen ”Finlandia”, jonka esitys keskeytyi, kun Vihtori Kosolan (Taneli Mäkelä) miehet heittivät hajupommin lavalle ja yrittivät käsirysyn aikana riisua esittäjien punapaitoja.

”Kylän ainoa kommunisti” (Ilkka Hämäläinen) esittää riuskan Mannerheim-parodian Lapuan haastepäivillä.

Ja aivan kuten sen edellisen Lapualaisoopperan nuori Vesa-Matti Loiri, myös Taneli Mäkelä jylisee Vihtori Kosolana, että ”näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa”.

Hiljaiset perivät maan muuttuu vakavan prologin jälkeen pitkäksi ajaksi hupinäytelmäksi. Yleisö nauroi oikeissa kohdissa kuten silloin, kun Taneli Mäkelästä sukeutuu V. Kosola & Muiluttajat -yhtyeen laulaja.

Näillä kohdin Linkola irrottelee säveltäjänä vaikka mitä Kurt Weill -pastisseista 1930-luvun tanssimusiikkiin, ja Parkkinen riimittelee väkivallastakin huumoria.

Taneli Mäkelä on V. Kosola ja Muiluttajat -yhtyeen solisti kohtauksessa, jossa väkivallasta tehdään huumoria.

Ohjaaja-libretisti Tuomas Parkkinen ei toki ole vain hauskuuttaja.

Hän on analysoinut historiamme kipupisteitä ennenkin esimerkiksi Veljeni vartija -oopperassa, jonka sävelsi Olli Kortekangas. Se käsitteli Tamperetta keväällä 1918 ja juoni oli moniaineksinen lähes hajanaisuuteen asti.

Useampaa juonilinjaa kuljetetaan nytkin: on juonitteleva vamppi Minna Craucher (loistavasti irrotteleva Mari Palo), paholaismainen pappi (yrmeä Nicholas Söderlund), kostoa kommunisteille vaativa rehtori Hija Riipinen (sopivan hyytävä Essi Luttinen) sekä opportunistinen nimismies (mainiosti ketkuileva ja laulava Jaakko Kortekangas), joka tyrmistyy, kun tytär rakastuu entiseen punavankiin.

Lopulta perheenjäsenet kääntyvät toisiaan vastaan aivan kuten Veljeni vartija -oopperassa.

Poika (Akseli Ferrand) on ampunut isänsä, mutta äiti (Jenni Lättilä) ei vielä tiedä sitä.

Ooppera vastustaa Lapuan liikkeen oman käden oikeutta eikä se puolla myöskään kommunismia.

Sympatiaa saavat punakapinaan osallistunut mutta pasifismiin päätynyt Olavi (jälleen erinomaisen tarkasti ja koskettavasti laulava ja näyttelevä Ville Rusanen) ja lapualaisen nimismiehen tytär Regina (raikas ja lavasäteilyltään yhä vaikuttavampi Sanna Iljin).

Regina haluaa ensin ”kurmoottaa” provosoivia kommunisteja, mutta kasvaa lopulta toteamaan, että hän vastustaa kommunismia, mutta puolustaa työväen oikeutta kokoontua työväentalollaan.

Marjatta Kuivaston lavastuksessa isot Marx- ja Lenin -julisteet markkeeraavat työväentalon juhlaa ja yhtä iso sinimusta Taneli Mäkelä -juliste Vihtori Kosolaan kohdistettuja diktaattoritoiveita.

Leikkimökkimäisiin pikkutaloihin piti totutella: ne kertoivat milloin oltiin esimerkiksi koulussa ja milloin nimismiehen kansliassa.

Korkeuksissa siintävä Lapuan kirkko -lavaste kävi myös Helsingin Tuomiokirkosta, kun Kosola puhuu Senaatintorilla Talonpoikaismarssin päätteeksi.

Nukkekotimaiset talolavasteet kertovat missä milloinkin ollaan. Taustalla Taneli Mäkelä Vihtori Kosolana.

Pitkään odotin, nouseeko ooppera yleisöä naurattaneiden vitsien jälkeen myös tragediana toivotulle tasolle.

Näin lopulta käy, kun tunnontuskiin joutunut isänmurhaaja hirttää itsensä. Siitä olisi saanut hienon tenoriaarian.

Ratkaisu oli kuitenkin omaperäisempi. Linkola sävelsi hirttäytyneen äidille upean surulaulun, jossa loisti mainion äitihahmon muutenkin tehnyt Jenni Lättilä.

Myös oopperan traaginen loppunousu on koskettava, kun tarinan ”Romeo ja Julia” eli Ville Rusanen ja Sanna Iljin jättävät kuoleman hetkellä hyvästit.

Vasta heidän idealistisen rakkautensa hukkuminen vereen saa väkivaltaan uskoneet hiljenemään ja ehkä myös katumaan – aivan kuin Shakespearen näytelmässä.

Sanna Iljin ennen oopperan veristä loppukohtausta.

Vakavissa kohdissa huomaa, että Linkola on myös Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan fani.

Samalla ooppera on täynnä nimenomaan linkolalaisia melodioita. Taneli Mäkelä sai Linkolalta lauluosuudet, jotka hän pystyi hallitsemaan ja oopperalaulajat virtuoosisiakin osuuksia, joissa he pääsivät oikeuksiinsa.

Valitettavasti liian kovalla ja räikeän diskanttipainotteisesti soinut äänentoisto pilasi kantaesityksen alkupuolta.

Ulkoilmanäyttämöllä oopperalaulajatkin on pakko vahvistaa, mutta joidenkin äänten dramaattinen läpäisyvoima – joka on välttämätön oikeissa vahvistamattomissa oopperaolosuhteissa – löi miksauksessa aluksi korville.

Ehkä tämänkin vuoksi kaunisäänisen Sanna Iljinin tekstistä ei saanut aluksi tarpeeksi selvää. Matalammat nais- ja miesäänet toistuivat miksauksessa luontevammin.

Samoin Vaasan kaupunginorkesteri soi kovin purkkimaisesti. Parempaankin on äänentoisto täällä pystynyt. Soitto sinänsä kuulosti Jouni Rissasen johdolla yhtenäiseltä ja hyvin harjoitetulta.

Miksaus onneksi parani ensimmäisen näytöksen loppupuolelta lähtien heikosta välttäväksi ellei jopa tyydyttäväksi.

Ilmajoen kuuluisa kökkähenki toi jälleen lämpimän tunnelman ja kuoro-osuudet lapsikuoroa myöten oli harjoitettu hyvin.

Yleisö palkitsi esiintyjät lämpimin aplodein lopulta seisaaltaan.

Oikaisu 10. kesäkuuta klo 12.30. Kirkkolavaste mainittiin tekstissä ensin vain Helsingin tuomiokirkkona. Se täyttää senkin funktion Senaatintorin kohtauksessa, mutta lavaste toimii lähinnä Lapuan kirkkona.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat