Karlo Haapiainen kirjoittaa hetero­seksistä estoitta, mutta tyylillä ja ilman tunkkaista vaikutelmaa – rakkaus ei ole esikois­kirjailijalle ruma sana

Haapiaisen tekstit ovat virkistävä sekoitus överiksi vedettyä erotiikkaa, proosarunoa ja ajelehtivaa nuoruusnovellia.

Sigfried Holopaisen valitut kokemukset on näyttelijä Karlo Haapiaisen esikoisteos.

23.6. 2:00 | Päivitetty 23.6. 8:24

Lyhytproosa

Karlo Haapiainen: Sigfried Holopaisen valitut kokemukset. Esterin kirja. 89 s.

Heteromiesnäkökulmasta kerrotut eroottiset kohtaukset ovat yllättäen käyneet kirjallisuudessa harvinaisiksi. Muista positioista aihepiiriin on huomattavasti helpompi löytää kirjallista tuoreutta tai rehvakasta tabujen murron henkeä.

Heteromiehen nahkoihin sukeltavalle kirjoittajalle sen sijaan jää käteen mustapekka, vaikeat kysymykset: Uusinnanko toksista maskuliinisuutta? Esineellistänkö? Onko tekstini yksinkertaisesti tunkkaista tai hävettävän huonoa?

Ja mikä pahinta: kiinnostaako se ketään?

Pohdinnat johtavat yleensä siihen, että seksikohtaukset jäävät kirjoittamatta. 1960-luvulta on tultu kauas, ennen kaikkea hyvässä, mutta asia ei ole yksinkertainen. Kirjallisuus on köyhempää, jos siitä puuttuu heteromiehen eroottinen kokemus.

Tiedostavan seksuaalisuuden vuosina näkemykseni on muotoutunut seuraavanlaiseksi: koska vaikeista kysymyksistä piittaamattomia kirjailijamoukkia ei edelleenkään mikään estä vuodattamasta siemennestettään sivuille, joku näkemyksellisempi saisi tulla ja tehdä sen tyylillä.

Se joku voisi hyvin olla kirjailijana debytoiva näyttelijä Karlo Haapiainen (s. 1988), jota lukiessa ei kertaakaan tule kiusallista oloa, että määrä olisi kirjoittajalle tärkeämpi kuin laatu.

Retostelevasta insinööriseksistä ei ole tietoakaan, vaan lyhyissäkin akteissa on kyse rakkaudesta ja tunneilmaisusta, sellaisestakin, mitä takavuosien kirjallisuussedät olisivat ilkkuneet naiiviksi.

Vaikka voisi olettaa tällaisen kirjallisuuden olevan vakavaa, siitäkään ei ole kyse. Haapiainen tiedostaa aihepiirin humoristisuuden sekä vuolaaseen lemmenilmaisuun liittyvän myötähäpeäpotentiaalin, ja hyödyntää niitä estoitta.

”Sääresi ovat kuin Porvoon kirkon urkujen kiiltävät pillit (…) Makaan sängyllä ja näen rintakehälläsi helmeilevän rakkauden hien ja punan, joka hetki sitten vyöryi poskillasi kuin faaraon valjakkojoukot”, hän kirjoittaa ja muistuttaa rakkausrunouden raamatullisesta alkuperästä.

Rakastumisiin liittyy harvinaisen tarkkoja muistikuvia ja niihin kytkeytyviä metaforia. Kuten jokainen rakastunut tietää, kokemus on yleispätevä mutta sellaisenaan se ei toistu koskaan:

”Sompasaunan tanssiaisissa rakastun ainutlaatuiseen naiseen, hiukset leikattu kuin neuvostoliittolaisen kaupungin käyttöohjeen kuvassa moduuleista vuodelta 1979. (--) Nyt nuo moduulit ruostuvat teollisuusalueen hylätyllä kulmalla.”

Esikoisteos Sigfried Holopaisen valitut kokemukset koostuu lyhyistä novelleista, jotka paikoin karkaavat laukalle proosarunon maisemiin.

Maantieteellisesti se edustaa perifeeristä kokemusta, pienten kuntien ja vähän syrjässä sijaitsevien kaupunginosien runoutta. Juva, Heinola, Hervanta ja Espoon Karakallio toimivat tapahtumapaikkoina. Entisten rakkauksien elämää seurataan juorulehdistä ja televisiosta.

Teoksen otsikko saa olettamaan, että novelleilla on yhteinen kertoja, mutta tekstien sisällä häneen ei viitata kertaakaan nimellä. Tekstit myös sijoittuvat hyvin erilaisiin elämänvaiheisiin ja kuvaavat lukuisia erilaisia, pitkiäkin, rakkaustarinoita.

Sävy on eleginen, muisteleva, mutta silti kiinni liikkuvassa elämäntyylissä. Nuorehkoksi olettamallani päähenkilöllä on siis kiirettä pitänyt, tai sitten, mikä todennäköisempää, kyse on hybridi-identiteetistä, jonka alla majailee kertojien leegio.

Kenties vaatimattoman mittansa vuoksi Haapiaisen esikoinen ei tunnu vielä aivan täysipainoiselta. Teoksessa on potentiaalia jatkaa valitulla tiellä syvemmälle ja pidemmälle, mutta sellaisissa kohdissa Haapiainen polkaisee yleensä jo uuden jutun käyntiin.

Epätäydellisyys ja impulsiivisuuden vaikutelma ovat toisaalta merkittävä osa teoksen viehätystä. Valituissa kokemuksissa on Daniil Harmsista tai Jouko Turkan Aiheista muistuttavaa tuhlailun eetosta, mutta tilaa olisi myös Lydia Davisin tyyppiselle viimeisen päälle harkitulle lyhytproosaiskulle.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat