Loiri oli koko kansan Vesku, showmies vailla vertaa

Vesa-Matti Loiri oli rakastettu filmitähti ja koomikko, jonka suuruuden vuodet osuivat suomalaisen elokuvateollisuuden lamavuosiin, kirjoittaa Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen.

Näyttelijä Vesa-Matti Loiri esiintyi usein hupailuhahmo Uuno Turhapurona. Kuva on vuonna 1985 valmistuneesta Uuno Epsanjassa -komediasta.

10.8. 11:57

Milloin Vesa-Matti Loirin suosio oli suurinta?

Vastaus: 1980-luvun puolivälissä. Silloin Loiri piti omalla suosiollaan ja Uuno Turhapuro -hahmollaan pystyssä suomalaista viihdettä ja erityisesti maaseutujen elokuvateattereita.

Suosituin Uuno-komedioista, vuonna 1984 valmistunut Uuno Turhapuro armeijan leivissä, veti teattereihin jopa 750 000 katsojaa. Suosion myötä Loirista puhuttiin koko kansan koomikkona, vaikka todellisuudessa suuri osa suomalaisista ei koskaan lähtenyt Uunoja katsomaan, vaan ehkä jopa halveksi niitä.

Loiri Uunona vuoden 1984 elokuvassa Uuno Turhapuro armeijan leivissä. Vasemmalla Pertti ”Spede” Pasanen ja oikealla koomikkokolmikosta Simo Salminen.

Loiri oli suomalaisen yhtenäiskulttuurin eli käytännössä 1960-, 1970- ja 1980-lukujen suomalaisen television synnyttämä kuuluisuus, monilahjakkuus ja viihdetähti. Ajan suurimpia tähtiä ellei jopa suurin. Hän lauloi, soitti ja pelleili tv-ruudussa, näytteli, lausui runoja ja kaatuili.

Loirista tuli Vesku. Suomalainen showmies. Tv:stä tuttu.

Loirin sekä hänen kanssaan vuosikymmeniä töitä tehneen tuottaja Pertti ”Spede Pasasen todelliseksi huippukohdaksi voidaan laskea vuosi 1986. Loirilla ja Spedellä oli tuolloin tv:ssä oma viihdeohjelmansa, ja lisäksi he toivat tuon vuoden aikana peräti kolme pitkää elokuvaa teattereihin.

Katsojia elokuvilla oli reilusti enemmän kuin muilla suomalaisilla elokuvantekijöillä sinä vuonna yhteensä. Loiri oli silloin kaikkialla: valkokankailla, otsikoissa, tv-ruudussa, levyillä ja lavoilla. Hän oli 41-vuotias.

Loirin mukana poistui näyttelijä ja laulaja mutta myös viimeinen lenkki Suomea vuosikymmeniä viihdyttäneestä koomikkoketjusta, johon Loirin lisäksi kuului tuottaja-ohjaaja Spede Pasanen sekä Simo Salminen. Pasanen kuoli vuonna 2001 ja Salminen vuonna 2015.

Salmisen kuoltua Vesa-Matti Loiri muisteli koomikkoystäväänsä Simo Salmista tähän tapaan Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Katso millä tavalla hän juoksee, millä tavalla hän puhuu ja liikkuu. Mikä gestiikka hänellä oli”, Loiri sanoi ja painotti Salmisen fyysistä tapaa esiintyä tv:ssä ja elokuvissa. ”Hipoo huippukomiikan täydellisyyttä”, Loiri sanoi.

Loiri ja Simo Salminen vuoden 1971 elokuvassa Hirttämättömät.

Loiri tiesi mistä puhui. Samoja sanoja olisi voinut sanoa Loirista, näyttelijästä, jonka rooleissa fyysisyys korostui. Parhaimmillaan yksi näyttelijän sana tai erikoinen tapa askeltaa tuntuivat kertovan isoa tarinaa.

Loirin haastattelussa oli toinenkin merkittävä kohta. Sekin liittyi tapaan, jolla Loiri kuvaili Salmista.

”Simo oli aina sivuhenkilö. Hän halusikin olla sitä”, Loiri määritteli Salmisen, joka lukuisissa tv-sketseissä ja elokuvissa näytteli Loirin aisaparia, kakkoshuilun soittajaa. Loiri tuli rivien välissä sanoneeksi muutakin.

Hän määritteli itsensä. Loiri oli aina päähenkilö. Hän halusikin olla sitä.

Loirin osaaminen tuli suomalaisyleisölle selväksi ensi kerran vuonna 1962. Tuolloin valmistui elokuva Pojat, jossa ohjaaja Mikko Niskanen käsitteli omaa isänkaipuutaan ja jatkosotaa, jonka päättymisestä oli nykysilmin vain hetki, ei edes kahta vuosikymmentä.

Niskanen oli löytänyt keskeiseen, riipaisevaan Jake-pojan rooliin helsinkiläisen teinipojan. Elokuvan loppu, jossa Jake juoksee junan perässä tavoittaen poismatkaavaa äitiään, on suomalaisen elokuvan suuria kohtauksia. Niskanen lietsoi näyttelijäpojan aistimaan tilannetta, jossa sota on erottanut lapsen vanhemmasta.

Näyttelijä oli 17-vuotias Vesa-Matti.

Harvasta lapsi- ja nuorisonäyttelijästä kasvaa ammattilainen ja vielä harvemmista kovia ammattilaisia. Loirista sellainen kasvoi.

Loiri oli Niskasen löytö, mutta vasta yhteistyö Spede Pasasen kanssa teki Loirista koko kansan tähden. Tai oikeastaan tähden Loirista teki Loiri itse sekä aikakauden mahtimedia. Televisio. Sitä katsoivat siihen aikaan kaikki.

Loiri lavalla Lapualaisoopperassa. Aikansa kohunäytelmä tuli ensi-iltaan vuonna 1966.

Näyttelijäksi Loiri valmistui teatterikoulusta vuonna 1966, ja samana vuonna alkoi yhteistyö Speden kanssa. Jos Loiri poikasena murehti puheilmaisunsa puutteita, niin teatterikoulu toi itsevarmuutta ja rohkeutta olla esillä.

1960-luvun lopun yhteiskunnallisessa kabareeteatterissa kuten esimerkiksi Lapualaisoopperassa Loiri oli näkyvä hahmo, mutta vasemmistolaisena saati muuten järin poliittisena taiteilijana häntä oli vaikea pitää. Lapualaisoopperassa Loiri esitti kansanjohtaja Kosolaa ja onnistui vakuuttamaan aikalaiset nuoresta iästään huolimatta. ”Koko mies soi munaskuita myöten”, kuten Kaisa Korhonen on analysoinut.

Loirin elämään mahtui outoja iloja ja suuria suruja, kuten kaatumiskilpailun voitto television Jatkoaika-ohjelmassa vuonna 1968, vaimon ja poikien traagiset kuolemat sekä tukku viihdelehtien jymyotsikoita alkaen tyttöystävistä ja päätyen suuriin verovelkoihin.

Leima kaatuilijana häiritsi kunnianhimoista nuorta Loiria, mutta edessä oli vielä syvempi leimautuminen. Kuuluisuuden kirous, oikeastaan. Loirin aikaan kuuluisaksi tulo vaati halua olla esillä mutta nyt osaamista. Ja sitä Loirilla oli. Hän oli jalkapalloilija, laulaja, biljardihai, näyttelijä ja huilisti, muun muassa.

Loiri nyrkkeilyvalmentajana elokuvassa Kuka on Joe Louis?. Elokuva valmistui vuonna 1992. Nyrkkeilijää näyttelijä Ilkka Heiskanen.

Näyttelijänä Loiri oli paketti, jollaista ohjaajien ja myös yleisön oli ilmeisen vaikea vastustaa. Oli väkevää gestiikkaa ja fyysistä taituruutta, oli hyvää tekstinkäsittelykykyä, ymmärrystä sekä virtaa. Loirin kun palkkasi, sai lupauksen voimakkaasta läsnäolon tunteesta. Ja kun Loiri vielä suhtautui kaikkiin töihinsä tosissaan ja halusi eläytyä jokaiseen hahmoonsa, oli huomio aina valmis.

Loirin varassa lippuja oli hyvä myydä. Yleisölle tuntui välillä riittävän, jos Loiri vain pelasi golfia tai biljardia tai nyrkkeili. Viimeisinä vuosinaan Loirista alkoi karista kaikki ylimääräinen, ja hän toi lavalle vain suurta suomalaista sentimentaalisuutta. Loiri riitti, sentimentaaliselle Suomelle.

Myös silloin kun fyysisen kunnon rapautuminen jo esti entertaineria antamasta parastaan. Ja silloin kun kuuluisuus ja nopea rikastuminen vei mennessään ja elämä riepotteli.

Loiri oli ennen kaikkea esiintyjä, joka toi keveimpiin rooleihinsakin aina itsensä kokonaan ja tulkitsi tosissaan. Tai kuten HS:n teatterikriitikko Kirsikka Moring kirjoitti Loirista vuonna 1995: Loirin intensiteetti oli yksinkertaisesti murskaavaa.

Loiri seppä Ilmarisena vuonna 1982 valmistuneessa Rauta-aika-televisiosarjassa.

Aikansa teatterilegenda Kalle Holmberg käytti Loiria usein. Holmbergin ohjauksessa Loiri oli 1960-luvun radikaalissa Lapualaisoopperassa, Turun kaupunginteatterin teatteritapauksena pidetyssä Seitsemässä veljeksessä sekä tv-sarjassa Rauta-aika, joka edusti 1980-lukulaista suuruudenhullua tv-tuotantoa mutta myös omaperäistä ilmaisua. Kalevalasta innoituksensa saaneessa ja maailman parhaaksikin valitusta tv-sarjasta voi lukea enemmän tästä. Ryhmäteatterissa Holmberg–Loiri-kaksikko teki myös Dostojevskia.

Vuonna 1967 Loiri näytteli Helsingin kaupunginteatterissa Aurinkomatka-näytelmässä. Kuvassa vasemmalta esityksen miehityksestä Jyrki Nousiainen, Leo Jokela, Marjatta Raita, näytelmän kirjoittanut Eila Pennanen sekä näyttelijät Ismo Kallio, Eira Karén, Loiri ja Arto Tuominen.

Haastattelin toimittajana Loiria useita kertoja. Tarinaa riitti. Muistikin tuntui toimivan, paitsi vuosia sitten viimeisellä kerralla, jolloin Loiri tuntui kertovan samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan sitä itse huomaamatta. Oliko se väsymystä vai normimenoa näyttelijältä, joka oli ikänsä opetellut toistamaan vuorosanoja ja tottunut kertomaan tarinaa itsestään?

Tunnetuin Loirin päähenkilöistä oli 1970-luvun alussa tv-sketsiin syntynyt Uuno Turhapuro, josta kehkeytyi suomalaisen elokuvahistorian kaikkein pisin elokuvasarja. Uuno leimasi Loirin uraa, välillä kiroukseksi asti. Uuno oli kansanhupia ja rahantekokone tekijöilleen, Loiri mukaan lukien.

Kuvaavaa on, että Uunoja tehtailtiin yksi per vuosi, mutta kesällä 1989 uusi Uuno jäi tekemättä, koska elokuvateatteriyhtiö Finnkino ja Uunoja tuottanut Spede Pasanen eivät päässeet sopimukseen lipputulojen jakoprosentista.

Lusikkansa soppaan pisti myös pääosanäyttelijä. HS:n haastattelussa 2014 Loiri muisteli tapahtumia ja sanoi, että Pasanen oli jo antamassa periksi. Loirin mukaan hän oli se, joka sanoi lopulta ei, ja elokuva jäi tekemättä.

Loiri Uunona vuonna 1986. Valmistumassa on elokuva Uuno Turhapuro muuttaa maalle.

Uunon suhteen Loirilla oli selvät sävelet. Aina ei ollut niin. Vielä vuonna 1994 Loiri ilmoitti lopettavansa Turhapurona. Muutamaa päivää myöhemmin Loiri ilmoitti olevansa valmis jatkamaan, jos käsikirjoituksia petrattaisiin. Turhapurojen suosio hiipui 1990-luvulla, ja niiden teko päättyi vuonna 2004.

Myöhemmin Loiri hyväksyi Uunon osaksi itseään ja ymmärsi hahmon historiallisuuden. ”Hahmo jää elämään”, Loiri sanoi Helsingin Sanomien haastattelussakin.

Uunosta puhuessaan Loiri otti toisinaan esiin myös katkeruuden. ”Herra Pasanen veti kakun päältä kermat. En ole katkera, mutta minulle ja Simolle olisi kuulunut isompi osuus”, Loiri muisteli Uuno-vuosia Helsingin Sanomille vuonna 2015.

Loiri elokuvassa Pahat pojat vuonna 2003.

Yleisö halusi nähdä Loiria muunakin kuin hampaattomana heittiönä, ja samaa halusi Loirikin. Kohtaloaan ei useinkaan voi uhmata.

Kun Loiri näytteli pikkurikoksia tehtailleiden veljesten karmeaa isää Aleksi Mäkelän Pahat pojat -elokuvassa, HS:n kriitikko Helena Ylänen tiivisti Loirin kirouksen kuvailemalla Loirin esittämää isää Turhapuroksi helvetistä, ”Uuno Turhapuro from Hell”. Uuno tunki rooliin, aina pään asentoja myöten.

Yleisö halusi Loirin, ja usein myös sai haluamansa, sillä Vesku Show’lle oli aina käyttöä: loppuvuosien elokuvarooleissa Loiri tuntui näyttelevän paikoin paljon itseään, loirimaista hahmoa.

Loiri elokuvassa Varasto. Vuoden 2011 elokuvassa vastanäyttelijänä oli Hannele Lauri.

Loiri teki vakaviakin elokuvia, mutta nuori elokuvien ystävä ei niistä tiedä, jos tietää Uunojakaan. Loirin suuria elokuvaroolitöitä olivat muiden muassa Rakastunut rampa, Jon sekä Pedon merkki. Rakastunut rampa perustui Joel Lehtosen tekstiin, Arto Paasilinna oli käsikirjoittajana Ulvovassa myllärissä ja Pedon merkki rakentui Olavi Paavolaisen Synkälle yksinpuhelulle. Loiri ankkuroitui ”kirjallisten” elokuvien ja Kalle Holmbergin kaltaisten teatteriohjaajien kautta osaksi suomalaisen esittävän taiteen kaanonia.

Loiri elokuvassa Ulvova Mylläri. Vuoden 1982 elokuvassa vastanäyttelijänä oli Eija Ahvo.

Loirissa yhdistyi elämää rakastava hällä väliä -asenne sekä kurinalaisuus, johon kuuluivat tiukat aikataulut, harjoittelu ja suunnitelmallisuus.

Loirin suurellisia tulkintoja vaikkapa Eino Leinosta ja hänen tapaansa laulaa sydänverellä ja liioitellen ei aina varauksetta rakastettu. Näyttelijämäisellä tulkinnallaan Loiri teki Leinon mahtipontisista runoista ja Perttu Hietasen sävellyksistä kuten Elegiasta, Lapin kesästä tai Nocturnesta ajattomia uusille sukupolville.

Mitä meillä oli ennen Loirin tulkintoja?

Monille Loiri oli silti yhtä kuin Uuno Turhapuro, vaikka näyttelijä voitti Jussit ja Emmat muista töistään. Uuno-komediaelokuvat perustuivat ohjaaja Ere Kokkosen ja tuottajana toimineen Speden käsikirjoituksiin, mutta hahmo oli aina Loirin, ei kenenkään muun.

Elokuvatutkija Kimmo Laine on arvioinut Uuno-hahmon suosiota. Hänen mukaansa Turhapuro oli fiktiivisenä hahmona keskustalainen ja ennen kaikkea smp:läinen. Tulkintaa selittää se, että Turhapuron suosion vuodet osuivat yhteen perussuomalaisten edeltäjän Smp:n voimavuosien kanssa. Laineen tulkinnassa Turhapuron hahmo kyseenalaisti valtaa vennamolaisen populistisesti ja asettui näin rinnakkaisilmiöksi rötösherrajahdille.

Loiri Uunona vuoden 1993 elokuvassa Uuno Turhapuron poika, joka Uuno-elokuvien sarjassa järjestyksessään 17. Kuvassa keskellä Anu Hälvä ja oikealla Tapio Hämäläinen.

Uuno, kuten moni Loirin esittämä hahmo, kehittyi tv-sketsistä 1970-luvun alussa. Yliampuvan ja räikeän maskin Uunolle Loiri teki itse. Hän myös piirsi itse käsivarteensa Uunon ankkuritatuoinnin. Rehvakkaan kävelytyylin hän apinoi nyrkkeilyvalmentaja Pertti Purhoselta. Syntyi suomalaisen elokuvahistorian legenda, yhdistelmä hyväntahtoista mutta itsekästä työnvieroksujaa sekä vallanpitäjiä ärsyttävää klovnia, jolta puuttui vain pellen tunnusmerkki: se nenä. Loirin musikaalisuus ja rytmitaju tukivat hahmoa. Nykysilmin menneisyyden miehen letkeys toki näyttäytyy muunakin, kuten pahana sovinismina.

Loiri humoristisena taiteilijahahmo Jean-Pierre Kuselana. Kuva on vuodelta 1986.

Loirilla oli Turhapuron rinnalla useita muitakin koomisia ja hyvin suosittuja hahmoja kuten vaikka Jean-Pierre Kusela, Tyyne sekä Nasse-setä. Toisin kuin Turhapuro, muut Loirin karikatyyrit olivat leimallisesti yhden tempun ihmeitä.

Turhapuro oli toista maata, eräänlainen suomalainen altavastaaja ja supersankari, joka pystyi muuntautumaan presidentiksi, majuriksi ja ties miksi selviten aina voittajana. Turhapuron ympärillä pyöri aina sama tuttu ankkalinnansa: vaimo, appivanhemmat sekä kaverukset Härski-Hartikainen ja Sörsselsön. Loiri teki fysiikallaan ja verbaliikallaan Uunosta niin tunnistettavan, että rooliin ei voi kuvitella uskottavasti ketään toista.

Jotain Uunojen kotikutoisuudesta kertoo Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvassa vuonna 1986 kuultu pöhkö runo:

Kuu ja tähtet taivahalla vilkuttaa

renki tytön kanssa metsään nilkuttaa

Pusi pusi kuuluu pian jo kuusen alta

tytön kamppaa kohta pojan jalka

Kuusen vieressä on vanha pinja

poika häippää, taisi olla ninja

Tyttö suree heti paljon Tapaniaan

tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Japaniaan

Uunot olivat aikansa suurinta suomalaista viihdettä ja Loiri niiden takuumies. Samalla oli myös niin, että Loirin tuotteliaimmat ja samalla parhaat vuodet filmitähtenä osuivat suomalaisen elokuvan lamavuosiin.

Loirin ensimmäinen elokuva, Pojat, syntyi vielä kultavuosien maineikkaan yhtiön eli Suomen Filmiteollisuuden tuottamana, mutta 1960-luvun puolivälin jälkeen suomalainen elokuva teollisessa mielessä lamaantui vuosikymmeniksi. Tilalle tuli yleisön vieroksumia taide-elokuvia sekä lähinnä Spede Pasasen johdolla taottuja halpiksia, joissa tekijät hyödynsivät halvempaa tv-tekniikkaa ja antoivat piut paut laadulle.

Toisissa käsissä Loirista olisi voinut tulla vielä suurempi filmitähti.

Vuonna 2019 valmistui elokuva Mestari Cheng, jossa Loiri näytteli Kari Väänäsen kanssa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat