Ikä ei ole kangistanut kitaristilegenda Claptonia – Hoochie Coochie Man soi Tampereella anteeksipyytelemättömän miehekkäästi

Edes Euroopan kiertueen päätöskonsertti Tampereen Nokia-areenassa ei kirvoittanut viilipyttymäiseltä Claptonilta välispiikkejä, kiitoksia saati hymynpoikasta, mutta bändi soi kuin unelma.

Eric Clapton soitti Euroopan-kiertueensa päätöskonsertin Tampereen Nokia-areenalla 17. kesäkuuta.

18.6. 13:18

Eric Clapton Nokia-areenassa Tampereella 17.6.

Euroopan kiertueensa Tampereelle päättänyt 77-vuotias brittiläinen Eric Clapton osoitti olevansa soittajana yhä vetreässä vireessä. Ikä ei ole kangistanut noin 60-vuotisen uran tehnyttä kitaristilegendaa.

Screeneille heijastettujen lähikuvien perusteella ”slowhandin” sormet liikkuivat otelaudalla sutjakasti kuin aikoinaan The Yardbirdsin, Creamin tai Blind Faithin riveissä soittaessa.

Sen sijaan yhtyeensä esittelyä lukuunottamatta välispiikkejä ei Claptonilta juuri irronnut, hymystä puhuttamakaan. Hän oli oma tavaramerkkimäisen viilipyttymäinen itsensä.

Clapton antoi bändille tilaa loistaa.

Ei voi olla aivan paineeton pesti soittaa toista kitaraa maailman parhaaksi kitaristiksi toistuvasti kutsutun miehen yhtyeessä. Pitkään Claptonin rinnalla kulkenut teksasilainen Doyle Bramhall II kuitenkin loisti tasavahvasti päämiehensä rinnalla.

Bluesin syvään päätyyn jo nuorukaisena sukeltaneen viisikymppisen Bramhallin tyyli soittaa paikoin ilman plektraa, peukalolla ja etusormella kieliä näppäillen, toi sointiin virkistävää kerroksisuutta.

Kitaran ohella bluesin keskeisimpiin instrumentteihin lukeutuu piano. Myös Claptonin bändissä kosketintarjoilua toimitettiin peräti kahden tiskin voimalla. Robert Johnson -lainassa Little Queen Of Spadesissa sekä pianisti Chris Stainton että hammondisti Paul Carrack päästivät itsensä irti.

Lähes kahdeksankymppiseksi ihmiseksi hengästyttävän energisesti soittaneen Staintonin suvereeni tykitys toi monin paikoin mieleen nuoren Jerry Lee Lewisin. Silkkaa sattumaa lienee, että Clapton itse innostui pikkupoikana rockista ja soittamisesta ylipäätään nähtyään Lewisin esiintymässä televisiossa.

Konsertin tiivis ja intensiivinen 15 kappaleen setti oli likimain sama, jota Clapton on lievästi varioiden esittänyt läpi kesäkiertueensa. Kokonaisuus oli dynaaminen yhdistelmä Claptonin isoja, koko maailman tuntemia aikuisrock-hittejä sekä kitaristin omaa elämänverta, vanhaa bluesia.

Konsertin akustisen keskiosan päättäneellä Laylalla ja tätä seuranneella Tears In Heavenilla ei musiikillisesti tai oikeastaan millään muullakaan järjellisellä tavalla ajateltuna ole mitään yhteistä mustan musiikin katekismuksiin lukeutuvan Muddy Watersin Hoochie Coochie Manin kanssa – paitsi se, että nämä kaikki ovat ehtaa Claptonia.

Viimeksi mainittu jyrähti käyntiin sellaisella voimalla, että melkein saattoi tuntea uutuudenkarhean Nokia-areenan tärähtävän perustuksissaan.

Anteeksipyytelemättömän miehekkäältä kuulostanut Hoochie Coochie Man demonstroi yhden kappaleen ajan sitä pitkää kehityskaarta, jonka saatossa blues on kulkenut Yhdysvaltain köyhän maaseudun mustien folk-musiikista äveriäiden valkoisten eurooppalaisten kaupunkilaismuusikoiden keskiluokkaiseksi viihteeksi.

Joidenkin blues-puritaanien mielestä tämä maantieteellinen luokkasiirtymä on kuluttanut pois jotain olennaista alkuperäisen bluesin sielukkuudesta.

Nokia-areenalla Claptonin näkemystä Hoochie Coochie Manista oli kuitenkin helppo kuunnella paitsi bluesina, myös verevästi möyryävänä rockina.

Claptonin anteeksipyytelemätön sointi kuvasti sitä matkaa, jonka blues on historian saatossa taittanut.

Kenties juuri tässä kahtaallisuudessa piilee Claptonin ja muiden hänen kanssaan samaa ikäpolvea edustavien kitaraa soittavien maanmiesten suosion salaisuus. He ovat tehneet merkittävän elämäntyön maanosat, rodut ja luokkarajat ylittävinä sillanrakentajina.

Lakisääteinen määrä teknisesti taitavaa kitarismia esiteltiin pitkin iltaa, mutta ei missään vaiheessa alleviivatusti tai överisti.

Blues on kuin kaninkolo, jonne voi sukeltaa vuosikymmeniksi ja löytää aina uusia kerroksia. Clapton on käynyt syvällä. Hän tietää, että lurittelu lurittelun takia ei ole bluesissa olennaista.

Clapton malttoi, kenties jopa pidätteli enemmän kuin päästeli. Ja se oli olennaista.

Loputtomiin sooloihin halutessaan kykenevä mestari ei kadottanut punaista lankaa hetkeksikään, vaan palasi kappaleesta riippumatta rivakasti takaisin perusteemaan. Hän antoi yhtyetovereilleen sekä – ennen kaikkea – heidän taikomalleen fantastiselle groovelle tilaa loistaa.

Fakta

Keikalla soitettiin:

Pretending

Key To The Highway

I'm Your Hoochie Coochie Man

How Long Blues

I Shot The Sheriff

Any Old Blues

Nobody Knows You When You're Down And Out

Layla

Tears In Heaven

Badge

Wonderful Tonight

Crossroads

Little Queen of Spades

Cocaine

High Time We Went

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat