Minna Lindgrenin oopperakirja on innoittunut ja mukaansa tempaava, mutta naiset ja ei-valkoihoiset säveltäjät puuttuvat teoksesta lähes kokonaan

Minna Lindgrenin Minun oopperani: epätäydellinen historia -teoksen keskeisimmän sisällön muodostavat laajempien historiakatsausten kanssa vuorottelevat yksityiskohtaisemmat teosesittelyt. Ville Rannan kuvitus teoksessa on oivaltava, ja sitä olisi mielellään katsellut enemmänkin.

Ville Rannan kuvitusta Minna Lindgrenin oopperakirjaan.

15.7. 12:47

Tietokirja

Minna Lindgren: Minun oopperani: epätäydellinen historia. Teos. 413 s.

Kirjailija, musiikkitoimittaja Minna Lindgrenin Minun oopperani on oppinut yleisesitys, joka luotaa oopperakaanonin historiaa 1500-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Sen keskeisimmän sisällön muodostavat laajempien historiakatsausten kanssa vuorottelevat yksityiskohtaisemmat teosesittelyt, joissa pureudutaan muun muassa Monteverdin, Mozartin, Verdin, Wagnerin sekä Puccinin oopperoihin.

Teksti on kauttaaltaan vetävää ja mukaansa tempaavaa. Lindgren tuntee oopperakaanonin perin pohjin, ja hänen vilpitön innostuksensa tarttuu lukijaankin. Kieli on sekä mehevää että huoliteltua, ja kerrontaa höystävät herkulliset anekdootit.

Ville Rannan oivaltava kuvitus toimii hienosti, ja sitä olisi mielellään katsellut enemmänkin.

Kirja on selvästi tarkoitettu eräänlaiseksi oppaaksi oopperan maailmaan. Teos on luettavissa kokonaisuutena tai, kuten Lindgren ehdottaa, kaivettavissa esiin ennen oopperavisiittiä tai äänitteen kuuntelun yhteydessä teosten juonenkäänteiden, historiallisen taustan ja tyylipiirteiden mieleen muistuttamiseksi.

Tällaiseen käyttöön Minun oopperani sopii hyvin – erityisesti Suomessa, jossa oopperan ohjelmalehtiset eivät tyypillisesti ole niin järeitä kuin vaikkapa Saksassa. Olisikin ollut mukavaa löytää lopusta pieni kirjallisuusluettelo, jossa olisi esitelty teoksen keskeisimmät lähteet ja käytetyt tutkimukset, joista innokkaimmat oopperan ystävät olisivat voineet poimia lisälukuvinkkejä.

Kokonaisuutena teos uppoaa kaltaiseeni keskiluokkaiseen, korkeakoulutettuun kaupunkilaislukijaan, jollaiselle se epäilemättä on suunnattu.

Minna Lindgren ehdottaa, että kirjan voi kaivaa esiin ennen oopperavisiittiä tai äänitteen kuuntelun yhteydessä teosten juonenkäänteiden, historiallisen taustan ja tyylipiirteiden mieleen muistuttamiseksi.

Jäin kuitenkin miettimään, miten hyvin kerronta ja tyyli tavoittavat laajempaa yleisöä. Avautuuko esimerkiksi hienostelevan ja roskakatoksella oopperasta luennoivan fiktiivisen ”naapurin” hahmo kaikille?

Toinen mietityttävä kerronnallinen piirre on Lindgrenin viljelemä (itse)ironia. Tehokeino toki puoltaa paikkaansa oopperaperinteen ja niin sanotun klassisen musiikin tärkeilyn kohdalla. Teoksen alaotsikko ”epätäydellinen historia”, johdannon nimeäminen ”apologiksi” ja tekstissä seikkailevat ”molemmat lukijat” herättävät kuitenkin kysymyksen siitä, mitä syytä tekijällä on anteeksi pyytelyyn.

Lindgren on kirjoittanut perehtyneen ja vetävän tietokirjan, eikä hänellä ole syytä vähätellä työnsä arvoa – edes pilke silmäkulmassa.

On joka tapauksessa hienoa ja tärkeää, että niin sanotun klassisen musiikin ”laadun” kontekstisidonnaisuus ja subjektiivisuus sekä historiankirjoituksen väistämätön ”epätäydellisyys” tuodaan heti esipuheessa esiin.

Minun oopperani on valikoima Lindgrenin omia suosikkeja oopperakaanonin sisältä eikä absoluuttinen totuus kaikesta, minkä hän suoraan sanoo. Samoin ilahduttavaa on, että esimerkiksi La Bohèmesta, La Traviatasta ja Mozartin oopperoista esitetään tulkintoja, joissa naishahmot nostetaan valokeilaan aktiivisina toimijoina.

Olisin mielelläni lukenut teosesittelyistä vielä syvempää analyysiä esitystraditioista, joihin liittyvät huomiot kuuluvat mielestäni kirjan kiinnostavimpaan antiin. Tämä olisi mahdollistanut etenkin oopperahistorian kipukohtien selkeämmän ja kantaaottavamman avaamisen nykylukijalle.

Esimerkiksi Verdin Otellon kohdalla olisi ollut aiheellista käsitellä kriittisesti rasistista blackface-perinnettä, jolla on ollut vahva jalansija teoksen esityshistoriassa.

Lindgren ei ylipäätään ota varsinaisesti kantaa oopperakaanoniin, vaan toteaa johdannossaan, että ”ooppera on kestävän kulutuksen taidetta. Kaikki oopperatalot esittävät samoja teoksia vuodesta toiseen, ja tämä rajoittunut tottumus säätelee makuamme. [...] Jopa jähmeä kaanon elää jatkuvasti, vaikka etupäässä pinnan alla. Tuon tuosta nousee muotiin joku unohdettu teos, joka raikastaa ohjelmistoa tovin joutuakseen jälleen sivuun.”

Olisin halunnut lukenut näkemyksen siitä, pitäisikö näin olla ja jos ei, miten asioihin voisi vaikuttaa – varsinkin, kun teosesittelyt keskittyvät kanonisoitujen valkoisten miessäveltäjien musiikkiin.

Herääkin kysymys, miksi tällaisessa yleisesityksessä ei mainita yhtään säveltäjänaista Kaija Saariahoa lukuun ottamatta, ei-valkoisista säveltäjistä puhumattakaan. Eikö esimerkiksi britti Ethel Smyth olisi ansainnut tulla huomatuksi Benjamin Brittenin ja Henry Purcellin rinnalla tai hiljattain 200-vuotisjuhlavuottaan viettänyt laulaja-säveltäjä Pauline Viardot-García bel canto -osuuden yhteydessä?

Entä muut historialliset uranuurtajanimet kuten italialainen barokkisäveltäjä Francesca Caccini tai amerikkalainen säveltäjä-kapellimestari Harry Lawrence Freeman?

Ymmärrän, että päämääränä on johdattaa lukija oopperan maailmaan tunnettujen ja tiheästi esitettyjen teosten avulla, eikä yhteen kirjaan mahdu kaikkea.

Ainakin yleistä oopperahistoriaa käsittelevissä luvuissa olisi silti suonut tuotavan näkyvämmin esille sitä moninaisuutta, joka oopperaperinteen säveltäjä- ja esittäjäkuntaan on kautta aikain kuulunut patriarkaalisen historiankirjoituksen laiminlyönneistä huolimatta.

Ehkäpä lisää monipuolisuutta on tiedossa 1900-lukua käsittelevässä jatko-osassa, josta kirjoittaja epilogissaan vihjaa ja jota jään mielenkiinnolla odottamaan.

Kirjoittaja työskentelee musiikin historiantutkijana Taideyliopiston historiafoorumissa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat