”Yritän hakeutua sellaisten taide-elämysten pariin, jotka koskettavat mua. Mutta en tarkoita vain liikuttumista, vaan se voi myös naurattaa tai riemastua tai antaa toivoa tai myötätuntoa”, Kati Outinen sanoo.

Ettei kukaan meistä hukkuisi

HS:n lukijat antoivat yli 10 000 ääntä kyselyssä, jossa etsittiin 2000-luvun koskettavinta kotimaista elokuvaa. Kolmanneksi tuli Mies vailla menneisyyttä vuodelta 2002. Tässä jutussa näyttelijä Kati Outinen muistelee, kuinka elokuva valmistui.


12.7. 2:00 | Päivitetty 12.7. 7:47

Vuonna 2001 Kati Outisella riitti hommaa. Hän oli tuolloin töissä Salatut elämät -tv-sarjaa käsikirjoittavassa ryhmässä, ja viikko kulki tarkan kaavan mukaan.

Maanantaista keskiviikkoon ideoitiin suuret linjat, teemat ja roolihenkilöt.

Keskiviikkona hahmoteltiin pää- ja sivujuonet, henkilöiden kaaret, juonen kaaret ja rakenteet. Torstaina kukin alkoi kirjoittaa omaa jaksoaan. Perjantaina jakso viimeisteltiin palautteen perusteella.

Jo Salkkari-sopimusta tehdessään Outinen oli neuvotellut ehdon, että sai olla Aki Kaurismäen tulevan Mies vailla menneisyyttä -elokuvan kuvauksissa silloin kun tarvitaan.

Television päivittäissarjan ja Kaurismäki-elokuvan samanaikainen tekeminen saattaa kuulostaa yllättävältä yhdistelmältä, mutta Outinen itse ei näe siinä mitään kummastelemista.

”Sitähän pidetään outona, että tällainen taidetyyppi kirjoittaa Salkkareita, mutta mun mielestä se oli mahtava combo. Ja itse asiassa niillä yritetään vaikuttaa ihmisiin aika samalla tavalla, vaikka tyylilaji vaihteleekin. Salkkareissa käsiteltiin siihen aikaan muun muassa avioerotilanteita ja konkursseja”, Outinen muistelee.

Yhteistä molemmille teoksille on ainakin se, että ne ottivat aiheensa 1990-luvun talouskriisistä. Mies vailla menneisyyttä kuvaa massatyöttömyyttä ja pienyritysten konkursseja, kuten myös ruokajonoja, asuntopulaa ja kodittomuutta.

Sekä pankkien jatkuvaa rikastumista. Lähes ironista onkin, että Näyttelijäliiton lakko uhkasi estää Outisen osallistumisen yhteiskunnan kahtiajakoa käsittelevään elokuvaan.

Lopulta sopu syntyi, ja Outinen pääsi vain hieman myöhässä kuvauksiin.

Markku Peltolan esittämä mies viedään koomassa sairaalaan ja julistetaan jo kuolleeksi, mutta lääkärien poistuttua hän kävelee siteissään ulos sairaalasta. Miehen nimi paljastuu vasta elokuvan loppupuolella.

Helsingin Sanomien äänestyksessä Mies vailla menneisyyttä valittiin kolmanneksi koskettavimmaksi elokuvaksi 2000-luvulla. Kyselyssä annettiin määräaikaan mennessä runsaat 10 000 ääntä, ja Mies vailla menneisyyttä sai niistä 6,3 prosenttia.

Lukijat kuvasivat elokuvaa muun muassa lämminhenkiseksi, herttaiseksi, lempeäksi, myötätuntoiseksi, vähäeleiseksi, puhuttelevaksi, inhimilliseksi, humoristiseksi, hauskaksi, nerokkaaksi, minimalistiseksi sekä tietysti koskettavaksi.

”Humaaneimpia ja liikuttavimpia suomalaisia elokuvia koskaan. Erittäin kauniit värit, upeaa dialogia. Sen lisäksi eräs parhaita ja lohtua luovimpia yksittäisiä leffareploja on tästä elokuvasta: Kaikki on armoa”, 27-vuotias mieslukija kirjoittaa.

”Silloin kun maailma potkii päähän, yritän muistaa Kaurismäen elämään ja yhteiskuntaan eksyneitä luuserihahmoja, jotka kuitenkin usein onnistuvat raivaamaan itselleen oman paikkansa ja onnensa, vaikka sitten yhteiskunnan marginaalista. Marginaalitkin voivat olla kauniita ja romanttisesti kuvattuja”, 32-vuotias mies kertoo.

”Irma on hyvä ihminen. Häneen on rakentunut vahva moraali ja oikeudenmukaisuuden tunto”, Outinen kuvaa roolihahmoaan.

Outinen esittää elokuvassa Pelastusarmeijan upseeria, Irmaa. Roolia varten hän tutustui järjestön toimintaan Helsingissä. Outista kiinnosti muun muassa Irman sisäinen kutsumus. Onko hän pienestä pitäen kasvanut järjestön oppiin vai tullut uskoon aikuisena?

Taustatutkimus oli myös Kaurismäen toivomus. Hän kirjoitti käsikirjoitusta Portugalissa ja halusi tietää yksityiskohtia Pelastusarmeijasta. Ohjaajaa kiinnosti muun muassa se, miten järjestössä suhtaudutaan rautalankamusiikkiin. Elokuvassa Pelastusarmeijan Poutahaukat-yhtye laajentaa repertuaariaan rokkiin ja rautalankaan.

”Kysyin siitä, ja nehän innostuivat ajatuksesta. He kertoivat, että Pelastusarmeijan perustaja William Booth kuunteli aikoinaan aikansa suurimpia hittejä, ja sanoitti ne uudelleen uskonnollisilla teksteillä. Eli heille rautalankamusiikki ei ollut minkäänlainen ongelma”, Outinen muistelee.

”Musiikki ei ole toistaiseksi tappanut ketään”, kierrätyskeskuksen johtaja sanoo elokuvassa.

Pelastusarmeijalaisten parissa puuhaillessaan Outinen koki niin leipäjonot, joulupadat kuin asunnottomien asuntolankin. Suurimman vaikutuksen näyttelijään teki armeijalaisten mutkaton suhtautuminen kärsiviin ihmisiin.

”Pelastusarmeija ottaa kopin niistä kaikkien turvaverkkojen läpi pudonneista ihmisistä. He ovat tekemisissä hirvittävien elämänkohtaloiden kanssa, mutta eivät siitä huolimatta kohtele ihmisiä uhreina. He eivät voivottele elämän epäoikeudenmukaisuutta, vaan sanovat, että tästä päästään yli, ota tosta puhtaat vaatteet päällesi. Ja sitten saat soppaa.”

”Annikki Tähti oli uskomattoman hieno persoona, jonka puhetulvasta ei ollut tulla loppua”, Outinen kertoo. Vuonna 2017 kuollut tähti esitti elokuvassa Pelastusarmeijan upseeria ja lauloi muun muassa Muistatko Monrepos´n -kappaleen.

Outinen tutustui asunnottomiin myös kuvausten aikana, sillä Kaurismäki pestasi heitä elokuvaan avustajiksi. Elokuvanteko on tyypillisesti odottelua, ja asunnottomat ehtivät kertoa elokuvantekijöille elämäntarinoitaan.

Asunnottomien kanssa elokuvaan kuvattiin tärkeä kohtaus, jossa päähenkilö seisoo soppatykkijonossa ja kohtaa Irman katseen ensimmäisen kerran. Soppatykkikohtaus kuvattiin heti ensimmäisenä päivänä, mikä Outisen mukaan vaikutti tuleviinkin kuvauksiin.

”Siitä tuli kuvauspaikalle hyvin erityinen tunnelma. Se tallentui myös filmille, ja se säteili niihinkin kohtauksiin, jossa asunnottomat eivät olleet paikalla”, hän muistelee.

Outinen kertoo, että koko filmiryhmä piti huolen siitä, että asunnottomia ei kohdeltu suojelevasti tai alentuvasti, vaan kaikki olivat kuvauksissa tasa-arvoisia.

”Aki huolehti myös siitä, että paikalla oli hyvää lämmintä ruokaa, ihan oikeaa gurmeeta”, Outinen sanoo. ”Sitä tosin piti varoa, etteivät avustajat humaltuneet. Olisi tullut skarvi, jos sama henkilö olisi ollut ensin selvä ja muutaman tunnin päästä otetussa kohtauksessa humalassa.”

Mies vailla menneisyyttä -elokuvan avustajia tauolla. Kuvassa Teuvo Härkönen (oik.) ja Mika Tuuhea.

Omaan rooliinsa Outinen kertoo solahtaneensa luontevasti. Hän havaitsi, että Irma on tasapainoinen ihminen, ja huomasi Pelastusarmeijan univormun valavan häneen itseensäkin tyyneyttä.

”Yksi mun kollega sanoi kerran, että kun maailma on kaoottinen, niin näytellessä voi löytää rauhan. Roolihenkilönä kun tietää, miten tarina tulee päättymään.”

Tyyneyttä kuvausten aikana tarvittiinkin. Syyskuun alkupuolella kuvattiin Outisen roolihahmon kotona tapahtuvia kohtauksia. Tuolloin syntyi muun muassa otos, jossa Irma meikkaa treffejä varten.

Jostain syystä Outinen ei ollut saanut kohtausta varten peiliä rekvisiitaksi ja päätti käyttää pöydän heijastusta peilinä. Meikkaamisesta tuli näin liikuttavan kömpelöä. Moni Hesarin lukija mainitsi kohtauksen vastauksessaan.

”Ikuisesti mieleeni on jäänyt kohtaus, jossa Kati Outisen hahmo yrittää levittää ripsiväriä ilman peiliä. Siinä kiteytyy jotenkin kaikki ihmisyydessä”, eräs lukija kirjoittaa.

Seuraavana päivänä Outinen kirjoitti jälleen Salattuja elämiä työhuoneella Konalassa. Iltapäivällä kaksoistornit sortuivat New Yorkissa.

”Sen hulluuden keskellä tuttu työryhmä ja elokuvan yhteisöllinen sanoma tulivat mulle entistä tärkeämmiksi”, Outinen sanoo.

”Yksinkertainen kuvaus tavallisesta ihmisestä, joka on olosuhteiden uhri. Eleettömyys tekee elokuvasta koskettavan. Itken aina kohtauksessa, jossa mies istuu baarissa ja kaivaa käytetyn teepussin taskusta. Kenelle vain voi tässä maailmassa käydä mitä vaan”, 56-vuotias nainen kirjoittaa.

Monen lukijan mieleen on jäänyt kohtaus, jossa käärepäinen päähenkilö saa kuumaa vettä ilmaiseksi. Sen jälkeen hän kaivaa tulitikkuaskista oman teepussin. Hänen eteensä tuodaan nakkikastiketta ja perunamuusia.

”Jäi lounaalta yli”, kuppilanpitäjä perustelee.

Outinen itse pitää elokuvan kenties koskettavimpana kohtausta, jossa muistinsa menettänyt päähenkilö istuttaa perunaa. Hän on saanut kodin meren rannalla sijaitsevasta kontista ja varautuu nyt tulevaan.

”Mies pyyhkii hikeä otsaltaan, ja samassa alkaa sataa. Luonto siis auttaa häntä. Minusta siinä on tunnetta siitä, että ihminen on osa luontoa. Että me ei olla yksin maailmassa.”

Media oli vastassa, kun Kati Outinen palasi Cannesista toukokuun lopussa 2002.

Valmistuttuaan elokuva oli menestys niin kävijämäärillä kuin kritiikeilläkin mitattuna. Outinen palkittiin Cannesissa parhaana naisnäyttelijänä, ja elokuva sai elokuvajuhlien toiseksi arvostetuimman Grand Prix -palkinnon.

Työryhmän puhelimet pirisivät, kollegat lähettelivät onnitteluviestejä ja haastattelijat jonottivat vuoroaan. Suomeen tultuaan Outinen koki yllätyksen pesutupavuorollaan. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja odotti häntä pesutuvassa skumppapullon kanssa.

Outisen uran kannalta Mies vailla menneisyyttä ei kuitenkaan ollut käänteentekevä.

”Olin suuntani valinnut jo ennen tätä elokuvaa”, hän toteaa.

Elokuvasta ovat jääneet mieleen myös katsojien tarinat ja tunteet, joita he ovat Outiselle myöhemmin jakaneet. Esimerkiksi siitä, kuinka oma lapsi on kadonnut jäljettömiin Ruotsin-matkalla tai kuinka kertoja itse on ponnistellut pinnalle surkeasta jamastaan.

Joku kertoi luopuneensa itsemurha-aikeista elokuvan nähtyään.

”Itse ajattelen, että kukaan ei voi tietää, milloin oksa katkeaa alta. Ei kukaan. Ei vaikka istuisi miten hyvällä oksalla tahansa”, hän toteaa.

”Suomessa Akin elokuvia on usein pidetty vakavina ja lähes realistisina elokuvina, mutta ulkomailla on aina tajuttu niiden huumori. Nykyään Suomessakin niitä osataan katsella sillä tavoin”, Outinen sanoo,

Toki Outinen senkin ymmärtää, ettei Kaurismäen runollisen elokuvan onnellinen loppu kohtaa ihmisiä useinkaan tosielämässä. Konttikylän laupias yhteisöllisyys on usein kaukana asunnottomien julmasta arjesta.

Elokuvan teon jälkeen avustajien arki lienee jatkunut entisenlaisena. Outinen muistaa erään kerran, kun hän näki ratikassa huonokuntoisen, lemuavan miehen. Kasvot olivat mustelmilla, mutta Outisen huomatessaan miehen ilme kirkastui.

”Etsä mua muista? Me oltiin yhdessä siinä leffassa ja voitettiin se palkinto! No tietenkään et muista, kun kaverit vähä vahingossa muotoili mun naamaa. Mut mä se olen”, mies riemuitsi.

Ja sitten halattiin.

”Uskon, että he saivat siitä projektista kuitenkin omanarvontuntoa. Tunnetta siitä, että kohdellaan tasavertaisena”, Outinen sanoo.

”Ihmisen pitävät elämässä kuitenkin kiinni aika pienet asiat. Heidänkin toiveensa olivat lopulta aika yksinkertaisia.”

Kuten?

”Että näkisi lapset ennen kuolemaa.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat