Ylioppilasteatterin Queer-Baby ei sulje ketään pois

Ylioppilasteatterin esitys ammentaa John Watersin kulttielokuvasta, Shakespearesta ja kommentoi samalla suomalaisten musikaali-intoa.

Fanni Vihersaari Queer-Babynä, oikealla Linda Manelius Allisonina.

17.7. 15:23

Queer-Baby. Kantaesitys Ylioppilasteatterin Mustikkamaan näyttämöllä. Ohjaus ja käsikirjoitus Jenni Korpela ja Elena Rekola, sävellys ja äänisuunnittelu Maron Lahdenperä ja Edit Viljamaa, lavastus Mia Määttä ja Maija Tikka, maskeeraus Siiri Lehtinen, koreografia Tiina Romppainen, pukusuunnittelijat Emilia Hutri, Maisa Laitinen ja Arja Sulkunen. Näyttämöllä Fanni Vihersaari, Maria Viitanen, Miika Luukko, Roope Kovalainen, Heidi Lalli, Melisa Ilonen, Clarissa Rosi, Linda Manelius, Eemeli Väisänen, Oskari Eskola, Miina Hallikainen, Suvi Mäkinen, Velma Tiusanen, Netta Simola, Tii Taxell, Edit Viljamaa. ★★★

Ylioppilasteatterin Mustikkamaan näyttämölle on lavastettu kaksi kotia. Toinen niistä on köyhien Queerien asuntovaunun ja baarin yhdistelmä, toinen taas rikkaiden Straightien tsehovilaisuutta larppaava porvarillinen idylli. Kahden kodin lisäksi tilaan rakentuu myös tarvittaessa oikeussali, vankila ja sairaala.

Queer-Baby -esitys ei peittele teemojaan vaan heittää jo alkukuvassaan katsojan päin niitä.

Kun Ylioppilasteatterin uudet taiteelliset vastaavat valittiin syksyllä 2020, toinen johtajista, ohjaaja Jenni Korpela puhui avoimesti siitä, että hänen tavoitteenaan on työskennellä representaatioiden sekä intersektionaalisen feminismin parissa, ja siitä viime syksyn Kielletty Hedelmä antoikin hienon taidonnäytteen.

Nyt Korpela ja toinen taiteellinen vastaava Elena Rekola lähtevät ylioppilasteatterilaisten kanssa painimaan 1990-luvun alun kulttileffan, Shakespearen sekä koko suomalaista teatteria vaivaavan musikaalien yliarvostuksen kanssa.

John Watersin elokuva Cry-Baby on kääntynyt ylioppilasteatterilaisten käsissä Queer-Babyksi. Queer-yhteisö ja Straight-yhteisö törmäävät, kun näyttämön vetovoimallaan täyttävä Queer-Baby (Fanni Vihersaari) ja Straighteihin kuuluva, itsenäisyyteen heräävä Allison (Linda Manelius) rakastuvat. Kertojan ja enkelien myötä teoksen takana kummittelee Romeo ja Julia sekä Angels in America.

Cry-Baby oli aikoinaan – ja on yhä – radikaali. Teos oli avoimessa seksuaalisuudessaan, kehopositiivisuudessaan ja erilaisuuden manifestoimisessaan edelleenkin hyvin raikas. Siis valtavirtaelokuvien joukossa. Mutta mitä sen hyödyntäminen vuonna 2022 oikein tarkoittaa?

Viime vuosina heteronormin ravistelua on nähnyt isoilla näyttämöillä etenkin musikaaleissa, siis niiden teemoina. Eri asia toki sitten on, miten ne esityksinä ovat siinä onnistuneet. Mutta miksi Ylioppilasteatteri sitten tarttuu teokseen, joka voisi kuulua minkä tahansa laitosteatterin valtavirtaohjelmistoon?

Ensinnäkin: esityksessä olennaisimmat huomiot liittyvät näyttelemiseen. Aivan kuin Queer-Babyn näyttelijät saisivat kiinni teiniajan tunnemuistoistaan, sillä niin todentuntuista kamppailu on kaiken parodioinnin alla.

Pääparin tunteiden lisäksi koskettavat Roope Kovalaisen Dylanin ja Oskari Eskolan Johnnyn kielletty rakkaus, Queerien Kidin (Miika Luukko) pelko yksin jäämisestä yhtä lailla kuin Patrickinkin (Eemeli Väisänen). Päivi Räsäsen oloinen Straightien Mrs Virtanen (Velma Tiusanen) sekä Queerien äitihahmo Pubi Ruusu (Heidi Lalli) ovat vahvoja vallankäyttäjiä.

Representaatioilla on todellakin väliä, kun näyttämölle vyöryvät omia straight-roolejaan parodioivat hahmot ja queer-hahmojaan parodioivat näyttelijät. On eri asia tietää, että maailma toimii heteroiden säännöillä, kuin kokea se. Queer-Baby kaataa olkiukon toisensa perään näyttäessään muun muassa, mitä ”sivistynyt ja rakentava keskustelu” tosiasiassa näyttää ja millaisiin heteroita paapoviin lopputuloksiin siinä päädytään.

Huhtikuussa näin Teatteri Takomossa Teo Ala-Ruonan Lacunan, jossa esiintyjä manasi ja loitsusi uutta ruumistaan esiin ja lopulta herätti sen henkiin täysin omalakisesti. Cis-heteropatriarkaatin muovaamaa teatterikäsitystä puhkoo myös elokuussa Teatterikesässäkin nähtävä Arni Rajamäen Alku keskikohta loppu ja Espoossa syyskuussa nähtävä Kid Kokon Katoaminen - Passio. Esitykset kertovat teatterin uudelleen määrittelyn tärkeydestä ja laajuudesta.

YT:n teos vääntää hienovaraisesti sijoiltaan musikaalien tapaa kritisoida heteronormatiivisuutta, joka sekin omalla tavallaan on ulossulkevaa. Silti Queer-Baby tarjoaa juuri sitä, mitä ihmiset musikaalilta kaipaavat eli suuria tunteita sekä näyttäviä laulu- ja tanssinumeroita.

Ehkä koko paketin selkeys saa minut paikoin mietteliääksi. Vastakkainasettelut puretaan ja kaikki pitävät lopuksi yhtä. Kaikki tuntuu niin kiltiltä. Mutta ehkäpä on niin, ettei Ylioppilasteatteri halua sulkea ketään pois vaan helppous on hyvin tietoinen valinta.

Esitys saa voimansa siitä, että se katsoo, tekee ja huomioi vähän eri tavoin. Juuri pikkuasioilla on väliä, kun yritetään piirtää isoa kuvaa uusiksi. Ja juuri pikkuasioista Status quo hermostuu.

Arviota korjattu 17.7. klo 17.30: Muutettu johtaja-titteli taiteelliseksi vastaavaksi ja lisätty tekijäluetteloon pukusuunnittelijat Emilia Hutri, Maisa Laitinen ja Arja Sulkunen, sekä korjattu Miika Luukon nimi.

Lisäksi oikaistu lause, jossa aiemmin luki "Miika Luukon Kidin ja Oskari Eskolan Johnnyn kielletty rakkaus", muotoon ”Roope Kovalaisen Dylanin ja Oskari Eskolan Johnnyn kielletty rakkaus”.

Lisätty esityksen saamat kolme tähteä 18.7. klo 10:56.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat