Jarmo Mäkilä opiskeli taiteilijaksi politisoituneella 70-luvulla mutta työläisaiheet eivät tuntuneet omalta: ”Etsin virikkeitä kadulta, taidehistoriasta ja scifistä”

Jarmo Mäkilän omaelämäkerrallisessa taiteessa on villiä iloa mutta myös uhkaa.

Miehen mytologia on ollut tavallaan kantava teema Jarmo Mäkilän taiteessa. ”Omasta mielestäni olen oppinut katsomaan mieheyttä aika luontevasti”, hän sanoo. Mäkilä kuvattiin työhuoneellaan Helsingin Myllypurossa.

1.7. 2:00 | Päivitetty 1.7. 10:12

Lämpimänä kesäpäivänä Jarmo Mäkilän työhuonetta viilentää talvinen maisema. Luonnosasteella se on enimmäkseen valkoinen ja näyttää siksi vieläkin viileämmältä. Keskeneräinen työ kuuluu sarjaan, jossa Mäkilä siirtyy poikavuosista kohti nuoruutta.

”Ehkä mukaan tulee joku tyttökin”, Mäkilä lohkaisee.

Pitkään jatkunut poikateema on herättänyt toisinaan arvostelua siitä, että Mäkilän maailmassa ei näy naisia. Mutta eivät tytöt kuulu esimurrosikäisten poikien leikkeihin, eivät kuuluneet ainakaan Mäkilän ikäpolven lapsuudessa.

”Niissä maalauksissa on paljon omaelämäkerrallisuutta, seikkailuja ja vapautta, joita koin lapsena. Silloin vahdittiin vähemmän. Toisaalta 50–60-luvuilla Suomea rakennettiin vielä sodan jäljiltä ja lapset unohdettiin päiviksi ulos omilleen. Se aiheutti myös turvattomuuden tunnetta.”

Mäkilä toteaa, että vapauden varjopuolena oli pelottavaa todeta olleensa lapsena pitkälti oman elämänsä herra. Myös hänen isänsä kuului sodan käyneisiin hiljaisiin miehiin. Elämässä oli tabuja, joita vanhemmat eivät selitelleet.

Jarmo Mäkilä: Sirkuksen poika, 2012.

Mäkilä on saanut lapsuuden ristiriitaiset tunteet hyvin esiin töissään. Pojat leikkivät niissä villisti, mutta ympärillä varjot ja fantasiat luovat myös epävarmuutta ja pelkoa.

Vaikka tyttöjä ei näy, Mäkilä korostaa, että naisilla on ollut suuri vaikutus hänen nykytyyliinsä.

”Olen saanut paljon sellaisilta taiteilijoilta kuin Louise Bourgeois, Kiki Smith ja Berlinde De Bruyckere. He kuvaavat naiseutta upeasti ja olen yrittänyt samaa mieheyden kanssa. Elämme selvästi suurten feminististen taiteilijoiden aikaa.”

Viime vuosina Mäkilän näyttelyissä maalaukset, veistokset ja installaatiot tuntuvat yhdistyneen saman tarinan osiksi. Jopa eri näyttelyt ovat tuntuneet edistävän samaa tarinaa.

Siinä mielessä Mäkilän tuotannossa on paljon samaa kuin Katja Tukiaisen tyttöjen maailmoissa. Villi ilo yhdistää, mutta Tukiaisella on uhmaa siinä missä Mäkilällä uhkaa.

Molemmat ovat tehneet sarjakuvia. Mäkilälle kolme sarjakuvakirjaa olivat sivupolku joskin sellaisena olennainen.

”En edes välitä, ovatko sarjakuvani hyviä vai huonoja. Niiden tekeminen oli minulle korkeakoulu, joka loi pohjan myöhempien teosteni kerronnallisuudelle. Kaikki lähti niistä.”

Sarjakuvien tekemiseen Mäkilän johdatti vanha ystävä Arto Melleri, joka ehdotti, että he tekisivät yhdessä sarjakuvan hänen näytelmästään Aavekaupunki. Albumi ilmestyi 1998.

”Ajattelin, että kiva tehdä, mutta ketään tuskin kiinnostaa. Arto oli silloin niin huuruisessa elämänvaiheessa, että jouduin sovittamaan käsikirjoituksen yksin. Lopulta siitä nousi hirveä soppa.”

Aavekaupunkiin perustuva näyttely oli ensimmäisiä suomalaisen nykytaiteilijan esiintymisiä vasta avatussa Kiasmassa. Mäkilän muistin mukaan hanketta haukkui niin sarjakuva- kuin taideväki, mutta näyttelyssä kävi 78 000 katsojaa.

Jo aiemmin Mäkilä oli sarjakuvien ystävä. Hän mainitsee suosikeikseen argentiinalaisen José Muñozin ja ranskalaisen Enki Bilalin. Varsinkin Bilalin vaikutus näkyy Mäkilän sarjakuvien maalauksellisessa ja staattisessa kerronnassa.

Sittemmin Mäkilä kertoo koonneensa laajan sarjakuvakirjaston. Uusista hän kehuu ennen kaikkea Matti Hagelbergin suurtyötä Läskimooses.

Mäkilän tie taiteeseen alkoi, kun hän näki 15-vuotiaana Turussa ryhmänäyttelyn, jossa oli 1960-luvun nousevia nuoria taiteilijoita kuten Kari Jylhä, Kimmo Kaivanto ja Kimmo Pyykkö. Raumalla hän osallistui taidekurssille, jota opetti Paul Osipow.

Pari vuotta myöhemmin Mäkilä alkoi opiskella Taideakatemiassa ja Taideteollisessa oppilaitoksessa.

”Sitten olinkin siinä samassa jengissä. Osa opetti, toiset istuivat samoissa kahviloissa. Olin kuin paljas paperi, kun en Helsinkiin tullessa tiennyt, mitä taide on. Se oli onnekasta ja ahmin kaiken.”

Jarmo Mäkilä tuli parikymppisenä Helsinkiin Raumalta. ”Olin kuin paljas paperi, kun en Helsinkiin tullessa tiennyt, mitä taide on. Se oli onnekasta ja ahmin kaiken.”

Mäkilä sanoo osuneensa Taideakatemiaan hyvään aikaan. Silloin siellä opiskelivat muun muassa Leena Luostarinen, Marika Mäkelä, Marjatta Tapiola, Hannu Väisänen ja Miina Äkkijyrkkä.

Taideteollisessa Mäkilä opiskeli kuvanveistoa. Siellä varsinkin oltiin politisoituneita 1970-luvulla. Ajan henki vei myös Mäkilän mennessään, ja hän maalasi työläisaiheita. Jälkikäteen se vähän huvittaa häntä.

”Silloin oltiin tosissaan ja tiedostettiin, millainen maailman pitäisi olla. Minä tulen keskiluokkaisesta yrittäjäperheestä eikä minulla oikein ollut kosketusta työläisyyteen.”

Raumalla nuori Mäkilä oli ollut rokkijätkä, ollut bändissäkin, vaikka väittää, ettei osannut soittaa, ei edes virittää kitaraa.

Siksi hän valitsi kuvataiteen, mutta musiikki näkyi 1980-luvun alussa, jolloin syntyi kuvia punkkareista. Myös muodikkaan poptaiteen vaikutus näkyi vahvasti Mäkilän varhaistöissä. Eri aineksista alkoi kehittyä oma tyyli.

”Kun tajusin, ettei minulla ole yhteyttä työväenluokkaan, etsin uutta tyyliä. Elokuvien kerronta ja rock-kuvasto kiinnostivat. Luin Kurt Vonnegutia ja kuuntelin Frank Zappaa, joka sotki poppia ja klassista. Etsin virikkeitä kadulta, taidehistoriasta ja scifistä.”

”Ajattelin, että yhdistämällä kaiken visuaalisuuden saa nykyajan kuvia. Pelkäsin, että munaan itseni lopullisesti, mutta sitten 80-luvulla tuli postmodernismi ja pelasti minut. Äkkiä kaikki olivat postmoderneja.”

Raumalla nuori Mäkilä oli ollut rokkijätkä, ollut bändissäkin, vaikka väittää, ettei osannut soittaa, ei edes virittää kitaraa.

Mäkilän sarjakuvat Aavekaupunki (1998), Daydreamer (2002) ja Taksi van Goghin korvaan (2008) muistuttavat tyyliltään hänen 1990-luvun maalauksiaan, vaikka niiden tekeminen poikikin hänen nykykauden tyylinsä, jossa aiheet ovat arkisempia kuin aiemmat tieteisfantasiat ja myyttimaisemat.

”Jo 90-luvulla minulla oli Björn Weckströmin kanssa Tuomiokirkon kryptassa näyttely, johon tein aika kerronnallisia töitä. Jo silloin aikoi tuntua, että oli tyhjentänyt kaiken postmodernismista.”

Jo kryptan näyttelyssä Miehen mittainen Zeus (1995) Mäkilä ja Weckström luotasivat miehen mytologiaa. Tavallaan se on kantava teema hänen vuosia jatkuneessa teemassaan poikaiästä, joka jatkuu nyt kohti nuoruutta.

”Omasta mielestäni olen oppinut katsomaan mieheyttä aika luontevasti. Jos joskus saisi käyttöön ison museon, sinne voisi saada mielenkiintoisen tarinallisen kokonaisuuden lapsuudesta nuoruuteen ja vanhenemiseen saakka”, Mäkilä haaveksii.

Kuka?

Jarmo Mäkilä

  • Syntynyt Raumalla 1952.

  • Opiskeli Taideakatemiassa 1970–1974 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa 1970–1971.

  • Pitänyt näyttelyitä Moskovasta New Yorkiin.

  • Palkintoja muun muassa Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 1973, Vuoden kultahuippu 1998, Pro Finlandia 2002.

  • Suomen taiteilijaseuran kunniapuheenjohtaja ja Taidemaalariliiton kunniajäsen.

  • Julkaissut sarjakuvat Aavekaupunki (1998), Daydreamer (2002) ja Taksi van Goghin korvaan (2008).

  • Naimisissa lavastaja Päivi Kettusen kanssa. Kaksi tytärtä Aura Mäkilä ja Rauha Mäkilä (joka on myös kuvataiteilija) ja poika Otso Kettunen.

  • Täyttää 70 vuotta perjantaina 1. heinäkuuta.

Jarmo Mäkilä: Nimetön, 2002.

Jarmo Mäkilä: Kapteeni Koukku, 2016–2017.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat