Dosentin esseet riemastuttavat luovalla menneisyyden kaivelulla, mutta hyytyvät itsestään selvyyksiin, kun päästään nykyaikaan

Sallassa kasvanut Vesa Heikkinen ammentaa vaikutteita nuoruutensa kirjastosta.

Sopukopu on Vesa Heikkisen toinen esseekokoelma.

17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 10:16

Esseet

Vesa Heikkinen: Sopukopu. Teos. 191 s.

Kielentutkija, FT Vesa Heikkinen on suuremmalle yleisölle tuttu muun muassa lukuisien julkaisujen kolumnistina, radioäänenä, tietokirjailijana ja Twitterissä päivystävänä merkitysanalyytikkona.

Ahkera tekijä on onneksi ehtinyt ja uskaltautunut kokeilemaan kaunokirjallisempaakin ilmaisua. Esseekirjoissaan, joista nyt käsillä on toinen, Heikkinen ei esiinny yksinomaan asiantuntijana, vaikka kielen ilmiöiden parissa askaroikin.

Hieman yllättäen hän on parhaimmillaan vanhan liiton esseistinä, siis hitusen jäärähtävänä, monesti jo kadonneeksi luultuna hahmona, jollainen löytää suurimmat elämäntotuudet Erno Paasilinnan ja Pentti Haanpään tuotannoista.

Mikään itseoppinut korpikirjailija Heikkinen ei totisesti ole, mutta esseissä juuri akateemista uraa edeltävät vaiheet tuppaavat nousemaan pintaan: ankara lapsuus 1960- ja 70-lukujen Sallassa ja silloinen mutkaton suhtautuminen pieneläinten kuten vaellussopuleiden tappamiseen, teini-iässä läpiluettu kunnankirjasto ja virka sen hoitajana.

Nuoruuden kirjastosta vaikuttaisi olevan peräisin suurin osa kirjassa viitatusta lukemistostakin, joka on viehättävän epäajanmukaista, joskin äärimmäisen äijäpainotteista: jo mainittujen lisäksi Toivo Pekkasta, Veikko Huovista, kailaita ja leinoja.

Heikkinen pyrkii haastamaan yhteiskunnan yleisiä totuuksia kuvaamalla niitä tiedostamattomina kielellisinä sopimuksina.

Akateemisessakin tuotannossaan hyödyntämiään käsitteitä sopio ja selviö hän soveltaa esimerkiksi talouden tai liikunnan ensisijaisuutta korostavaan puheeseen, joka usein huomaamatta nivoutuu osaksi tiettyä arvomaailmaa, kasvuhakuista tehokkuusajattelua.

Heikkisen ilmaisu on kohteliaampaa ja sivistyslaitoksissa koulitumpaa kuin porvaria kironneilla menneen ajan työläiskirjailijoilla, mutta tietty vastarinta asioista keskenään sopivaa eliittiä kohtaan muodostaa tekstien pohjavireen.

Niissä on hitunen Paasilinnan Yksinäisyyttä ja uhmaa, jossa erimielisyys on kirjallisuuden elinehto. (Kyseinen vastarinnan maamerkki muuten jäi ainoaksi Finlandia-palkituksi esseekokoelmaksi ennen kuin palkinnon sääntöjä muutettiin.)

Heikkinen on tietoinen siitä, että merkitykset tulevat jaetuiksi ja sovituiksi kielessä yleensä jo ennen kuin mikään ylhäisten komitea on ehtinyt niiden merkityksistä päättää. Tulilinjalla onkin ihmisten automaattinen hakeutuminen kohti sopua ja selvyyttä: yhteiskunnassa ollaan olevinaan hyvässä yhteisymmärryksessä jo ennen kuin tiedetään, että minkä suhteen.

Näin asioihin hengitysilmaa puhkovat konfliktit taputellaan hiljaisiksi jo ennen kuin ehtivät roihahtaa. Pakotetun sovun kulttuuri luo myös kasvualustan populismille, josta päästään sopulismiin.

Kielentutkijan valmiudet tulevat hyvään käyttöön heti Sopukovun ensimmäisessä esseessä, jonka pohjalle Heikkinen löytää muinaisen lehdistökohun vuodelta 1984. Silloin presidentti Mauno Koivisto vertasi Åbo Underrättelser -lehden haastattelussa toimittajia sopulilaumaan, joka mielikuvissa ryntää mielipidejohtajan perässä jyrkänteeltä alas. Sopuli-sana voisi olla johdannainen sovusta, vaikka tuleekin Heikkisen mukaan venäjän sanasta sobol, joka tarkoittaa soopelia.

Heikkinen jäljittää erinomaisesti tällaisen paikkansa pitämättömän legendan leviämistä läpi kulttuurin: puhe toimittajista sopuleina yleistyi Koiviston lausunnon jälkeen, vaikka todellisuudessa sopulitkaan eivät ole sellaisia taivaalta tippuvia laumasieluja, joihin kielessä viitataan.

Toimittajat alkoivat itsekin puhua ja kirjoittaa itsestään sopuleina, käsite otettiin omaan käyttöön.

Ihminen on nähnyt sopulijoukkojen ilmestyvän kuin tyhjästä, samoin toimittajalauman seuraavan poliitikkoa televisiossa. Kenties hän on Heikkisen tapaan lukenut Carl Barksin klassisen Sopulivuosi-tarinan, katsonut Disneyn julkaiseman sopulien joukkoitsemurhista kertovan virheellisen dokumentin ja jahdannut lapsuuden sopulivuosina niitä itsekin.

Näin tarinasta tulee herkästi vahvempi kuin mihin tieto sopuleiden biologiasta tai journalismin käytännöistä pystyvät.

Essee Toisia totuuksia sopuleista edustaa valikoiman riemastuttavinta osastoa, koska hakee kierteensä riittävän kaukaa menneisyydestä. Hyvään esseistiseen tapaan sen väite jää epämääräiseksi, mutta lukija kokee itsensä ravituksi.

Mitä lähemmäksi Heikkinen käy nykyaikaa, sen vähemmän hänellä tuntuu olevan uutta ja omaperäistä annettavaa. Tehokkuusajattelun ja menestyjäkulttuurin kritiikki, jota hän soveltaa joka paikkaan, ei oikein tunnu kuvaavan aikamme kulttuuria, jossa myös vastakkaiset tendenssit ovat vahvoja – toki aina myös tuotteistettavissa.

Aikamme analyysistä jää vaikutelma, että Heikkinen on jäänyt asumaan Jack Londonin Rautakoron (1908) armottomaan maailmaan, jossa suuryhtiöt tekevät ihmisillä täysin mitä haluavat:

”Ihmiskonetta onkin optimoitu kohti täydellisyyttä. Mutta täydellisyyskään, 100-prosenttisuus, ei enää riitä. On annettava itsestään 110 prosenttia, 24/7, kuten asia muodikkaan numerouskoisesti ilmaistaan.”

Armottoman suoritushenkisessä maailmassa moni Heikkisenkin kaltainen talouspuheen ja menestyshypen vastustaja on kuitenkin onnistunut pärjäämään varsin mukavasti, ainakin tästä kirjasta päätellen. Esseistisedän nojatuolissaan tai tilavan perheautonsa ratissa ei toki kuulukaan olla täysin perillä uusimmista muodeista.

On hienoa, että pääosin Sopukopu pysyttelee reilusti menneisyyden puolella.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat