Turun kaupunginteatterin Äiti täydentää loistavasti Florian Zellerin perhenäytelmien suomalaistulkintojen sarjan

Tampereen teatterikesän pääohjelmistossa nähty kuvaus tarpeettomaksi itsensä tuntevan kotiäidin mielenliikkeistä on täynnä teatterin taikaa.

Kirsi Tarvainen (oik.) näyttelee keski-ikäistä kotirouvaa Florian Zellerin näytelmässä Äiti. Vasemmalla Carl-Kristian Rundman.

6.8. 16:51

Turun kaupunginteatteri: Äiti. Florian Zellerin näytelmän suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Maia Häkli, lavastus ja puvut Heidi Wikar, valot Jarmo Esko, ääni Eero Auvinen. Rooleissa Kirsi Tarvainen, Carl-Kristian Rundman, Markus Ilkka Uolevi, Sofia Smeds. Tampereen teatterikesän esitys Tampereen Teatterin Freckell-näyttämöllä. ★★★★

Ranskalainen Florian Zeller (s. 1979) nousi kymmenluvun puolivälissä länsimaisen teatteritaivaan kiintotähdeksi.

Erityisen laajalle ovat levinneet hänen kolme näytelmäänsä Äiti, Isä ja Poika.

Vastaavanlaista on nähty viimeksi kaksikymmentä viisi vuotta sitten, jolloin nuori englantilainen Martin McDonagh (s. 1970) valloitti Euroopan teatterilavat vanhempiensa kotimaahan Irlantiin sijoittuvilla näytelmillään. Karuissa olosuhteissa elävistä ihmisistä kertoneet näytelmät tavoittivat hyvin myös suomalaisen yleisön tunnot.

Florian Zeller oli viisi romaania julkaissut palkittu kirjailija, ennen kuin hänestä alettiin kohista kotimaansa ulkopuolella nimenomaan dramaatikkona.

Florian Zeller Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2022.

Suomessa suuri yleisö tuntee Zellerin parhaiten elokuvasta The Father (2020).

Anthony Hopkinsin Oscar-palkinnon arvoisesti tähdittämä elokuva muodostui meilläkin huomattavaksi menestykseksi, joka korona-sulun jälkeen veti varttuneemman väen takaisin elokuvateattereihin.

The Father sai Oscarin myös käsikirjoituksesta, jonka Zeller teki yhdessä vanhan brittiläisen mestarin Christopher Hamptonin kanssa. Zellerin näytelmät englanniksi kääntäneellä Hamptonilla on ollut oma merkittävä roolinsa nuoremman kollegan kansainvälisessä läpimurrossa.

The Father on käsikirjoituksia aikaisemminkin tehneen Zellerin ensimmäinen elokuvaohjaus ja ensi syksyksi on luvassa hänen ohjaamansa elokuva The Son, jonka käsikirjoituksesta hän vastaa jälleen yhdessä Hamptonin kanssa.

Olivia Colman (vas.) ja Anthony Hopkins elokuvassa The Father.

Toivottavasti elokuvat eivät syö kyseisten näytelmien mahdollisuuksia päästä myös jatkossa teattereiden ohjelmistoihin ja uusien ohjaajien tulkittaviksi.

HS-kriitikko Leena Virtanen totesi The Father -elokuvan intoutuneessa arviossaan, että teoksen keskeisenä teemana olevista muistisairauksista kirjoitetaan paljon, mutta ehkä tehokkain väline niiden kuvaamiseen on elokuva, joka parhaimmillaan kykenee menemään syvälle siihen tunteeseen, kun muisti alkaa hapertua.

Zellerin kohdalla ei kuitenkaan ole syytä unohtaa teatterin voimaa.

Zellerin näytelmien erityinen teho kumpuaa niiden näyttämöllisistä ratkaisuista, joissa itsessään ei ole mitään suurta ja ihmeellistä. Käytössä ovat äärimmäisen perustavaa laatua olevat keinot.

Katsoja lumoutuu teosten äärellä helposti jo siitä, miten pudottautuminen selkeän yksinkertaisiin lähtöasetelmiin voi johtaa niin kokonaisvaltaisen täyteläisiin tuntemuksiin.

Helsingissä on tähän mennessä nähty Isästä kaksi hyvin erilaista toteutusta.

Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa (2017) nimiroolin näytteli Jari Pehkonen, mikä äkkiseltään vaikutti yllättävältä valinnalta, koska kyseessä ei ole kovin iäkäs näyttelijä. Roolitus toimi osaltaan hyvänä muistutuksena siitä, että muistisairauden kehittyminen saattaa alkaa jo varhain.

Pehkosen latautunut ilmaisu ja jännitteinen olemus virittivät myös katsojan suhtautumaan varautuneesti kaikkeen ympärillä olevaan.

Milko Lehdon ohjaus tavoitti erityisen hienosti muistisairaan ihmissuhdeongelmat. Teatteriyleisö on tottunut siihen, että näyttelijä saattaa esittää useita eri rooleja yhdessä näytelmässä. Muistisairauden ytimessä ollaan siinä vaiheessa, kun katsojalta menevät sekaisin näyttelijän eri roolit: esittääkö näyttelijä samaa ihmistä kuin edellisessä kohtauksessa, nouseeko hän lavalle täysin eri henkilönä, vai ovatko näyttelijät peräti vaihtaneet rooleja keskenään.

Kaupunginteatterin eläkkeelle jäänyt johtaja Asko Sarkola astui isän rooliin kaksi vuotta myöhemmin Svenska Teaternin ruotsinkielisessä toteutuksessa Pappan. Esitys kuvasi sekaannuksia aluksi ranskalaisen farssin otteilla, mikä sopi hyvin Sarkolan näyttelijälaatuun ja tavallaan myös itse näytelmään.

Koskettavaksi esitys muuttui siinä vaiheessa, kun kodikkaaksi lavastetulta näyttämöltä alkoi yksi kerrallaan kadota merkityksensä menettäneitä esineitä, niin että lopussa tyhjällä näyttämöllä oli ainoastaan yksi sairaalasänky.

Isään tartuttiin nopeasti myös Suomen muissa teattereissa Kotkasta Oulun ja Vaasasta Kajaanin.

Zeller kirjoitti Isän saavuttaman kansainvälisen menestyksen jälkeen näytelmän Poika (2018), joka saatiin Suomeen hankalasti juuri ennen pandemian alkua helmikuussa 2020. Riikka Oksasen ohjaama Kom-teatterin esitys sai erinomaisen vastaanoton, eikä yleisön taistelua vähistä pääsylipuista hillinnyt lainkaan se, että katsojakommenteissa näytelmää luonnehdittiin ennen muuta järkyttäväksi.

Eroperheen teini-ikäisen pojan mielenterveysongelmien kuvaus muuttuu mykistäväksi sen yksinkertaisen näyttämöllisen keinon avulla, että kukaan näytelmän henkilöistä ei suostu asettumaan sivurooliin. Ja kukapa niin tekisi mukisematta todellisessakaan elämässä.

Kun näytelmän muita henkilöitä – äitiä, isää ja isän uutta vaimoa – ei nähdä ainoastaan suhteessa koulusta lintsaavaan ongelmanuoreen, ei katsojalle myöskään tarjoudu tilaisuutta löytää helppoja selityksiä tai syitä pojan vaikeuksiin.

Paavo Kinnunen teki Kom-teatterissa veret seisauttavan roolitulkinnan ahdistukseensa vajoavana poikana, vaikka yleisön myötätunto jakautui varmasti tasan kaikkien henkilöiden kesken.

Poika on tähän mennessä ehditty esittää myös Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Paavo Kinnunen (etualalla) ja Niko Saarela näyttelivät Florian Zellerin Poika-näytelmässä Kom-teatterissa.

Suomeen viimeisenä saapunut trilogian osa Äiti ei suinkaan ole uusin näytelmistä. Zeller on kirjoittanut Äidin jo vuonna 2010, joten se on tavallaan trilogian ensimmäinen osa, vaikka tiettävästi Zeller ei vielä tuossa vaiheessa suunnitellut tekevänsä mitään näytelmäsarjaa.

Turun kaupunginteatterissa viime kaudella ensi-iltansa saaneen Äidin valitseminen mukaan Tampereen teatterikesän pääohjelmistoon tuntui erittäin luontevalta ratkaisulta, kuuluuhan festivaalin tämänvuotisiin teemoihin niin perhe kuin mielenterveys.

Itse näytelmältä ei uskaltanut edeltä käsin odottaa suuria.

Zeller oli ehtinyt julkaista neljä näytelmää ennen Äitiä, mutta hallitsiko hän keinonsa yhtä taitavasti jo tuolloin? Näytelmän poikkeuksellisen lyhyt tunnin ja vartin kesto sai myös epäilemään, onko kirjailija saanut äidin roolista kovinkaan paljon irti ja kuinka paljon ranskalaisen kotiäidin roolista voi ylipäänsä saada irti.

Maia Häklin ohjaaman esityksen ulkoasussa voi sanoa olevan ranskalaista eleganssia, mutta muuten teos iskee kyllä ihan universaaleihin tuntoihin. Eikä kysymys ole edes sukupuolesta. Varmasti jokainen on jäänyt joskus jumiin johonkin rooliin.

Turkulaisesitys todistaa Äidin kuuluvan täsmälleen samaan luokkaan Isän ja Pojan kanssa.

Kirsi Tarvainen tekee huikea roolityön näyttämöä hallitsevana keski-ikäisenä kotirouvana, jonka epäilys omasta asemastaan imaisee kaiken sisäänsä. Esityksen lyhyttä kestoa ei selitä sisällön vähäpätöisyys, vaan aineiston tehokas käsittely.

Naisen kokema ahdistus, neuvottomuus tai ohjaajan sanojen mukainen hylätyksi tulemisen pelko muuttaa teatterin mielen näyttämöksi, jossa nainen testaa suhdettaan läheisiinsä, joiden olemus ei myöskään ole erityisen kiinteä.

Aviomies, aikuinen poika, omille teilleen lähtenyt tytär, pojan tyttöystävä ja aviomiehen naispuolinen työtoveri monistuvat, kertautuvat ja sulautuvat naisen kontaktiyritysten kohteina.

Teatterin taika toteutuu näyttämöllisenä hallusinaationa, jonka voi samanaikaisesti tulkita hyvin monella tavalla.

Zellerin näytelmissä on toki vahvasti mukana myös tietty sairaus. Äidin kohdalla se on päihderiippuvuus, tarkemmin sanottuna alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö.

Kirsi Tarvainen onnistuu pitämään tiukan latautuneesta roolityöstään huolimatta ilmaisunsa rennon vapautuneena, erityisen hienosti hän varioi äänenkorkeuttaan myötäillessään tai johdatellessaan keskusteluja.

Carl-Kristian Rundman, Sofia Smeds ja Markus Ilkka Uolevi pyörivät sulavasti kuin värikkäät helmet levottoman mielen näyttämölle muodostamassa kaleidoskoopissa.

Zellerin laajasta tuotannosta löytyy varmasti muitakin esittämisen arvoisia näytelmiä. Toistaiseksi meillä on nähty vain hänen farssikomediansa Täydellinen lauantai, joka viime kaudella nähtiin sekä Porin että Mikkelin teattereissa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat