Saako toisten kärsimyksestä tehdä taidetta? Kehutun näytelmän takana ovat ikoniset lehtikuvat, joissa ihminen tapetaan

Julian Hetzel haluaa muuttaa maailmaa ja uskoo teatterin voimaan. Samalla hän tietää olevansa taiteilijana itse osa maailmassa vallitsevia epätasa-arvon, hyväksikäytön ja tunne-etäisyyden ongelmavyyhtejä.

Julian Hetzel tekee teatterin lisäksi kuvataidetta, musiikkia ja esitystaidetta. Hänet kuvattiin Tullikamarin Klubin eteisessä.

3.8. 16:08

Tampere

Ensin ohjaaja Julian Hetzelin työryhmä sanoi hänelle ei. Tuota ei voi tehdä missään tapauksessa.

Hetzel tiimeineen oli työstämässä All Inclusive -esitystä, ja Hetzel koki keksineensä vastauksen yhteen prosessin keskeisistä kysymyksistä.

Idea näyttämölle muodostuvasta ”museosta”, jonka näyttely esittelee muun muassa Syyriasta tuodusta Homsin pommitusten kivimurskasta tehtyä taidetta, oli jo muodostunut.

Mutta keitä olisivat ne ihmiset, jotka tulisivat esityksessä katsomaan näyttelyä?

”Mietin, millaisella ryhmällä esityksen sisälle syntyisi kaikista suurin hankaus. Kysyin työryhmältä, mitä jos kutsuisimme pakolaistaustaisia ihmisiä katsomaan tätä taidenäyttelyä. Tiimini oli, että ei, tuo on liikaa”, Julian Hetzel kertoo.

Hän tunsi kuitenkin osuneensa oikeaan, ”kuin varvulla etiikan vesisuoneen”.

Kun työryhmässä päästiin ensikauhistuksen yli, alkoi All Inclusiven kaikki osaset olla paikoillaan: Näyttämöllä taidemuseo, sisällään jo mainittua sotamurskataidetta, mutta myös esimerkiksi liveperformanssi kuuluisista sotakuvista. Museon kahta työntekijää esittämässä Edoardo Ripani ja Geert Belpaeme sekä taidetta katsomaan tullutta ryhmää vetävän oppaan roolissa Kristien de Proost.

Ja jokaisessa esityspaikassa paikallinen ryhmä ihmisiä, joilla on kokemusta sodan kauhuista esimerkiksi pakolaistaustan kautta.

Sodasta, väkivallan ja tuhon sisältämästä kauneudesta ja taidemaailman tekopyhyydestä kertova All Inclusive sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Amsterdamissa ja on sen jälkeen kiertänyt ympäri Eurooppaa runsaiden kehujen saattelemana. Venetsian biennaalissa esitys vieraili 2019, ja tänä kesänä se saatiin viimein koronavuosien jälkeen Teatterikesään, joka alkoi Tampereella maanantaina.

Esitys ei ole Saksassa vuonna 1981 syntyneen ja varttuneen, nykyisin Hollannissa asuvan Julian Hetzelin ensimmäinen sotaa ja väkivaltaa käsittelevä työ.

Esimerkiksi 2017 Amsterdamissa ensiesityksen saanut, palkittu The Automated Sniper nitoi yhteen drone-sodankäynnin ja tappamisen pelillistämisen.

Teatterin lisäksi kuvataidetta, musiikkia ja esitystaidetta tekevää Hetzeliä kiinnostavat sodassa eniten moraalin ja etiikan kysymykset.

”Ne törmäävät taloudellisen intressin kanssa ja saavat arvomme ja tekomme kulkemaan eri suuntiin. Miksi hylkäämme arvomme taloudellisen syyn takia?” Hetzel kysyy haastattelun esityspaikkana toimivalla Pakkahuoneella.

Hetzel arvelee, että hänen synnyinmaansa on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että ristiriidat väkivallan ja sodankäynnin takana ovat alun perin alkaneet kiinnostaa häntä.

”Saksassa on eletty ja jouduttu tekemisiin menneisyyden trauman kanssa. Se, että on puhuttu sodasta ja holokaustista auttaa tulemaan toimeen historian kanssa.”

Photo Shoot. Se on käsite, josta All Inclusive -esitys sai alkunsa. Julian Hetzel kertoo esityksen koko idean lähteneen ikonisista sotakuvista, joissa kuvaan on tallentunut tappamisen hetki.

Siis sellaisista kuin esimerkiksi World Press Photo -järjestön valokuvajournalismipalkinnon vuonna 1968 voittanut Saigonin teloitus -nimellä kulkeva kuva. Eddie Adamsin ottamassa valokuvassa poliisikomentaja Nguyen Ngoc Loan tappaa Vietkong-sissi Nguyen Văn Lémin.

Tai Kaatuva sotilas, Robert Capan kuva Espanjan sisällissodassa syyskuussa 1936 kivääri kädessä kuolevasta sotilaasta.

Berliiniläinen näyttelykävijä katsoo Robert Capan kuuluisaa valokuvaa Kaatuva sotilas vuodelta 1936. Espanjan sisällissodan aikainen valokuva esittää kuolevaa tasavaltalaissotilasta, mutta kuvan aitous on herättänyt sittemmin keskustelua.

All Inclusive -esityksen ”museoon” saapuva katsojaryhmä saa ensimmäiseksi nähtäväkseen performanssin, jonka yhtenä osana käytetään Robert Capan kuvaa Kaatuva sotilas. Kuva on otettu teoksen aiemmassa esityksessä. Kuolevan sotilaan roolissa Edoardo Ripani, takana näyttelyvalvojan roolissa istuu Geert Belpaeme.

Noita kuvia on mahdoton unohtaa – vähintäänkin siksi, että ne nousevat maailman kuvavirroista esiin katsottaviksi uudelleen ja uudelleen.

”Media ja sodankäynti ovat myös erottamattomasti yhdessä: jo kuvaamisen sanasto on sama kuin sodankäynnissä. Ladata kamera, tähdätä, painaa laukaisinta”, Hetzel sanoo.

Varsinaista kuvanottohetkeä kiinnostavampana – ja ongelmallisempana – Hetzel kokee seuraavan askelen. Kuvan katsomisen.

Saigonin teloituksen kaltaisessa kuvassa on aina olemassa triangeli, Hetzel muistuttaa. ”Kolmio, jossa ovat mukana uhri, valokuvaaja ja katsoja. Tuossa triangelissa tapahtuu jotain hyvin hämmentävää. Sitä olen kiinnostunut tutkimaan taiteilijana.”

Hetzel käyttää itseään esimerkkinä.

”Olen itse uutisaddikti. Siksi löydän itseni tilanteista, kuten esimerkiksi silloin, kun 2014 seurasin Maidanin aukiolla Ukrainassa tapahtuvaa verilöylyä livestriimistä samalla kun panin kotona kurkkua ja oliiveja juustoviipaleen päälle.”

Hetzelin kuvaamassa tilanteessa häntä kiinnostaa erityisesti sen tietty emotionaalinen irrallisuus.

”Miten voi olla mahdollista, että syön leipääni ihan rauhassa ja katson sotaa, kunhan se on riittävän kaukana?”

Sen ymmärtäminen, että kauheuksien katsoja on samanaikaisesti sisällä ja ulkopuolella, häiritsee Hetzeliä. Tuon häiritsevyyden hän halusi All Inclusive -esityksessä tuoda näyttämölle.

Julian Hetzel on syntynyt ja kasvanut Schwarzwaldissa Saksassa ja opiskellut Hollannissa.

Tampereella All Inclusive esitettiin kaksi kertaa, tiistaina ja keskiviikkona. Esitykseen Tampereella osallistuneet ”näyttelykatsojat” olivat kaikki syntyjään Iranista: Hiwa, Zahra, Sahra, Hamed ja Jamshid.

Se mitä Julian Hetzel tarkoitti puhuessaan vaikeasta katsojapositiosta, tulee Tampereen teatterikesän tiistai-illan esityksessä enemmän kuin selvästi esiin.

Kun Kristien de Proostin näyttelemä opas johdattaa tamperelaisryhmän lavalla Syyrian sodan kivimurskasta tehdyn taiteen luo, hän vakuuttaa, että näin tuhosta on syntynyt taidetta, uutta elämää. Tuho on uuden alku!

Ryhmästä kuuluu vastalauseita, mutta opas siirtyy määrätietoisesti pienen lasikuution luo, jonka sisällä toistuu pieni savutuprahdus. Opas vakuuttaa katsojien olevan turvassa. ”Se on laatikossa, lasin takana, meillä on etäisyys.”

Vastalauseet kovenevat. Valkoinen savu tuo mieleen kemialliset aseet, joita yksi ryhmän jäsenistä, Hiwa, on kohdannut lapsuudessaan Iranin rajaseudulla. Opas kuuntelee, mutta jatkaa sinnikkäästi: taide on eri ihmisille erilaista, mutta hän pitää savupilveä kauniina. ”Et ole elänyt sitä itse”, Hiwa protestoi.

Opas vie ryhmän eteenpäin.

Katsomossa istuvalla mieli myllertää. Mitä me yleisössä katsomme, kun katsomme Hiwaa, Zahraa, Sahraa, Hamedia ja Jamshidia katsomassa taidetta, jonka etiikka on samanaikaisesti tuttu ja ymmärrettävä ja toisaalta täysin kestämätön?

Saako toisten kärsimyksestä ylipäänsä tehdä taidetta? Ja: kuinka moninkertaisesta kärsimyksestä tehtyä taidetta me esityksen katsomossa itse asiassa katsomme?

Juuri tuonkaltaisiin kysymyksiin Julian Hetzel sanoo All Inclusivessa pyrkivänsä.

”Asetamme katsojuuden lavalle. Yleisö joutuu esityksessä kohtamaan itsensä, koska he ymmärtävät, että heidän läsnäolonsa on yksi kerros kokonaisuutta. Katsot ihmisiä teatterilavalla, mutta sitten ymmärrät itse myös luovasi tilannetta.”

Sama ongelmallisuus pätee myös esitykseen sekä koko Julian Hetzelin omaan taiteilijapositioon, jossa hän kokee olevansa ”pikemminkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua”.

”Mitä se tarkoittaa olla taiteilijana kuin katalysaattori: käyttää todellisuutta, kauhun tarinoita taiteen tekemiseen? Ja muuttaa taide sitten tuotteeksi, joka kiertää ympäri Eurooppaa. Toki siirrämme tarinoita ja tietoisuutta, mutta ne ihmiset, jotka joutuvat elämään kauheudet läpi, eivät juuri hyödy siitä mitä teemme.”

Yksi esityksen taideteoksista on videoinstallaatio, jossa maaliroiskeita tahdittavat ampumisen ja räjähdysten äänet.

All Inclusiven alkuvaiheissa Hetzel ajatteli tekevänsä dokumentaarisen esityksen World Press Photon kuolemakuvista.

Edellä mainitun ongelmakentän vuoksi hän kuitenkin ymmärsi tarvitsevansa mukaan myös tunnetason.

”Tarvittiin esiin haavoittuvaisuutta, ei vain esityksen vapaaehtoisille, vaan myös yleisölle ja minulle taiteilijana. On häiritsevää mutta tärkeää ymmärtää olevansa osa ongelmaa. Moni ihminen ajattelee, että kun he ovat hyvin informoituja ja tiedostavia, se saa aikaan muutoksen. Mutta epäilen, että oikeasti se ei vaikuta mitenkään.”

Hetzel kertoo, että hänellä on aktivistiystäviä, jotka kritisoivat niitä rahasummia, joita Hetzel käyttää teoksiinsa. Hetzel ymmärtää sen, mutta uskoo silti teatterin empatiaa herättävään voimaan.

”Taide ei varmasti ole tehokkain tapa muuttaa maailmaa. Mutta se on tapa, jonka minä osaan, ja jota minä voin tehdä. Siksi minulla on vastuu tehdä teoksia, joilla on poliittinen ulottuvuus ja jotka inspiroivat ihmisiä kriittiseen itsenäiseen ajatteluun.”

Esityksen loppuvaiheissa museon opas muistuttaa suoraan katsomoon puhuen, miten taiteen nauttimista hienompaa on vain taiteen omistaminen. ”Reitti ulos kulkee museokaupan kautta”, hän kutsuu.

Kaupan on pienoismalleja, ilmaiseksi ladattava Kill kill -musiikkivideoteos sekä hassuttelua varten tintamareski, eli pahviseinä, jonka reiästä voi työntää oman päänsä hupikuvaa varten. Lisäksi esityksen viimeisessä kohtauksessa verellä maalatusta toimintamaalauksesta järjestetään hiljainen huutokauppa, opas houkuttelee.

Ja kas, näyttämön valkoisen sermin taakse on muodostettu kauppa, jonka reunassa kaadetaan jo tarjolle kuohuviiniä. Musiikki on tyylikästä ja kovalla.

Eddie Adamsin ottamasta kuvasta tehty tintamareski roikkuu peräseinällä. Tyhjät soikiot on leikattu asetta pitelevän poliisikomentaja Nguyen Ngoc Loanin ja Nguyen Văn Lémin kasvojen kohdalle.

Toinen All Inclusiven museotyöläisistä, Edoardo Ripani, sattuu yleisöjoukossa kohdalle. Hänellä näyttää olevan hieman verta nenällään.

Ripani hymyilee ja kysyy kohteliaasti: ”Haluatko sinä otattaa itsestäsi kuvan tässä?”

Tampereen teatterikesä jatkuu sunnuntaihin 7. elokuuta asti.

Julian Hetzel kuvattiin Tullikamarin Pakkahuoneella Saigonin teloitus -tintamareskin takana.

Fakta

Nämä ehdit vielä nähdä Tampereen teatterikesässä

Torstai

  • Eriopis (Q-teatteri) E.L. Karhun kirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama esitys vie kohtaamaan Medeian unohdetun Eriopis-tyttären tragedian lööppijulkisuuden paineessa.

  • Näyttelijän kuolema (Vaara-kollektiivi) Heikki Törmin, Elina Hietalan ja Eino Saaren esitys tarkastelee varhaisten ihmissuhteiden vaikutusta ihmisen elämään. Kuinka voisimme katsoa hyväksyvästi piilossa olevia puolia itsessämme?

  • Onnellisinta olla onnellinen (Avoimet ovet ja Lahden kaupunginteatteri) Taisto Reimaluodon 60-vuotisjuhlaesitys vie ite-taiteilija Eelis Sinistön omintakeiseen maailmaan. Samalla piirtyy esiin näyttelijä Reimaluoto itse.

  • Mihin katosit? Näyttelijä Talvikki Eerola on joutunut kohtaamaan sen millaista on olla vakavasti sairaan vanhemman lapsi. Esitys antaa kokemukselle ruumiillisen ilmentymän. Esityksen jälkeen aiheesta on yleisökeskustelu.

Perjantai

  • NiXXXavuori (4 Floors of Whores) Mikä on mielenmaisema tässä Niskavuoren maassa? Siihen työryhmä johdattaa fyysisen teatterin, äänitaiteen ja performanssin vuoropuhelulla, väliin melko törkeästi.

  • Äiti (Turun kaupunginteatteri) Florian Zellerin perhetrilogiasta on tullut huikea menestys. Äidissä piirtyy kuva naisesta, jonka identiteetti murenee, kun perhe katoaa kotipesästä.

  • Farm Fatale (Vivarium Studio) Ranskalaisen ryhmän surrealistinen visio siitä, mitä tapahtuu kun työttömät linnunpelätit ryhtyvät ekovallankumoukseen. Esityksen takana oleva Philippe Quesne on vieraillut Teatterikesässä useasti aiemminkin.

  • Suomi-filmin salaiset kansiot Hillittömän hauska sukellus siihen millainen Suomen elokuvahistoria voisi olla, jos naisilla olisi ollut siihen jotain sanomista. Ria Katajan ohjaus itkettäisi jos ei naurattaisi.

Lauantai

  • Sokea piste (Kansallisteatteri) Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan kirjoittama esitys on takuuvarmaa dokumenttiteatteria, jossa kaivellaan syytä siihen, miksi lapset ja nuoret jätetään aina väliinputoajiksi.

  • Pasionaria (La Veronal) Espanjalaisen ryhmän näyttämölle luoma maailma muistuttaa kovasti sitä ideaalimaailmaa, jossa kaikki on hyvin. Mutta tuntevatko tuon maailman hahmot mitään? Liike kohtaa humoristisen tarinankerronnan.

  • Kun kissakin kuoli aloin nauraa (Teatteri 2.0 ja Eeva-Liisa Manner -seura) Näytelmäkirjailija Elina Snickerin ja runoilija Eeva-Liisa Mannerin kohtaaminen on lempeä kunnianosoitus kielen ja musiikin voimalle.

  • Poikani joka katosi (Oulun teatteri) Heta Haanperän ohjaama ja kirjoittama esitys pohjaa Mirjam Sumun sarjakuvaan ja tuo esiin huumetilanteen, joka Oulussakin on alati synkkenevä.

Lisätiedot : tampereenteatterikesa.fi

Oikaisu 4.8.2022 klo 9.55: Tarkennettu esityksessä mukana olevien paikallisten avustajien taustaa. Toisin kuin jutussa aiemmin luki, ei kaikilla vapaaehtoisilla ole pakolaistaustaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat