Aida läpivalaistui Savonlinnan oopperajuhlilla kahdella tavalla – kevyt modernisointi vie ajatukset Ukrainan puolustustaisteluun

”Verenhimoiset papit” ja ”viljan tuhoaminen” ovat valitettavan ajankohtaisia myös vuonna 2022, vaikka Verdi ei voinut sitä Aidaa säveltäessään aavistaa.

Aida (Michelle Bradley) ja Radamès (Gaston Rivero) satojen valaisimien hehkussa Olavinlinnan lavalla.

2.7. 11:18

Savonlinna.

Ooppera.

Giuseppe Verdin Aida Savonlinnan oopperajuhlilla. Ohjaus Philipp Himmelmann, kapellimestari Ville Matvejeff, päärooleissa mm. Michelle Bradley, Gaston Rivero ja Agnieszka Rehlis.

Yleisö karjahteli riemusta, kun Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff pääsi kapellimestarina aloittamaan kautensa oopperaesitykset.

Sen piti tapahtua kaksi vuotta sitten, mutta pandemian vuoksi se tapahtui vasta perjantai-iltana Giuseppe Verdin Aida-oopperan uuden ohjauksen ensi-illassa.

Oopperaa oli kaivattu ja nyt sitä saatiin! Heti ensi sekunneilla saatiin myös muistutus olosuhteiden haavoittuvuudesta.

Sähkölaitteiden hurinat, paattien ja pienkoneiden pörinät Olavinlinnan vieressä Saimaalla ja lopulta jopa veden yli kantautunut Savonlinna soi -festivaalin bassonjytke sotkeutuivat paikoin Verdin kuolemattomaan musiikkiin.

Mutta Aida-oopperan herkän alkusoiton ja loppuhiljentymisen välissä sai toki nauttia jälleen Olavinlinnan ainutlaatuisesta atmosfääristä, hyvästä akustiikasta ja Verdin kypsän kauden kuolemattomasta mestariteoksesta.

Ohjaaja Philip Himmelmann lupasi ”ajattoman Aidan”, mutta monet viitteet tuovat sen nykyaikaan eikä muinaiseen Egyptiin, kuten alkuperäisessä juonessa. Sitä kuvastoa saatiin vuosikymmenien ajan Savonlinnan edellisessä Aida-ohjauksessa ja vaihtelu toki virkistää.

Lili Wannerin suunnittelemissa puvuissa nähdään esimerkiksi AC/DC- yhtyeen fanipaita.

Kuorolainen tarkastelee AC/DC -paidassa kun Amneris (Agnieszka Rehlis) antaa Radamèsille lahjan ennen hänen lähtöään taisteluun etiopialaisia vastaan.

Sotilaiden nykyaikaiset asut voivat puolestaan viedä ajatukset Venäjän suurhyökkäykseen Ukrainassa. Lähetin rooli on yleensä pieni, mutta fiksuna yksityiskohtana lupaavasta Johan Krogiuksesta tehtiin jälkitraumaattisesta stressireaktiosta kärsivä sotilas.

Johan Krogius on taistelukentältä palaava, jälkitraumaattisesta stressireaktiosta kärsivä sanansaattaja.

Myös Verdin oopperan tekstin ”viljan tuhoaminen” ja ”verenhimoiset papit” voivat myös viedä ajatukset Venäjän hyökkäykseen, vaikka ohjaus ei sitä korosta eikä papeista tehdä Moskovan patriarkka Kirillin näköiskuvia.

Oopperan yhteydet nykyaikaan jäävät kuulijan bongattavaksi myös loppukohtauksessa, jossa päähenkilöt riutuvat eristyksissä kuolemaan asti kuin traagisimmissa covid-tapauksissa.

Lavastaja David Hohmann nojaa pitkälti satojen valaisimien seinämiin, joita voidaan liikutella aika ketterästi. Videot luovat tunnelmaa usein abstraktisti niin, että Olavinlinnan muurit näyttävät hetken jopa sulavan, mikä ei olisi ihme näillä helteillä. Videoilla tehdään hetkittäin myös konkreettisempaa kuvitusta, kun päähenkilön kasvot heijastetaan komeasti Olavinlinnan muurille.

Aidan eli Michelle Bradleyn kasvot heijastetaan videolla komeasti Olavinlinnan muuriin.

Välikevennyksessä egyptiläiset juhlivat voittoaan niin, että 50 euron seteleitä satelee väkijoukon päälle sekä videolta että paperiversioina linnan muureilta. Olikohan vitsi hieman irrallinen?

Valaisinlavasteisiin joutui totuttelemaan, mutta varsinkin loppukohtaukseen ne toivat hyviä tehoja. Muuten lavastus nojasi pyörivään kivenlohkareeseen keskellä lavaa ja sen päällä olevaan sänkyyn, jossa rakastavaiset aloittavat ja lopettavat tämän oopperan.

Saksassa Himmelmannia ei pidetä ”Regietheaterin” eli joskus jopa itsearvoisesti poikkeuksellisten ratkaisujen ohjaajana.

Pienestä modernisoinnista huolimatta hän kertoo nytkin perustarinaa ja sirottelee ohjauksen täyteen ihan kiinnostavia yksityiskohtia.

Yksi koetaan, kun Aidan rakastettu Radamès palaa taistelukentältä. Aida on ensin riemuissaan mutta kavahtaa tajutessaan, että egyptiläisen rakastetun käsissä on Aidan kansan eli etiopialaisten verta.

Radamèsin käsissä on Aidan maanmiesten verta. Yksityiskohta Philipp Himmelmannin ohjauksesta.

Perusidea on näyttää päähenkilö aina kun mahdollista, myös kohtauksissa joihin hän ei yleensä kuulu. Näin Aida halutaan ”läpivalaista” paitsi valaistuksen myös ohjauksen keinoin.

Alun perin ykkösmiehityksessä piti olla Adina Aaron, joka olisi näyttelijänä tästä selvinnyt. Tilalle saatu Michelle Bradley oli näyttelijänä hieman yksi-ilmeinen, mutta äänivaroissa kyllä löytyy, ja siksipä viime kausi oli läpimurto New Yorkin Metropolitan Operaa myöten ja uusintakutsuja riittää.

Verdi kirjoitti Aidaan paljon huipennuksia, joissa kuoro ja orkesteri pauhaavat voimalla, mutta voimakkaimpien sopraanojen läpäisyvoima ylittää tämänkin pauhun.

Bradleylla on juuri tällainen dramaattisen läpäisyvoimainen sointi. Huipennuksissa hän muistuttaa jopa legendaarista ihannettaan Leontyne Pricea.

Hiljaiset sävytkin olivat kohtalaisessa kontrollissa ennen väliaikaa. Sen jälkeen hän hetkittäin väsyi ehkä helteenkin vuoksi, mikä kuului ohimenevinä epätarkkuuksina. Loppukohtausta ennen hän sai hetken huilata poissa lavalta, ja ääni elpyi jälleen.

Kakkosmiehityksessä Aidan nimiroolin laulaa Helena Juntunen, jolla ei tähän mennessä ole ollut noin valtavaa Verdi-sointia. Hän laulanee lyyrisemmät kohdat taipuisammin ja kaivaa huipputaitavana näyttelijänä ilme- ja reaktiovarastostaan enemmän nyansseja.

Tommi Hakala vakuutti Etiopian kuninkaana, sotavankina ja Aidaa manipuloivana isänä.

Muutkin keskeiset solistiosat oli miehitetty asiallisesti. Tommi Hakala oli vaikuttava tyttärensä manipuloija Aidan isänä ja Etiopian kuninkaana. Tenori Gaston Rivero annosteli jaksamistaan oivasti, joten ääni syttyi suurimpaan loistoonsa juuri kun itse Aida eli Bradley alkoi hieman väsyä.

Radamès (Gaston Rivero) ajattelee vain Aida-orjatarta, vaikka Amneris (Agnieszka Rehlis) tekee parhaansa.

Hieman vastaava kehityskaari oli Egyptin kuninkaan tyttärellä Amneriksella (Agnieszka Rehlis), jonka mezzosopraanossa riittää tehoja ja silti hän oli Bradleyn kanssa kilpaillessaan aluksi alakynnessä. Sointi syttyi väliajan jälkeen täyteen hehkuunsa.

Rehlis oli detaljeissa myös vivahteikkaampi näyttelijä kuin Bradley.

Agnieszka Rehlis Amneriksena.

Alessio Cacciamani Ramfiksen roolissa.

Pääpappi Ramfis (Alessio Cacciamani) on oopperassa suurempi auktoriteetti kuin Egyptin kuningas (Tapani Plathan), joka kertoo luopuvansa vallasta ilmeisen mieluusti.

Plathanin laulu oli linjakasta, ja vuosien mittaan nuoreen bassoääneen kertynee lisää syvyyttä ja jytyä.

Tapani Plathán on Egyptin nuori kuningas.

Lähetin lisäksi muihinkin pikkurooleihin oli etsitty ideoita, ja niinpä papitar (Iris Candelaria) oli nyt nuori sotapäällikön fanittaja, jonka tehtävänä rituaalissa oli viiltää itseään ja maalata sotapäällikön kasvot verellä ennen ratkaisevaa taistelua.

Iris Candelaria tekee papittaren roolin ja viiltää itseään rituaalissa, jolla valmistetaan Radamès taisteluun.

Radamès (Gaston Rivero) läpäisee rituaalin ja lähtee sotaan etiopialaisia vastaan.

Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff on taustaltaan myös laulajien harjoituspianisti. Monet suomalaiskapellimestarit keskittyvät oopperassa aika tavalla orkesteriin, mutta Matvejeff muistaa tietysti valitsemiaan laulajia orkesteria unohtamatta.

Välillä hän kyykistelee kuin Osmo Vänskä hiljaisia sävyjä etsiessään, ja orkesterin osalta soitto oli useimmiten mainion puhdasta ja sävykästäkin.

Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff sai äskettäin jatkokauden vuoteen 2027. Perjantaina hän sai johtaa oopperajuhlien ensimmäisen oopperaesityksen kolmeen vuoteen. (Kuva keskiviikon kenraaliharjoituksesta.)

Kuoroa en pääse kehumaan yhtä paljon. Liekö kahden kesän tauko vaikuttanut vai onko osasyytä nykyisessä kuoromestarissa Jan Schweigerissa tai joiltakin osin Matvejefissa?

Kuoro jylisi kyllä huumaavasti, mutta varsinkin ennen väliaikaa olleissa huipennuksissa kontrolli väheni ja rytminen täsmällisyys jätti toivomisen varaa.

Ehkä tämä oli vain alkukankeutta. Varaa parantaa joka tapauksessa jäi takavuosien hienoihin saavutuksiin verrattuna.

Se koskee myös uutta Aida-ohjausta, jota luonnehtisin arvosanalla tyydyttävä plus.

Voi siitä vielä hyväkin kehittyä, jos ja kun monet fiksut yksityiskohdat loksahtavat tätäkin paremmin paikoilleen ensi-illan jälkeen.

Radamèsin ase ja Aidan käsi. Giuseppe Verdin ooppera kertoo väkivallasta, mutta vastustaa väkivaltaisia ratkaisuja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat