Tuija Lindströmin elämä oli rankka ja turvaton, ja se näkyy hänen töissään – Suomalaiskuvaajan merkitys tulee nyt esille Tukholmassa

Tuija Lindström muutti 1970-luvulla Ruotsiin, jossa hänen merkityksensä nimenomaan naistaiteilijana muistetaan.

Tuija Lindström: Maria med stock (1991).

8.7. 9:37

Tukholma

Jo Kulturhusetin julkisivussa näkyvät Tuija Lindströmin (1950–2017) kuvat. Oven ylle kiinnitetyssä screenissä kelluu alastomia naisia selällään liikkuen hiljaa vedessä. Mustavalkoinen tunnelma on meditatiivinen, näennäisen rauhallinen.

Ovi kuvien alla käy kaiken aikaa, vaikka on kesä ja Tukholman kaupunginteatterissa eli Stadsteaternissa ei ole näytöksiä. Kulturhuset on vilkas, ympärivuotinen kohtauspaikka näyttelyineen ja kahviloineen.

Kohtauspaikka se oli jo 1970-luvulla, kun Tampereen yliopistossa toimittajaksi opiskellut Tuija Lindström muutti 25-vuotiaana Suomesta Ruotsiin. ”Onnettoman rakkauden” ja sitten ”onnellisen rakkauden” takia, kuten hän on kertonut.

Ruotsista tuli Lindströmille toinen kotimaa, kuten niin monelle suomalaiselle. Ja uusi kotimaa merkitsee aina uuden kielen opettelemista. Lindströmille myös valokuvasta tuli uusi, oma kieli. Näyttelyn nimikin viittaa siihen: ”Valokuva – det egna språket”.

Sana valokuva on jätetty suomeksi nimeen.

Tuija Lindströmiä on pidetty nykyvalokuvataiteen keskeisenä vaikuttajana. Synnyinmaa Suomi ei häntä unohtanut, mutta merkitys määrittyi kenties kirkkaimmin Ruotsissa, jossa hän eli ja viisi vuotta sitten kuoli.

Kulturhusetin näyttely on ensimmäinen katselmus Lindströmin työstä kuoleman jälkeen. Ruotsissa keskeinen valokuvataiteilija oli tärkeä opettaja. Hän oli valokuvataiteen professori 1992–2002 Göteborgin Valokuvakorkeakoulussa Valandissa, joka nykyisin on osa Göteborgin yliopistoa. Näyttelyssä on mukana myös kolmen hänen oppilaansa kuvia.

Sukupuoli oli olennainen tekijä. Usein muistetaan mainita arvostaen, että Tuija Lindström oli naistaiteilija. Dokumentaarisuus oli mielikuvitusta ja omakohtaisuutta.

Tuija Lindström: Pia, 1982.

Suolammessa kelluvat alastomat naiset merkitsivät läpimurtoa. Nyt kuvat ovat esillä muutaminakin versioina, valokuvina ja liikkuvina kuvina. Suomessa aikoinaan esiteltyyn kuvasarjaan Kvinnorna vid Tjursjön (1991) tai Rauta (1991), naisalastomiin kytkeytyvät kuvat verisestä silitysraudasta.

Verta hehkuva silitysrauta kiinnittää katseen mustavalkoisten valokuvien joukossa. –  Punainen silitysrauta, 1991.

Valo ja pimeä, pehmeä ja kova, kylmä ja kuuma. Kaaos ja selkeys – teosten sisäinen keskustelu virittyy moneen suuntaan.

Valokuva rakentaa todellisuutta, jota sävyttää tuon ajan postmoderni esineellisyys, siteerausten ready made -arki, ruumiillisuus. Ihmishahmojen rinnalla ovat myös maisemat, kuten 1990-luvun alun teossarja Sandemar, unenomaisena graafiset kuvat Lindströmin naapuruston hiekkakuopasta.

Toisaalle ripustettu kuva verta hehkuvasta silitysraudasta on kuin painava pronssi, kuin kilpi.

Teemat toistuvat näyttelykokonaisuudessa.

Näyttelykokonaisuus on sävellyksen kaltainen. Se toistaa ja muuntelee samoja teemoja teoksesta toiseen, hauraasta raskaaseen. Väriä mustavalkoisen ohessa on niukasti. Kulturhusetin avaran karussa näyttelytilassa avautuu ehkä näkökulma, joka ei ole varsinaisesti uusi mutta saa kehyksensä paikasta Tukholman ydinkeskustassa.

Toisiinsa liukenevat valo ja pimeys ovat aikatilaa, jota leimaa sota. Ihmisten välinen yhteys, mutta myös suuri etäisyys. Rakkaus ja kuolema, joka nivoo läsnäolon poissaolon.

Kotkasta lähtöisin oleva Tuija Lindström kuuluu Suomessa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen sukupolveen, suuriin ikäluokkiin, jotka eivät kokeneet sotaa mutta joiden vanhempiin se vaikutti. Lindströmin elämä oli eräänlaista ”liikkuvaa kuvaa” alusta lähtien.

Hänestä tuli vanhempiensa vaikean liiton jälkeen väkivaltaa kokenut sijais- ja lastenkotilapsi, joka itse tuskin kasvettuaan murrosiästä meni naimisiin ja sai lapsen. Turvattomuus tuli tutuksi.

Lindströmin tapaa rakentaa valokuvaa kielenä voi katsoa tietämättä hänen elämäkerrastaan. Silti se hahmottuu esille. Vitriineissä on henkilökohtaista aineistoa, josta osa herättää kysymyksiä. Jokaista yksityiskohtaa ei avata.

Näyttelyn vitriineissä on henkilökohtaista aineistoa, valokuvia, luonnoskirjoja, silmälasit.

Mukana näyttelyssä ovat elokuvat Love and Death (Rakkaus ja kuolema) ja Arvet (Perintö), omistettu Suomessa huumeisiin kuolleelle taiteilijan lastenkotilapselle Ilarille, jolla myös oli lapsi.

Rakkaus, kuolema ja perintö. Sodan varjo sukupolvesta toiseen.

Muistan elokuvat Lindströmin eläessä Tukholman Liljevalchs-taidehallissa olleesta kesän 2004 näyttelystä ja sen pakahduttavasta surrealismista.

Kuolema eläinhahmoineen, hevonen matkalla teuraaksi. Lopetettava kissa. Ja oli muutakin.

”Koko filmi on täynnä rakkautta, se on ylistys Ilarille. Koen, että hänen elämänsä jatkuu nyt sen kautta”, Lindström sanoi minulle puhelimessa Öölannista pian 20 vuotta sitten.

”Kaikki alkoi vihasta, olin aggression vallassa. Dokumenttia työstäessäni tulin tietoiseksi siitä, kuinka harvat ottavat elämästään vastuuta. Länsimaiselle ihmiselle on niin tyypillistä, että annamme auktoriteettien käyttää valtaa meihin”, hän sanoi.

Tuija Lindström: Dionae muscipula, Over Night, 2010

Lindströmin muotokieleltään rauhallisessa taiteessa riittää sävyjä. Henkilökohtainen on poliittista, katsojaan osuessaan yleistä. Se koskettaa kauniina, mutta saattaa sattua kipeästi. Kasvion kuihtuneet kasvit ovat tappavia.

Ajankohtaisuutta on myös kuvissa post-neuvostoliittolaisesta todellisuudesta 2000-luvun alun Itä-Euroopassa, joissa Lindström esiintyy miesystävänsä kanssa. Silloin he olivat matkalla.

”Valokuva – oma kielensä” Kulturhuset, Viides kerros, 28. elokuuta asti.

Tuija Lindströmin laaja retrospektiivinen näyttely In The Beginning There Was Everything oli esillä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä tammikuuta 2014. Taiteilijan taustalla näkyy teossarja Nepenthes Laughing. Sen aineistona on Sabahinkannukasvi, jonka muodot houkuttelevat eläimiä joita se sitten tappaa hyönteisistä rottiin ja lintuihin.

Näkymä Tuija Lindströmin näyttelyyn.

Muita Tukholman näyttelyitä kesällä 2022

■ Moderna museet: Björn Lövinin (1937–2009 ) näyttely Den omgivande verkligheten – The Surrounding Reality nostaa esiin taiteilijan yhteiskunnallisia teemoja installaatioineen ja filmeineen. Kulutusyhteiskuntaa kritisoivat teokset ovat Lövinin Moderna museetissa aikoinaan olleiden suurten installaatioiden rekonstruointeja. Esillä 18.9. asti.

■ Moderna museetin uudistetussa kokoelmanäyttelyssä on paljon löydettävää. Naistaiteilijat ovat vahvasti esillä: Siri Derkert, Sigrid Hjertén, Hilma af Klint, Simone Leigh, Vera Nilsson.

■ Sven-Harry’s -museo: Humanitet tutkii 1930-lukua neljän keskeisen taiteilijan eli Vera Nilssonin, Sven Xet Erixsonin, Bror Hjorthin ja Albin Amelinin teosten kautta. Mukana on muun muassa piirustuksia, jotka julkaistiin vuonna 1933 Humanitet-julkaisussa. Se oli varoitushuuto fasismin kiristyvästä otteesta Euroopassa. Jatkuu 11. syyskuuta asti.

■ Fotografiska: Terry O’Neill on kuvannut rock-suuruuksia, Hollywoodin tähtiloistoa, kuninkaallisia, huippu-urheilijoita. Ikonisten muotokuvien joukkoon mahtuvat niin Brigitte Bardot, Audrey Hepburn, David Bowie ja Frank Sinatra. Suurin O’Neill -näyttely tähän mennessä jatkuu 16.10. asti. Fotografiskassa on myös esillä muun muassa Andy Warholin Photo Factory -näyttely ja NFT-taidetta, molemmat 21.8. saakka.

■ Nationalmuseum: Swedish Grace -näyttely esittelee iloisena pidettyä 1920-lukua laajasti. Mukana on taideteoksia, interiöörejä, elokuvaa, designia. 28. elokuuta saakka. Antoisa on myös näyttely Härligt att vara skulptör! Se esittelee naispuolisia kuvanveistäjiä, esillä 11.9. asti.

■ Millesgården: Madame d’Oran uraa esittelevä näyttely Wien & Paris 1907 - 1957 jatkuu 4.9. asti. Wienissä syntynyt valokuvaaja Dora Kallmus liiteli 1900-luvun alussa kulttuuripiireissä ja kuvasi parhaille muotilehdille. Toinen maailmansota muutti hänen elämänsä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat