Nykymusiikki on nyt henkilökohtaista

40-vuotiaalla Musiikin aika -festivaalilla selvisi nykymusiikin todellinen tila ja kiersi huhuja John Cagen sieniretkistä Viitasaaren metsissä.

Musiikin Aika -festivaalin avajaiskonsertissa Viitasaarella esitettiin säveltäjä Mark Applebaumin Venture Capital Punishment -teos. Kuva: Ville Maali / HS

9.7. 2:00 | Päivitetty 9.7. 6:33

Viitasaari

Viitasaarelle saapuminen on elämys. Hännilänsalmen sillan jälkeen 6 000 asukkaan periferiaan toivottaa tervetulleeksi vesiteitse saavutettava huoltoasema. Keskustaan kulkeminen käy liikenneympyrästä, jonka keskellä löllöttää muikkuveistoksia.

Muikkuja löytyy myös kunnan vaakunasta. Viitasaaren sadoista järvistä niitä vasta löytyykin.

Festivaalivieraat ihastelevat vuodesta toiseen Viitasaaren luontoa, johon kuuluu satoja järviä.

Paikalliset yrittäjät ovat ilmiselvästi odottaneet nykymusiikkifestivaali Musiikin ajan 40-vuotisjuhlaa. Pizzeria ilmoittaa tiskillä ylpeänä nostavansa annosten hintoja parilla eurolla festivaaliviikon ajaksi. On pop-up-galleriaa ja kirppistä, joka on auki “nyt ja milloin sattuu”. Keilahallikin on auki aamukahteen, jos iltakonsertin jälkeen sattuu painavan pallon himo yllättämään.

On tiistai-iltapäivä ja festivaaliviikko käynnistymässä. Jo 40 vuoden ajan nykymusiikin säveltäjät, soittajat ja intohimoiset harrastajat ovat kokoontuneet viikon ajaksi Viitasaarelle todistamaan nykymusiikin tilaa ja keskustelemaan siitä.

Avajaispäivän odotukset kohdistuvat illan konserttiin, jossa kuullaan yhdysvaltalaissäveltäjä Mark Applebaumin kapitalismikriittisen teoksen maailmankantaesitys. Sitä ennen säveltäjä Claudia Molitor avaa näyttelynsä Listen to my World linja-autoaseman tyhjässä liiketilassa. Erilaisten tarinoiden kuuntelua korostava Listen to my World on installaatio, kirja ja nettisivu.

Teoksen luomiseen on osallistunut myös viitasaarelainen Pauliina Näsänen, muusikko ja musiikinopettaja, joka on ollut Musiikin ajassa jo 1990-luvun alussa yläasteikäisenä. Silloin hän oli harmonikkataiteilija Matti Rantasen vetämällä kurssilla, jolla Näsänen oppi improvisoimaan haitarilla.

”Olin vanhanaikaisen musaopiston kasvatti, ja improvisaatio oli silloin uusi ja avartava kokemus. Nykyään musiikinopettajana ajattelen, että mitä avoimemmin kaikkeen suhtautuu, niin sitä helpompi on olla”, hän sanoo galleriatilassa.

Musiikin Aika -festivaalin perustaja Timo Kinnunen sanoo tapahtuman perustamisen olleen tavallaan vahinko.

Näyttelyn avajaisten jälkeen kaupungintalon valtuustosalissa alkaa juhlaseminaari, jossa kuullaan kaupunginjohtajan tavanomaiset horinat, mutta myös festivaalin perustaja Timo Kinnusta.

Kinnunen sanoo koko festivaalin perustamisen olleen aika lailla vahinko: ”On se vähän askarruttanut, että mitä täällä ajatellaan tästä koko… katastrofista.”

Kinnusen mukaan alun perin ei ollut tarkoitus luoda nykymusiikin festivaalia vaan ”happening”, johon liittyy myös koulutusta. ”Tehtiin sellaista, mitä koettiin Suomesta puuttuvan. Ei ollut esikuvia olemassa.”

Nykymusiikin vaikeudesta on puhuttu kyllästymiseen asti. Myös täällä seminaarissa puhuva säveltäjä Osmo Tapio Räihälä herättelee keskustelua puheenvuorolla siitä, miksi media ja yleisö eivät ole kiinnostuneita nykymusiikista.

Räihälä on kirjoittanut Tieto-Finlandian pokanneen teoksen Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena 2021). ”Media ei seuraa, ja tästä syystä suuri yleisö ei kiinnostu taidemusiikista. Eikä media kiinnostu pienistä yleisöistä. Ja yleisö ei tiedä, että nykymusiikkia ei tarvitse ymmärtää”, Räihälä luettelee.

Lue lisää: Osmo Tapio Räihälä voitti tieto­kirjallisuuden Finlandian, ja hän haluaa lohduttaa nyky­musiikin vaikeuden kanssa tuskailevia: ”Ei tarvitse tietää, riittää että heittäytyy”

Säveltäjä Osmo Tapio Räihälä sanoo, että nykymusiikki ei pääse tarpeeksi esille mediassa eivätkä säveltäjät pidä itsestään ääntä.

Päätän haastaa Räihälää myöhemmin, mutta vasta illan avajaiskonsertin jälkeen. Viitasaari Areenan palloilusalissa Mark Applebaumin Venture Capital Punishment alkaa teoksen esittävän yhdysvaltalaisen Talea Ensemblen pantomiimilla. Sitten kukin soittaja kerrallaan tarttuu instrumenttiinsa.

Musiikin Aika -festivaalin avajaiskonsertissa soittajat suorittivat absurdeja tehtäviä, kuten banaaninkuorintaa ja kettingin kietomista kengän ympäri.

Teoksen nykivä pulssi tuo mieleen mullistusten edessä yskivän kapitalismin koneiston sekä mykkäelokuvan säestyksen. Lavalla tapahtuu paljon, välillä tuntuu jopa, että liikaakin, ja se lienee tarkoitus: lavan reunoilla soittajat vuorollaan suorittavat päättömiä tehtäviä, kuten hehkulampun kaivamista muropaketista ja spagetin katkomista. Kummankin pöydän tapahtumat näytetään orkesterin yläpuolella videoruuduilla. Applebaumin teoksiin sisältyy usein teatterin elementtejä.

Humoristinen ja monin paikoin tonaalinen teos on helposti lähestyttävä avajaiskonsertti kutsuvieraille, ja orkesterin soitto on virtuoottista. Teos on Talea Ensemblen tilaus, jonka juuret ovat vuoden 2017 Musiikin ajassa, kun Talean perustaja Alex Lipowski pyysi Applebaumilta tämänkaltaista teosta viinilasin ääressä.

Säveltäjä Mark Applebaum teki Musiikin aikaan esitettäväksi hänen pisimmän teoksensa.

Konsertti vaikuttaa jakaneen kutsuvierasyleisön mielipiteitä, mutta Applebaum vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä konsertin jälkeen Aikon kartanon terassilla, missä Viitasaaren kaupunki järjestää juhlavastaanoton. Erityisen mielissään hän on päästessään takaisin Viitasaarelle viiden vuoden tauon jälkeen. Kun hän sanoo rakastavansa Suomea, se ei vaikuta pelkästään pohjoisamerikkalaiselta kohteliaisuudelta.

”Minusta tulee Suomessa aivan eri ihminen! Voit kysyä vaikka vaimoltani.”

Applebaumilla on suomenruotsalaisia ystäviä, joita hän käy tapaamassa silloin tällöin. Hän yltyy kehumaan Närpiön tomaatteja, Kallen mätitahnaa ja tietysti saunaa, johon hän on addiktoitunut. Juuri tällä hetkellä Kaliforniassa hänen takapihalleen on rakentumassa oma sauna uima-altaan viereen.

Kuulemma altaan lämmittäminen on sen verran kallista puuhaa, että jatkossa sen voi jättää lämmittämättä, kun voi pulahtaa saunasta kylmään veteen. ”Valitettavasti se on vain sähkösauna eikä aito suomalainen sauna. Kaliforniassa ei saa polttaa puuta metsäpalovaaran takia.”

Applebaum sanoo, että Viitasaarella aika hidastuu. Itse festivaali ja sen ohjelma on hektinen, mutta vastapainoksi on tarjolla pitkälle iltaan paistava aurinko ja luonto. Ylimääräiset häiriötekijät ovat poissa.

”Täällä myös huomaa, kuinka on tottunut ison kaupungin tarjontaan. 20 pizzerian sijaan täällä on kaksi. 20 kiinalaisen ravintolan sijaan täällä on yksi.”

Myös yleisö on Applebaumin mukaan Viitasaarella uniikki. New Yorkissa yleisö olisi ihan erilainen ja täynnä alan harrastajia.

”Tänäänkin yleisössä oli tavallisia paikallisia ihmisiä. En tietenkään tiedä, pitivätkö he esityksestä, mutta arvostan, että he tulivat paikalle.”

Applebaumin mukaan marginaalia pitää juhlia. Viitasaarella voi muodostaa yhteisön, jonka kanssa syventyä taidemusiikkiin, ja sitä kautta syntyy ystävyyksiä. Viisi vuotta sitten hän ystävystyi oppilaidensa kanssa.

Viimeksi yksi Applebaumin improvisaatiokurssin oppilaista antoi hänelle lahjaksi salmiakkikossua, josta hän piti oikein kovastikin.

“Tiedätkö mistä voisin saada sitä?”

Terassilla istuu niin ikään myös Osmo Tapio Räihälä. Nyt hän joutuu vastaamaan siihen, milloin nykymusiikista voisi puhua jollain muullakin tavalla kuin siten, että miksi se on niin vaikeaa.

”Jos ihminen antaa kirjalle nimeksi, että Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, niin kyllähän siinä pönkittää sitä ajatusta, että se on vaikeaa. Kaikki musiikki on musiikkia eikä siinä ole mitään sen kummallisempaa tai vaikeampaa. Se on kiinni siitä, että mitkä odotukset ovat”, Räihälä sanoo.

Nykymusiikin tekeminen on Räihälän mielestä hyvin akateemista, mikä tekee osaltaan siitä hänen mielestään vaikeammin lähestyttävää.

”Heti, kun taidetta tehdään akateemisesti, syntyy normatiivinen tapa tehdä ja ajatella, millaista taiteen pitää olla. Taiteen hengen pitäisi olla vapaus, mutta todellisuudessa se on kaikkea muuta.”

Yhdeksi esimerkiksi hän nostaa amerikkalaisen minimalismin, joka on helposti lähestyttävää ja on vaikuttanut myös populaarimusiikin puolella esimerkiksi elektronisen tanssimusiikin kehitykseen.

”Sitä on halveksuttu niissä piireissä, joissa ajatellaan, että taidemusiikin on oltava kompleksista.” Festivaalilla amerikkalaista minimalismia edustaa loistelias kadonnut teos, Julius Eastmanin Femenine (1974).

Räihälä sanoo, että häntä ärsyttää, kuinka keinotekoisesti musiikin genrejä välillä erotetaan toisistaan. Mutta ainakin Räihälä on supliikkimies, joka kykenee popularisoimaan nykymusiikkia, kun siitä kysyy. ”Nykymusiikki on taiteenlajeista savolaisin, eli vastuu on kuulijalla.”

Säveltäjä Mauro Lanza sanoo, että nykyään instituutiot haluavat useammin tilata isoja monimediallisia teoksia, ja lyhyemmät kamarimusiikkiteokset alkavat käydä harvinaisemmiksi. Hänen ja Andrea Vallen teos Systema Naturae esitetään maanantaina 11.7.

Kartanoreissun jälkeen on jatkot Viitasaaren ainoassa hotellissa eli Pihkurissa, joka on festivaalin matalan kynnyksen kohtaamispaikka konserttien välissä. Paikallinen farkkutakkimies sanoo ravintolan tiskillä, että muihin aikoihin vuodesta paikassa saa yleensä istua yksin.

Aiempien puheiden perusteella ei ole ihme, että myös Applebaum ilmaantuu Pihkurin rantasaunalle, jossa intohimoiset keskustelut taidemusiikista jatkuvat liki aamukahteen. Saunasta on näkymä suoraan Keitelejärveen ja vastakkaiseen saareen, josta kohoaa kirkon torni.

Vesi on helteiden jäljiltä lämmintä, ja nuori espanjalaissäveltäjä kertoo Keitelejärvessä lilluessaan hakeneensa Musiikin aikaan opiskelemaan nähtyään Mauro Lanzan nimen opettajien listalla. Tältä italialaissäveltäjältä kuullaan päätöspäivänä maanantaina Andrea Vallen kanssa sävelletty teos, Systema Naturae. Teos pohjautuu Carl von Linnén samannimiseen kirjaan, joka loi taksonomian eli tieteellisen luokittelun perusteet.

Neliosainen teos on massiivinen, ja yksi festivaalin odotetuimpia. Soittimistoon kuuluu esimerkiksi käytöstä poistettua elektroniikkaa.

Keskiviikkoaamu on Pihkurissa eilisiltaa rauhallisempi. Festivaalin taiteellinen johtaja Johan Tallgren lampsii ravintolatilassa sandaaleissa ja t-paidassa.

Musiikin ajan teema on tänä vuonna New worlds, eli uudet maailmat. Tallgren sanoo festivaalin ohjelmiston keskittyvän siihen, että nyt eletään suurten muutosten aikaa, mikä tarkoittaa myös menemistä uutta kohti.

”Mutta eihän tässä päästä irti historiasta, meillä on nämä kaikki vanhat ongelmat siinä vieressä. Ukrainan sota tuli yllätyksenä, vaikka jos tuntee historiaa, niin ei sen pitäisi olla mikään yllätys.”

Musiikin aika -festivaalin taiteellinen johtaja Johan Tallgren sanoo Hotelli Pihkurissa, että nykymusiikissa korostuvat tällä hetkellä säveltäjien henkilökohtaiset kokemukset.

Tämän vuoden festivaalin teoksissa käsitellään esimerkiksi valtaa, kolonialismia, kulttuurista omimista, teknologiaa ja queer-identiteettiä.

”Keskusteluilmapiiri on muuttunut paljon Trumpin presidenttikauden myötä. Se näkyy myös nykymusiikissa, että henkilökohtaisuus korostuu.”

Tallgrenin mukaan aiemmin esiintyjät esittivät sävellettyä musiikkia, mutta nykyään on yleistä, että esittäjä haluaa tilata teoksen, joka on sävelletty hänen henkilöllisyydelleen ja sisältää asioita hänen identiteetistään.

“Moni nuori säveltäjä haluaa kertoa avoimen julkisesti omista asioistaan. Se liittyy tietysti Instagramiin ja muuhun henkilökohtaisen julkaisemisen kasvuun. Ajattelin pari vuotta sitten, että manifestien aika on ohi, mutta taisin olla väärässä. Manifestithan ovat usein olleet sellaisia, mitä nuoret miehet ovat kirjoittaneet saadakseen huomiota ja hävenneet jälkikäteen.”

Viime vuosina Musiikin ajan kursseilla nuoria säveltäjiä on myös haastettu henkilökohtaisuuden suhteen. “Se, että haluat kertoa itsestäsi, ei välttämättä tarkoita, että se on kiinnostava tarina. Jotkut meistä ovat tylsempiä, toiset kiinnostavampia. Tässä eletään isoa murroskohtaa, että tuleeko näistä kiinnostavia tarinoita.”

Tämän vuoden teoksissa korostuu myös monimediallisuus, kun useissa teoksissa on myös esimerkiksi videota. Musiikin ajan tehtävä on Tallgrenin mukaan tuoda yleisön eteen se, mitä tapahtuu juuri nyt.

“Osa klassisesta musiikista ei elä tätä päivää, vaan ohjelmistot ovat sitä vanhaa imperialistista tarinaa, mutta tanssi ja nykymusiikki ovat harvinaisen tiedostavia.”

Eiliseen Räihälän puheenvuoroon Tallgren kommentoi, että käsitys jostain yhdestä yhtenäisestä yleisöstä on mennyttä aikaa. Nykymusiikissa Tallgrenin mielestä luupataan helposti samoja kysymyksiä, kuten sitä kuuluisaa vaikeutta.

Kysymys siitä, että miksi mediaa tai isompaa yleisöä ei kiinnosta nykymusiikki enemmän, on Tallgrenin mielestä jo täysin vanhentunut. ”Jos nykyään puhutaan moninaisuudesta ja siitä, että jokainen saa olla erilainen ja sellainen kuin haluaa, niin eikö nykymusiikki saa olla myös erilainen. Ei yhtenäiskulttuuria millään populismilla saada takaisin.”

Sitä paitsi yhtenäisyydessä on omat vaaransa. ”Se on ollut usein näennäistä yhtenäisyyttä. Oli kylmän sodan ajan yhtenäisyys, joka ei ollutkaan niin yhtenäistä. Jokainen uusi avaus sisältää aina sen seuraavan ongelman.”

Tallgren on Musiikin ajan 40-vuotisen historian viides taiteellinen johtaja. Pestissä hän on ollut vuoden 2014 festivaalista alkaen. Festivaalin tulevaisuus näyttää hyvältä, sillä hänen aloittaessaan budjetti oli 200 000, ja nyt se on jo yli tuplaantunut 500 000 euroon.

”Tämä on vaikein festivaali, jota olen järjestänyt, mutta vaikeus ei liity rahoitukseen, vaan enemmän logistiikkaan. Pieneen Viitasaareen tulee väkeä ympäri maailmaa.”

Mutta samaan aikaan festivaalin erityisyys syntyy sen pienuudesta. Siitä, että hotellihuoneita on vain 23. Hierarkioita ei ole, ja kaikki jonottavat samaa kalasoppaa konsertin jälkeen Viitasaaren keilahallissa. ”Jossain Pariisissa tilanne olisi eri. Yksi kurssilainen sanoi kerran Viitasaaresta, että jos tällainen Musiikin ajan kaltainen utopia on mahdollinen, niin tähän alaan kannattaa uskoa vielä. Se on suurin kohteliaisuus, jonka olen kuullut.”

Viitasaaren kirjastoon on ripustettu juhlanäyttely Musiikin ajan historiasta. Seinällä on kuva Esa-Pekka Salosesta, joka johti 1980-luvulla Musiikin ajassa konserttia perhovavalla koskesta käsin, ja soittajat soittivat kosken ylittävää siltaa.

Festivaalin toimistoa koristaa pahvinen John Cage.

Näyttelyn tähtiesine on kuitenkin erittäin tunnetun kokeellisen yhdysvaltalaissäveltäjän John Cagen esityksessään käyttämä maitotonkka. Vuonna 1983 esiintynyt Cage on festivaalin legendaarisin vieras. Tällä kertaa hänen visiitistään kiertää sellainenkin huhu, jonka mukaan Cage keräsi Viitasaaren kirkon takaa myrkyllisiä suippumadonlakkeja, joita hän paistoi itselleen seesamiöljyssä ja soijakastikkeessa aamupalaksi. Suippumadonlakeissa on psilosybiiniä, joka on psykedeeli.

Cagen käyttämää maitotonkkaa saa näyttelytilassa myös vapaasti soittaa. Eihän sellaista mahdollisuutta voi jättää käyttämättä.

Hipsuttelen ja sipsuttelen tonkkaa ensin tiskiharjalla. Sitten annan sille näyttelytilassa olevalla metrisellä halolla oikein kunnon muilutuksen niin että koko kirjasto soi. Tuskinpa Johnia haittaisi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat