Onko tässä mitään järkeä? Joukko helsinkiläisnäyttelijöitä ajelee sisävesilaivalla ympäri Saimaata ja vie näytelmän seurantaloille, joissa lattia voi pettää jalkojen alta

Seurantaloilla sulakkeet poksahtelevat ja lautalattia pettää jalkojen alta, mutta se ei ”nykykansanteatteria” tekevää Saimaan teatteria haittaa.

Jonnakaisa Risto esittää Riparissa ufojen kohtaamisesta haaveilevaa yläkoululaisnuorta Papua, joka osallistuu kolmen muun nuoren kanssa rippileirille.

1.7. 12:39

Tapanilan työväentalolla on hiostavan kuuma. Lisäksi näyttelijän sormesta vuotaa verta.

”Voitko tuoda laastarin”, näyttelijä ja Saimaan teatterin puheenjohtaja Jonnakaisa Risto pyytää lavalla. Hän on telonut sormensa bongorumpuun. Kohtauksessa joukko rippikoululaisia soittaa ja laulaa Pekka Simojoen Evankeliumia.

On maanantai, ja Helsingin ennakkonäytökseen on vain kaksi päivää aikaa. Saimaan teatteri -seurue harjoittelee Riparia, Riikka Oksasen ohjaamaa ja Aino Pennasen kirjoittamaa kesäteatteriesitystä.

Helsinki tosin on vain välietappi. Pian lavasteet ja johdot pakataan pakettiautoon ja peräkärryyn. Perjantai-iltana ensi-ilta järjestetään lähes 300 kilometrin päässä Juvalla, Jukolan seurantalolla. Sieltä käynnistyy kolmiviikkoinen esityskausi, jonka aikana pääosin pääkaupunkiseudulla asuvista ja työskentelevistä näyttelijöistä koostuva teatteriseurue seilaa laivalla ympäri Saimaata esittämässä Riparia paikallisissa seurantaloissa. Reitti kulkee muun muassa Puumalaan, Ruokolahdelle ja Joutsenoon.

Idea seilaavasta teatteriseurueesta syntyi, kun näyttelijä Wilhelm Grotenfelt opiskeli Teatterikorkeakoulussa 2010-luvun alkupuolella näyttelemistä. Vuosikurssi osallistui ruotsinkielisen Skärgårdsteaternin tuotantoon, jossa teatteriesitys vietiin saaristoon. Yli 50 vuotta toiminut saaristolaisteatteri on esittänyt teatteria eri puolilla Ahvenanmaan, Turun ja Uudenmaan saaristoa.

Grotenfelt päätti siirtää idean Saimaalle. Laivaksi löytyi kaksikerroksinen sisävesilaiva M/S Lola III, jonka omistaa mikkeliläinen lippupartiokunta Ekin partio. Partiolaiset vastaavat talkootyönä sisävesilaivan ohjaamisesta.

Vuodesta 2014 alkaen Saimaan teatteri on tehnyt lähes joka kesäksi uuden produktion, jota kuljetetaan samalla laivalla eri näyttämöille. Yleisönä on paikallisia asukkaita ja kesämökkiläisiä.

Näyttelijät Wilhelm Grotenfelt ja Janna Räsänen osallistuvat Tapanilan työväentalon lavalla Riparin läpimenoon. Ohjaaja Riikka Oksanen opastaa.

Näyttelijät ja meripartiolaiset viettävät pienessä laivassa kolme viikkoa yhdessä. Hyttejä on vain muutama, ja patjoja on tungettu ylä- ja alapunkkien lisäksi sinne, minne mahtuu. Yksityisyyttä laivalla ei ole.

”Se on aika täysivaltaista olemista ja elämistä yhdessä”, Grotenfelt sanoo.

Ruokaa valmistetaan pienessä keittokomerossa päivittäin noin 14 hengelle, ja työryhmän jäsenet kokkaavat ateriat vuoroissa pareittain. Ruokalista on jo suunniteltu valmiiksi ja kirjoitettu paperille itse tehtyyn taulukkoon. Myös aikaisempina kesinä hyväksi havaittuja ravintoloita aiotaan hyödyntää.

Näytelmä esitetään uudessa paikassa kahden päivän välein. Varsinkin esityspäivät ovat pitkiä. Kun M/S Lola III saapuu satamaan, lavasteet ja valo- ja äänilaitteet kannetaan ensin laiturille ja sieltä traktoriin tai pakettiautoon.

Sitten tavarat viedään seurantaloon, joka on yleisnimitys työväenyhdistysten, raittiusseurojen ja erilaisten kyläyhteisöjen rakennuttamille, kerhokäytössä oleville taloille. Vuosikymmeniä sitten rakennettujen seurantalojen käyttötarkoitukset vaihtelevat, ja monet tiloista ovat kesäteatterin pysähdystä lukuun ottamatta nykyään vähällä käytöllä. Sisältä saattaa löytyä esimerkiksi pitkiä penkkejä tai kangaspuita, jotka on siirrettävä syrjään ennen lavasteiden pystyttämistä.

Myös tilojen kunto vaihtelee. Vuonna 2019 Oravin seurantalon salin puulattia oli niin hauras, että osa siitä petti näyttelijöiden alta.

”Iskettiin siihen sitten jokin levy lattian päälle”, näyttelijä Jonnakaisa Risto sanoo.

Myös sulakkeet ovat poksahdelleet kesken esitysten. Siksi Wilhelm Grotenfeltillä on tapana käydä etukäteen etsimässä sulakekaappi, jotta sulakkeen voi tarvittaessa vaihtaa nopeasti samalla, kun muut näyttelijät improvisoivat yleisölle.

Varsinaisen illan esityksen jälkeen tavarat on roudattava takaisin laivaan. Usein syömään päästään vasta keskiyöllä.

Käsikirjoittaja Aino Pennanen ja ohjaaja Riikka Oksanen seuraavat harjoituksia.

Saimaan teatteri kutsuu produktioitaan nykykansanteatteriksi. Itse keksimällään termillä seurue tarkoittaa, että esitykset yhdistelevät kesäteatteriperinteitä nykyhetken teemoihin ja tyylilajeihin. Ripari kertoo neljästä yläasteikäisestä rippileirinuoresta ja uraansa tympääntyneestä, pian eläköityvästä papista. Samalla näytelmä sivuaa esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja sukupuolirooleihin liittyviä teemoja.

Kesäteatterille ominaiseen tapaan esitykset järjestetään vanhanmallisilla luukkunäyttämöillä, eli erillisillä, korkeilla lavoilla kaukana yleisöstä. Seurantaloilla ei ole nousevia katsomoita, jotka rakentaisivat kokemusta intiimistä teatteritilasta. Se vaikuttaa koko esityksen tyylilajiin.

”Eturivissä voisi olla ihan hyvin, että pienempikin riittäisi. Mutta jos istuu koko ihmismassan takana, sinne asiat eivät välity, ellei niitä korosta aikalailla”, ohjaaja Riikka Oksanen sanoo.

Hahmot ovat karrikoituja, muutaman luonteenpiirteen tai eleen kärjistyksiä, ja musiikkia käytetään paljon kohtauksien lukuohjeena. Ripariin musiikkia on säveltänyt Henri Lyysaari, joka myös soittaa kaikissa esityksissä.

Myös vaihtuvat näyttämöt tuovat näyttelemiseen vaatimuksia. Koska jokainen lava on muodoltaan erilainen, näyttelijöiden täytyy sopeuttaa esitystä ja liikkeitään lennossa kulloisellekin seurantalolle sopivaksi.

Poikkeavaa on myös se, että Saimaan teatterin työryhmään kuuluu tutkijajäsen Sanna Ryynänen, joka tutkii muun muassa nykykansanteatteria seurantalojen teatteriperinteen jatkajana osana Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta. Hän osallistuu esitysten valmisteluihin ja järjestää kiertueella keskustelutilaisuuksia yleisön kanssa.

Oikeastaan valtavassa työmäärässä ei ole mitään järkeä, ohjaaja Riikka Oksanen sanoo. Kaikki olisi paljon helpompaa, jos teatteri pysyisi paikoillaan.

Mutta kaikessa kantamisessa ja kärräämisessä on myös koko Saimaan teatterin viehätys, Oksanen uskoo.

”Siinä on jokin sellainen kesäteatterin henki, joka tuntuu olevan sitä, että yhteisö antaa hetkeksi kaikkensa jollekin projektille.”

Hänen mielestään myös tämänvuotisen näytelmän aiheessa, rippileirissä, ja Saimaan teatterin tekotavassa on paljon yhteistä. Aikaisempina vuosina kiertueilla mukana ollut Oksanen sanoo, että kolmen viikon laivaelämä muistuttaa lapsuuden ja nuoruuden leirikokemuksia. Laiva tekee tekijäporukasta tiiviin.

Kun tavarat on viety pitkän esityspäivän jälkeen takaisin laivaan, on aika syödä ja lämmittää M/S Lola III:n pyöreäikkunainen sauna. Tikapuita pitkin pääsee laskeutumaan suoraan veteen. Joskus uskaliaimmat hyppäävät veteen suoraan laivan katolta.

”Raskaan työpäivän jälkeen sauna ja olut tuntuvat hyvältä. Siitä saa sellaiset kiksit, että jes, me tehtiin tämä”, Wilhelm Grotenfelt sanoo.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat