Tanssin talo osoitti jälleen, miten ylellistä iso tila on: Mette Ingvartsenin Moving in Concert oli digitaalisuuden ja ihmisruumiin loputonta leikkiä

Mette Ingvartsen on pongahtanut viime vuosina yhdeksi nykytanssin kysytyksi nimeksi, ja Suomessa hän vierailee nyt kolmatta kertaa.

Moving in Concertissa on yhdeksän tanssijaa. Iso esiintyjäryhmä mahdollistaa myös dramaturgisia yllätyksiä.

2.7. 14:13

Moving in Concert. Tanssin talon Erkko-salissa, Ice hot -festivaalilla perjantaina 1.7. Koreografia Mette Ingvartsen, valosuunnittelu ja lavastus Minna Tiikkainen, äänisuunnittelu Peter Lenaerts. Esiintyjät Bruno Freire, Elias Girod, Gemma Higginbotham, Dolores Hulan, Jacob Ingram-Dodd, Anni Koskinen, Hanna Hedman, Mette Ingvartsen, Armin Hokmi.

Tanssijoita on tosiaan yhdeksän, eikä siitä tehdä sen kummempaa numeroa. Tanssin talon mahdollisuudet antaa isommille tanssijajoukoille asianmukaiset puitteet tuntuvat todellakin ylelliseltä, sillä useimmiten suomalaisissa teoksissa kuusikin tanssijaa muodostaa jo ison ryhmän.

Tanskalaisen koreografi Mette Ingvartsenin Moving in Concert on toki muutenkin kokonaisuus, jossa ei tehdä mitään säästöliekillä.

Moving in Concert kiinnittää alussa katsojan huomion eräänlaiseen putkeen, josta valuu hiiltä tai soraa. Alastomat tanssijat saapuvat näyttämölle kukin vähän eri suunnasta. Heidän olemuksessaan on jotain painovoimaa uhmaavaa vaikka he eivät lähtökohtaisesti mitään temppuja teekään. Pian tanssijat alkavat muodostaa loisteputkista kuvioita samalla kun itse asettuvat näiden kuvioiden alle erilaisiin kasoihin ja möykyiksi. Tämän jälkeen seuraa pitkään ja hartaasti tanssijoiden pyörimistä loisteputkien kanssa sekä eräänlaisia pieniä vaelluksia ryhmissä pitkin näyttämöä.

Iso esiintyjäryhmä mahdollistaa myös dramaturgisia yllätyksiä. Teosta säröttää aina muutama esiintyjä, jotka rikkovat massan valintoja esiintymällä esimerkiksi valottoman putken kanssa. Välillä teokseen tunkeutuu epäselvän puheensorinan kaikuja, välillä tanssijat puhuvat esityksessä.

Esitys ei pyri muotojen luomiseen vaan pikemmin erilaisten vuorovaikutussuhteiden kuvaamiseen. Ja sen se mielestäni juuri tavoittaa. Minna Tiikkaisen valosuunnittelu on samalla lavastus. Tanssijat pyörivät lähes koko esityksen ajan pienten loisteputkien kanssa juuri siten kuin ihmiset läppäreiden ja puhelimien kanssa nykyään tekevät.

Moving in concert pystyy paikantamaan moniin sellaisiin hetkiin, jotka ovat meille hyvin tuttuja, mutta joiden äärelle emme juuri pysähdy emmekä varsinkaan ajattele, että niissä voisi piillä erityistä tietoa. Ihmiskehon ja tekniikan suhde on yksi nykytanssin keskeisistä teemoista, mutta siitä huolimatta tuntuu siltä, että nykytanssilla olisi sen aiheen parissa vielä valtavasta uutta tutkittavaa. Pelkkä tekniikan ja ruumiin asettaminen vierekkäin ei vielä tarkoita sitä, että aihe olisi käsitelty.

Moving in Concert tarjoaa teoksen, jossa ruumis on osa digitalisoitunutta maailmaa jopa silloin kun se ei ole kosketuksissa siihen. Ruumiin digitaalisuus asetetaan ikään kuin suurennuslasin alle: äänisuunnittelussa toistuvat intiimit henkäykset ja eräänlainen kudosten elämä.

Ingvartsenin teoksen taitavana dramaturgina toimii Bojana Cvejić, niin ikään nimi, joka löytyy useamman nykytanssiteoksen takaa. Välillä teos luisuu hetkittäin liiankin poseeraavaksi, mutta laskeutuu pian aivan uudentyyppiseen herkkyyteen. Kokonaisuus liikkuu kliinisestä hypnoottiseen ja kovasta herkäksi kuin huomaamatta. Tanssijoiden virittäytyminen on intensiivistä.

Ingvartsen on pongahtanut viime vuosina yhdeksi nykytanssin kysytyksi nimeksi, ja Suomessa hän vierailee nyt kolmatta kertaa. Vuonna 2019 hän oli Sivuaskel-festivaalin päävieras, jolloin hänen pornografian vaikutusta tutkinut teoksensa herätti myös kritiikkiä, sillä osa katsojista piti sen suhdetta ihmisruumiiseen kylmänä. Moving in Concert ei tarjoa aihetta kritiikkiin tässä suhteessa, minkäänlaisesta ihmisruumiin hyväksikäytöstä esitystapahtumassa ei todellakaan ole kyse, vaikka teos ihmisen esineellistämisestä myös jotain sanoo.

Tanssin talossa tähän asti näkemäni kansainväliset vierailut ovat olleet ajankohtaisuudessaan oivaltavia, ja nykyajan tavoittamisen vuoksi tehty vaivannäkö välittyy katsomoon ilmaisun tarkkuutena. Suomalaisia tässä teoksessa on valosuunnittelijan lisäksi vielä kaksi: tanssijat Anni Koskinen ja Elias Girod. Ingvartsenin teoksen sisään leivotut havainnot teknologian ja ihmisruumiin suhteesta eivät käänny sanoiksi. Mutta kun ne vangitaan hetkeksi näyttämölle, ne voi tunnistaa ja niiden kautta ymmärrys nykypäivästäkin syvenee.

Oikaisu 2.7. kello 14.29: Artikkelissa oli alun perin osin virheellinen esiintyjälista.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat