Ruotsalainen Viagra Boys käsittelee kolmannella levyllään väkivaltaa satiirin keinoin

Joskus musta huumori on paras keino käsitellä dystopiaa, joka nykyisiä ampumatapausuutisia seuratessa tuntuu valitettavan todelta, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

Viagra Boys esiintyi huhtikuussa Coachella-festivaalilla Kaliforniassa. Kuvassa yhtyeen laulaja Sebastian Murphy.

5.7. 14:01

Post-punk / albumi

Viagra Boys: Cave World. Year0001.

★★★

Kesäkuun alkupuolella saattoi nähdä Turun linnan kupeessa, kun nopeisiin aurinkolaseihin turvautunut Sebastian Murphy löntysteli lavalla maha pystyssä kuin krapulainen pingviini. Kappaleiden välissä hän huusi suomeksi kirosanoja, kun ei oikein muutakaan täkäläisellä kielellä osannut.

Kukaan ei ole tainnut puhua kehopositiivisuudesta enää vuosiin, kun tilalle on tullut sobercuriousta ja kaikenlaisia muita anglismein koristeltuja trendi-ilmiöitä, mutta lähes aina paidatta esiintyvä Viagra Boysin laulaja syleilee ja esittelee lavalla keskivartaloaan mukavan lempeästi. Se on täysin linjassa yhtyeen post-punkista ja krautrockista vaikutteita ottavan musiikin kanssa.

Ruotsalainen Viagra Boys on rock vanhanaikaisella tavalla: se ei paljoa jaksa välittää ulkokuorestaan nimeään myöten. Sovinnaisuuden rajoja koetellaan viihteen kustannuksella ja kuitenkin melkoisen kiltisti, ketään loukkaamatta. Itse musiikki on kuuntelijaa arvostavaa ja välinpitämätöntä vain näennäisesti.

Bändi ottaa tietoisen riskin. Tässä ajassa Viagra Boysin paikoin provokatiivinenkin tyyli olisi helppo leimata incel-poikien musiikiksi jos ei tutki pintaa syvemmältä. Pohjalla on yhteiskuntaa läpileikkaavaa satiiria sekä inhimillistä lämpöä, kuten eläinten ja syrjäytyneiden puolustamista. Pelkkä yhtyeen nimen mainitseminen aiheuttaa yleensä silmien pyörittelyä, vaikka se on Fontaines D.C:n kanssa tämän hetken kiinnostavimpien rockbändien joukossa.

Yhtye vieraili kesän alussa Suomessa kahdesti. Ensin loppuunmyydyllä Tavastialla, ja viikko sen jälkeen Turun Kesärauha-festivaalilla. Välissä se ehti käydä esiintymässä yhdellä Euroopan isoimmista festivaaleista, Barcelonan Primavera Soundissa.

Yhtyeen nousujohde on helppo ymmärtää. Viagra Boysin debyyttialbumi Street Worms (2018) vietiin levykaupoista käsistä painos painoksen perään. Yhtye oli niin musiikkia kuin röyhkeyttä myöten sekoitus The Stoogesia ja The Fallia, ja sellaista ei ole liiemmin viime vuosina tehty.

Murphyn laulutyyli muistuttaa paikoin spoken wordia, ja hänen satiiria ja mustaa huumoria viljelevä lyriikka on täydellinen pari vaihtoehtoiselle rockpiiskaukselle, jossa baritonisaksofoni yltyy atonaaliseen tuuttaukseen.

Debyytillä Murphy lauloi niin omista lapsuuden traumoista, urheilusta kuin turhista koiranäyttelyistä sekä katkarapuravintolassa hengailusta ”sun mutsin kanssa”. Sports-hitti musiikkivideoineen on täydellinen esittely yhtyeen estetiikkaan.

Kakkosalbumi Welfare Jazz (2021) jatkoi yhtyeen tarinaa räkäisyydellään, tuomatta juuri mitään ekstraa. Eikä tarvinnutkaan tuoda.

Nyt ilmestyvällä kolmannella levyllä Murphy laulaa alkajaisiksi vauvasta, josta tuli paristoja mikroaaltouunissa lämmittävä ja oravia tappava rikollinen. Baby Criminal on tarttuvaa jytää ja esittelee Cave Worldin, joka on satiiria ihmiskunnan taantumuksesta erityisesti väkivallan suhteen.

Troglodyte ottaa kantaa aseväkivaltaa vastaan. Samassa kappaleessa Murphy nimittää tiedevastaisia ja valeuutissivustoja seuraavia hurupäitä luolaihmisiksi. Samaan aikaan itse musiikki on myös täysin primitiivistä ja kaistapäistä, kuin kaivaisi soramonttua päästäkseen maapallon toiselle puolelle.

Välillä yhtyeen musiikissa ei ole sen kummempaa pointtia kuin olla silkkaa jytää ja assosiatiivista lyriikkaa, kuten Ain’t No Thiefissä, jossa lauletaan isoäidin takista, jonka selkämyksessä on kuva laivalla olevasta katkaravusta. Murphy on ilmeisen fiksoitunut lyriikassaan katkarapuihin.

Cave World on biisimateriaaliltaan edellislevyn tavoin epätasainen. Tarkoituksellisen rasittava, toisteinen ja yli viisiminuuttinen Big Boy on biisinä heh heh -osastoa, jossa on vaikutteita jopa 90-lukulaisesta housesta, ja jossa vierailee Murphylle sopiva aisapari: Sleaford Modsista tuttu brittiläinen työväenluokkainen rääväsuu, Jason Williamson.

Joka toisella kuuntelukerralla Big Boy ihan viehättää, ja joka toisella kerralla tuntuu, että sitä tuskin jaksaisi kuunnella edes faijamaisessa Dire Straits -kännissä takapihalle kannetulla sohvalla oluttölkkiarmeijan kanssa.

Return to Monke päättää levyn väkivallanvastaiseen spoken wordin ja melun vuoropuheluun. Joskus musta huumori on paras keino käsitellä dystopiaa, joka nykyisiä ampumatapausuutisia seuratessa tuntuu valitettavan todelta.

Kriitikon valinnat: Soccer Mommy nostaa tasoaan, Arttu Wiskari lapioi sitä itseään

Albumi / Indie rock

Interpol: The Other Side of Make-Believe. Matador Records.

★★

Interpolin debyyttialbumista on kulunut 20 vuotta. Paul Banksin bändi oli keskeinen silloisessa New Yorkin indiekentän liikehdinnässä. Jos The Strokesin riffit olivat teräviä ja tanssittavia, Interpolilla ne olivat hyvin kuivia, jopa laahaavia ja kuin vastinpareja Strokesin nahkatakeille.

Jopa bändin kuivalla mittapuulla The Other Side of Make-Believe on innoton tapaus. Se on sääli, sillä edellislevy Marauder (2018) oli yllättävän pirteä julkaisu yhtyeeltä, jonka luonne oli muuttunut reliikkimäiseksi.

Brittiläinen post-punkista vaikuttunut synkistely on tarvinnut aiemminkin jokusen hyvän melodian, mutta Banks on tainnut ehtiä sen unohtaa. Singlenä julkaistu avausbiisi Toni osuu lähelle, mutta tuntuu lämmittelyltä. Kone ei kuitenkaan koskaan käynnisty.

Indie rock / albumi

Soccer Mommy: Sometimes, Forever. Loma Vista Recordings.

★★★★

Soccer Mommy eli Sophie Allison, 25, vakiinnuttaa asemaansa yhtenä nyky-yhdysvaltalaisen rockin kiinnostavimmista lauluntekijöistä. Kolmas albumi Sometimes, Forever paitsi sisältää hänen parhaita tekstejään ja melodioitaan, on saanut myös ison luokan puitteet. Tuottajana toimii Daniel Lopatin eli Oneohtrix Point Never, joka hääräsi myös The Weekndin uusimmalla levyllä.

Allisonin 90-lukulainen laiska kitarointi saa tuekseen Lopatinin elektroniikan luomaa täyteläistä tekstuuria. Unholy Affliction on jo liki triphopia Portisheadin hengessä.

Lyriikassa kuuluu Z-sukupolven zeitgeist (Feel It All The Time) sekä universaalit aiheet tuhoavista parisuhteista alkaen (Shotgun). Sometimes, Foreverin kappaleet ovat omiaan niin teinidraamaan kuin prestiisin festivaalin keskisuurelle lavalle.

Rock / albumi

Blind Channel: Lifestyles of the Sick & Dangerous. Century Media.

★★★

Olen nähnyt tänä vuonna kaksi kertaa, kun teinit huutavat areenalla niin lujaa kuin vain ikinä lähtee: Harry Stylesin keikalla Tukholmassa, ja Blind Channelin pokatessa palkintoja Emma-gaalassa.

Intohimoiset fanit tuskin pettyvät oululaisyhtyeen neljänteen albumiin ja sen tuttuja referenssejä kierrättävään, tasalaatuiseen keskitason rockiin. Euroviisuhitti Dark Siden sisältävä Lifestyles of the Sick & Dangerous on jo ilmestyessään menestyslevy. Se kanavoi nimellään 80-lukulaisen rockin kuvastoa ja musiikillaan 00-luvun MTV-rockia. Alive Or Only Burningin kertosäe olisi hyvin voinut lähteä aikanaan edesmenneen Chester Benningtonin kynästä.

Pop, rap / single

JVG: Verkkareis / Mun tapa pelata. PME / Warner.

★★★

JVG julkaisi jo kolmannen tuplasinglen puolen vuoden sisään. JVG:n identiteetti ja rooli on kasvanut onnistuneesti rapin sisäpiirijutusta popin kärkeen, ja viimeaikaisilla sinkuilla se on tasapainoillut eri rooliensa kanssa. Vamos oli kesäfestareille, Syssymmäl puolestaan Juice Leskisen krapulabiisi tässä ajassa.

Vapun teemajulkaisu Amatimies ja Viikonloppu oli onnistunut radiosoittoon suunnattu kombo alimman yhteisen nimittäjän työväen poppia iskelmäsampleineen. Verkkareis ja Mun tapa pelata on erityisesti jälkimmäisen osalta paluu juurille ja kumarrus räppifanien suuntaan.

Koruttoman biitin ajama Mun tapa pelata on klassinen yli kymmenen räppärin possebiisi, jonka edellyttämät läpät jättävät kuitenkin toivomisen varaa, mutta Gasellit tekee onnistuneen vierailun. Verkkareis on pervitin-tahdin klubiräppiä, jota on vaikea kuunnella nyökkäilemättä.

Iskelmä, pop / single

Arttu Wiskari: Elämän kova koulu. Mökkitie Records.

★★

Mökkitiellä on tehty jälleen kovasti duunia sen eteen, että kaimani saadaan kaiken arvostelun ja ironiahorisonttien ulkopuolelle. Janne Rintala on kirjoittanut kappaleen, jonka nimi on Elämän kova koulu, jossa ruoste on vienyt Volvon ja karjalanpiirakassa on munavoita. Nousuja ja laskujakin on kuin maastohiihdossa.

Voi hyvän tähden. Ei uutta Wiskarin konepellin alla, mutta ei myöskään edellishittien tasoa.

Toisinaan me ollaan samassa veneessä, Arttu, tähän lyriikanpätkään voi nimittäin kriitikkokin samaistua: ”Olen työkseni paskaa lapioinut.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat