Onko ihminen tarkoitettu kestämään niin paljon kuin nykyään vaaditaan? Anna-Maria Eilittän romaani saa miettimään elämän suuntaa

Anna-Maria Eilittän romaani Tämäkin hämärä katoaa kertoo tuiki tavallisista ihmisistä tarkasti ja tunnistettavasti.

Anna-Maria Eilittän toisessa romaanissa elämänrytmit ja arvomaailmat kolisevat kahden sukupolven välissä.

15.7. 11:03

Romaani

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena. 256 s.

Lepäsin tämän romaanin sivuilla: näiden henkilöiden, tapahtumien, tunnelmien ja lauseiden keskellä. Lukiessa tunsin olevani varmoissa käsissä. Aloin myös kaivata romaanin kuvaamien vanhempien ihmisten rauhoittavaa läsnäoloa.

Anna-Maria Eilittä (s. 1975) kertoo tuiki tavallisista ihmisistä tarkasti ja tunnistettavasti. Pienestäkin saa kiinnostavaa, kun osaa tarkentaa oikeisiin kohtiin. Ei tarvita draamaa eikä suurta tarinaa, kun havainnot ovat osuvia ja tunnistettavia. Nyt ne ovat. Myös henkilöt ovat: heihin syntyy lukiessa suhde, kuten oikeisiin ihmisiin.

Romaanissa Tämäkin hämärä katoaa eläkeikäiset Vuokko ja Eino saapuvat Helsinkiin lapsenvahdeiksi urakeskeisen tyttärensä Lotan perheeseen. Elämänrytmit ja arvomaailmat kolisevat kahden sukupolven välillä. Einolla ja Vuokolla on aikaa olla läsnä – ja juuri tuo aika asettaa kaikki asiat erilaiseen perspektiiviin. Heillä on myös hyvin erilainen suhde luontoon ja luonnonkiertoon. Eläkeläisen elämä ei ole siitä irrallinen, vaan siihen luontevasti asettuva, jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivään. Lotan kaupunkiin asettunut sukupolvi vaikuttaa luonnosta ja luontaisesta rytmistä vieraantuneelta.

Romaani kerrotaan vuorotellen Einon, Vuokon ja Lotan äänellä. Työelämässä kohkaavan keski-ikäisen rimpuilu näyttäytyy järjettömänä ja itsekkäänä. Uraa tekevä äiti on paskaraossa, kun firma vaatii panostusta vähintään yhtä suurella volyymillä kuin lapset kotona. Siinä jää monet päiväkodin juhlat kokematta.

Lotta on palannut töihin lasten syntymän jälkeen heti, kun se on ollut mahdollista. Nyt häntä huolettaa kuopuksen vaikeus sopeutua päiväkotiryhmään. Isovanhemmat pyrkivät poistamaan tyttärensä huolta katsomalla tyttärentytärtään sallivin silmin: lapset ovat kaikki yksilöitä. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.

Kuten oikeassakin elämässä, myös tässä romaanissa ydinperhe on aika ahdas kapseli, jossa liikkumavaraa on vähän. Ilman isovanhempia mikään hengähdystauko ei ole oikeastaan mahdollinen. Väistämättä käy mielessä, miten käy niiden, joilla ei tuotakaan luksusta – voimissaan olevia isovanhempia – ole?

Mietin lukiessa jopa sitä, missä kohtaa tämä uran ja ydinperhe-elämän ja kaiken muun elämään tulevan painon tuoma yhtälö ei edusta enää ihmiselle lajistyypillistä elämää. Onko ihminen lajina tarkoitettu kestämään ja jaksamaan niin paljon, kuin siltä nykyään vaaditaan? Missä kohtaa meillä on edessämme totaalinen romahduspiste?

Ja vaikka emme romahdusta kokisikaan, onko äärimmilleen aikataulutettu suorittaminen ja kontrolloitu elämä sitenkään sitä, mitä ihmiset oikeasti täällä viettämältään ajalta haluavat?

Verkkainen rytmi Vuokossa ja Einossa saa aikaan nämä ajatukset. He toimivat lukijalle rauhoittavana peilipintana – ja hekin ovat kaksi erilaista yksilöä, eri tavalla reagoivia ja elämään asennoituvia. Eino pitäytyy mieluummin sivussa, ei puutu asioihin, antaa asioiden mennä omalla painollaan.

Yksi romaanin keskeinen hahmo on myös Valo, Vuokon ja Einon yhteinen rakas ystävä. Elämänmittaisen ystävyyden ja kanssakulkijuuden kuvaus tuo sekin kontrastia vaativalle ja vauhdilla tempovalle nykyhetkelle, jossa ei tunnu olevan aikaa syventyä mihinkään olennaiseen.

Eilittä törmäyttää rytmit, arvot ja suhtautumistavat lempeästi ja elämänmakuisesti. Tästä yhdistelmästä syntyy kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää proosaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat