Paluu Poriin oli kuin vanhan ystävän halaus – Festivaalilla selvisi, mitä muusikot ovat saaneet kolmessa vuodessa aikaan

Nämä ovat hetkiä, joiden takia festareille pitää tulla, kirjoittaa Katri Kallionpää.

15.7. 15:17

”Anna kitaran laulaa vaan”, lauloi Dave Lindholm, kun kävelin torstaina Porin Kirjurinluodon portista sisään. Tuttu biisi oli kuin vanhan ystävän lämmin halaus. Jatkoin kuitenkin matkaa Lindholmin ohi Lokkilavalle, jossa soitti saksofonisti Juhani Aaltonen Celebration-yhtyeineen.

Istuin penkille ja annoin Aaltosen kirkkaan huilusoolon täyttää mielen. Vihdoinkin perillä. Matka tälle festivaalille oli kestänyt kolme vuotta.

Ja juuri silloin alkoi sataa.

Sadeviitan alla oli hyvä pohtia, mikä saa minut kahden peruutetun festarin jälkeenkin edelleen palaamaan näille puupenkeille? Vieläkö jazzfestivaalin konsepti toimii, kuten silloin, kun Dave Lindholm, 70, sävelsi sen toisen tutun biisinsä Jazzikansa tulee?

Dave Lindholm esiintyi Porissa torstaina.

Torstai Porissa osoitti, että festivaalin taika on tallella. Tuhannet ihmiset haluavat edelleen kokoontua yhteen musiikin äärelle kokemaan jotakin ainutkertaista, satoi tai paistoi.

Kokemus oli tuttu, mutta musiikki uutta. Se oli ole ihme, sillä jazzmusiikissa on tapahtunut kolmen vuoden aikana paljon.

Esimerkiksi Juhani Aaltonen, 86, sairasti vakavan koronataudin. Mutta siinä hän nyt improvisoi yhdessä kitaristi Raoul Björkenheimin kanssa. Ja kitara laulaa.

Musiikki oli ehkä hauraampaa kuin ennen, mutta se tuntui myös sisältävän sellaista kokemusta, joka sai meidät kuulijatkin herkistymään. Eikä se tule koskaan toistumaan täysin samanlaisena.

”Tällaisia me jazzarit olemme”, Aaltonen sanoi.

Juhani Aaltonen Celebration Lokkilavalla.

Kitaristi ja säveltäjä Valtteri Pöyhönen oli ilmeisesti käyttänyt koronasulun ajan hyväkseen lukemalla brittiläis-karibialaisen kirjailijan Jean Rhysin (1890–1979) tuotantoa. Se innoitti häntä säveltämään pieniä kertomuksia, joista syntyi Tigers Are Better Looking -niminen kokonaisuus.

Näitä kappaleita Valtteri Laurell Nonet esitti Kirjurinluodon päälavalla.

Pöyhönen sai myös Pori Jazzin tämän vuoden Ted Curson -palkinnon.

Hänen uudet kappaleensa muistuttivat paikoitellen1930-luvun jazzia, mutta sitähän ne eivät olleet. Ne olivat tarinoita 1930-luvun jazzista, ja tämän nostalgisen kaksoisvalotuksen muusikot tulkitsivat upealla tavalla. Erityisesti Antti Sarpilan klarinetti sai haikeat tarinat elämään.

Vuoden nousevana kykynä Pori Jazz palkitsi laulaja Selma Savolaisen, joka oli ilmeisesti käyttänyt pandemia-ajan oman nahkansa luomiseen.

Varsinkin Signe-yhtyeestä tunnettu Savolainen on paitsi valmistunut Sibelius-Akatemiasta, myös koonnut uuden yhtyeen.

Horror Vacui -niminen kokoonpano esiintyi Pori Jazzin ilmaislavalla Poriljongissa.

Horror Vacui tarkoittaa tyhjän tilan kammoa, mutta tässä musiikissa tuntui painottuvan pikemminkin se horror eli kauhu. Toki mukana oli myös leikkiä ja lempeyttä.

Savolaisen villien korkeiden äänien kanssa lauloi nyt Tomi Nikun trumpetti, ja hänen syvää matalaa rekisteriään säesti Max Zengerin bassoklarinetti.

Basisti Eero Tikkanen sekä OK:KO-yhtyeestä tutut rumpali Okko Saastamoinen ja pianisti Toomas Keski-Säntti loihtivat musiikkiin vahvan sykkeen, joka toi Savolaisesta esiin aivan uutta janisjoplinmaista kesyttömyyttä.

En tiedä, mitä yhdysvaltalainen pianisti ja vibrafonisti Joel Ross on tehnyt pandemian aikana, mutta itse olen kuunnellut hänen levyjään.

Joel Ross Porissa torstaina.

Ross on kuulemma soittanut jo parikymppisenä sellaisten suuruuksien kuten Herbie Hancockin kanssa. Nyt hän tuli ensimmäistä kertaa Suomeen oman Good Vibes -yhtyeensä kanssa.

Jos jo levyn kuuntelu oli vaikuttava kokemus, elävä esitys ison kuulijakunnan kanssa oli sitä moninkertaisesti.

Rossin ja hänen kvartettinsa taituruus tuntui nostavan märältä puupenkiltä korkealle ilmaan, lokkien joukkoon lentämään.

Ross oli ilmiömäinen heittäytyjä, joka näytti improvisoivan ja antavan soittokavereilleen tilaa hetken mielijohteesta. Ja siihen hetkeen olimme myös me kuulijat vaikuttamassa.

Nämä ovat hetkiä, joiden takia festareille pitää tulla.

Lokkilavan torstain päätti yhdysvaltalainen saksofonisti Kenny Garrett, 61, joka on Pori Jazzin esittelyn mukaan esiintynyt Lokkilavalla Porissa jo vuosia sitten Miles Davisin yhtyeen mukana.

Käsiä nousi, kun juontaja kysyi yleisöltä, oliko paikalla sellaisia, jotka olivat tuolloin paikalla.

Kenny Garret ja yhtyeensä Sounds from the Ancestors.

Nyt Garrettin saksofoni lauloi Kirjurinluodon illassa laadukasta modernia jenkkijazzia, johon kahdet rummut loivat aivan erityisen grooven. Siihen tuntui viittaavan yhtyeen nimikin, Sounds from Ancestors.

Kenny Garrett osasi myös viihdyttää: Hän laulatti yleisöä ja pani sen tanssimaan, mikä oli sateiselle päivälle juuri oikea päätös.

Pori Jazz 8.–.16.7.

Tykkää Jazzkeittiöstä Facebookissa.

Lue kaikki blogipostaukset täältä.

Lue lisää: Pori Jazz onnistui tekemään yhden festarikesän parhaista buukkauksista, mutta se ei ollut John Legend, joka teki sen mitä piti

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat