Lapsensa menettänyt pariskunta pakenee suruaan saarelle Veera Ikosen hienossa esikoisromaanissa

Veera Ikosen esikoisromaani on taidokas tarina surusta ja sen kanssa elämisestä.

Esikoiskirjailija Veera Ikonen työskentelee Gutsy Go ry:n toiminnanjohtajana. Hän on myös toimittaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.

17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 10:17

Romaani

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka. WSOY, 266 s.

Pelkäsin tarttua tähän kirjaan: lapsen menettäminen on aiheena rankka. Niitä tarinoita on tullut vastaan paljon, niin kirjallisuudessa kuin tosielämässä. Myös tämän fiktiivisen tarinan taustalla on kirjailijan itsensä kokema menetys. Veera Ikosen lapsi kuoli yhdeksän päivän ikäisenä.

Pelkoni oli turha. Aiheestaan huolimatta ja kenties juuri sen takia Veera Ikosen (s. 1975) esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka on eittämättä tänä keväänä arvioimistani kirjoista hienoin – mutta ei rankin tai raskain.

Jatkan ylistystä: En muista, milloin olisin nauttinut lukemisesta yhtä paljon: dialogi, kerronta, lauseiden rytmi ja annostelu, niiden sisältä löytyvät millintarkat havainnot. Koko teos henkilöineen herää eteeni kuin elokuva valkokankaalle. Mitä maisemia sieltä avautuukaan! Mitä tyyppejä!

Ollaan punavalkoisen majakan saarella, kenties Utössä, jonne Elina ja Markus ovat paenneet suruaan kassissaan kuolleen lapsensa käyttämättömäksi jääneet vaatteet. He ovat kuulleet, ettei saarella ole yhtään lasta, koska sen koulu on lopetettu. Elina ei halua nähdä lapsia, ei kestä nähdä lapsia.

Lapsi sieltä kuitenkin löytyy, 10-vuotias Milja, joka asuu kaksin taiteIlijaäitinsä Stellan kanssa. Kouluhommat hoituvat etänä puhelimella. Verevä ja viiniin menevä äiti keskittyy enemmän omiin kiehtoviin taideprojekteihinsa, lepattaa ja elää helmat ja hiukset hulmuten, ei murehdi.

Stellasta tulee surussa syvällä olevalle Elinalle ravisteleva peilipinta ja Miljasta tärkeä ystävä. Nämä kaksi, äiti ja tytär, onnistuvat puhaltamaan Elinaan uudelleen elämän liekin olemalla omia itsejään. Antamalla Elinan olla.

Elokuvatuottajana työskentelevä Ikonen loihtii näistä kolmesta naisesta rakastettavat persoonat, moniulotteiset ja motivoidut. Miljan mielikuvituksen tuottamat, mutta viisautta huokuvat jutut ovat herkullisia – hän on niitä lapsia, jotka ovat auki joka suuntaan. Jotka uskaltavat sanoa enemmän kuin aikuiset. Ja ennen kaikkea kysyä.

Elinan rinnalla seisoo Markus, vakaana kuin kallio. Hän antaa puolisolleen tilaa surra, mutta hänellä on kestettävänään myös oma surunsa. Lapsen ohella hän kokee menettäneensä myös Elinan. Suruun vajonnut ihminen on itsekäs, ei kykene näkemään muita ympärillään. Tulee hetkiä, jolloin sitä ei meinaa kestää.

Käytännönläheinen ja turvallinen Markus ruokkii Elinaa ja tekee tälle lämmintä kaakaota. Hän kuvaa saaren lintuja oikeissa varusteissa, tuulta pitävässä ulkoiluasussaan. Saarella pysyvästi asuva Stella kulkee maailmassa ilman tuulipukuja: ottaa elämän vastaan ilman suojauksia. Miten pienellä asialla Ikonen tulee kertoneeksi isoja asioita. Miten pienessä näkyy ihmisten erilainen suhtautuminen elämään – ja samalla kuolemaan.

Ikonen kutoo romaaniinsa suuria tärkeitä asioita ilman ainuttakaan klisettä tai sataan kertaan kuultua viisautta. Lukija saa itse oivaltaa ja kokea.

Kutomaan päätyy myös Elina, kun Stellan kodista löytyy myös kangaspuut. Saarelle kasissa tuodut vauvanvaatteet päätyvät kuteiksi ja raidoiksi uuteen mattoon.

Tästä saisi hienon elokuvan.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

LUE LISÄÄ:

Veera Ikosen vauva eli vain yhdeksän päivää: Surusta ja traumasta toipuminen kesti kuusi vuotta, ja nyt hän kertoo, mikä sai hänet ymmärtämään selviytyneensä

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat