Kun Minja Koskela meni opiskelemaan musiikkia Sibelius-Akatemiaan, hän tunsi itsensä huijariksi: Näin hän kehittäisi suomalaista musiikin­opetusta

Minja Koskela tunnetaan vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona ja kärkkäänä somekeskustelijana. Harva tietää, että hän on myös muusikko, joka julkaisi bändeineen levyn tänä keväänä.

Moni ei tiedä, että kuntapoliitikko Minja Koskela on myös muusikko. Koskelan ja muusikko Tapio Viitasaaren bändi Team Play julkaisi ensimmäisen levynsä maaliskuussa.

26.7. 16:00

Kunnallispoliitikko Minja Koskela saapuu kahvilaan reppu selässään. Hän on pakannut mukaansa festivaalikamppeet. Haastattelun jälkeen Koskela suuntaa viikonlopuksi Turkuun Indie Iltamat -tapahtumaan.

Jarkko Martikainen, Midsommaren, The Holy, Joensuu 1685, Koskela luettelee tulevan viikonloppunsa kiinnostavimpia keikkoja.

Koskela on Helsingin kaupunginvaltuutettu. Ensimmäisen kauden kuntapoliitikko oli vaaleissa 5 612 äänellään vasemmistoliiton ääniharava. Sosiaalisessa mediassa hänet tunnetaan terävästä kynästään. Viimeisimmät Instagram-päivitykset käsittelevät esimerkiksi miljonääriveroa, oikeusvaltioperiaatetta ja sitä, miten mediassa kommentoidaan poliitikkojen pukeutumista. Koskela on kirjoittanut tietokirjoja, väitellyt juuri musiikin tohtoriksi ja toimii tätä nykyä Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajana.

Mutta on olemassa vielä yksi Minja Koskela, monille tuntematon: muusikko Minja Koskela.

Kuka?

Minja Koskela

■ Vasemmistoliiton kuntapoliitikko Helsingissä, syntynyt 1987.

■ Suorittanut kaksi maisterintutkintoa: toisen musiikkikasvatuksesta Sibelius-Akatemiassa ja toisen yhteiskuntatieteistä Tampereen yliopistossa.

■ Kirjoittanut väitöskirjan, joka käsittelee populaarimusiikkikasvatuksen demokratiaa.

■ Julkaissut kirjoja feminismistä ja äitiydestä.

■ Soittanut viulua ja pianoa Lahden konservatoriossa ja laulanut Team Play -bändissä vuodesta 2012.

Team Play on Koskelan ja muusikko Tapio Viitasaaren bändi, joka sai alkunsa Sibelius-Akatemian kahviossa vuonna 2012. Koskela opiskeli musiikkikasvatusta, ja tutkinto piti saada pakettiin, mutta muutama opintopiste puuttui.

Kurssin tarkka nimi ei muistu mieleen. Jotenkin se liittyi yhdessä musisointiin, ohjelmiston kokoamiseen ja sen esittämiseen, Koskela sanoo.

Opiskelukaverit perustivat kurssia varten bändin. Koskela soitti bassoa ja Viitasaari koskettimia, sähköurkuja ja syntikkaa.

Kun muut kurssikaverit lähtivät tuntien jälkeen kotiin, Koskela ja Viitasaari jäivät istuskelemaan, keskustelemaan ja soittamaan tekemiään biisejä toisilleen. He puhuvat jonkinlaisesta yhteisestä estetiikan tajusta, joka ajoi tekemään musiikkia yhdessä. Minimalismi viehätti molempia, samoin goottilainen estetiikka ja romanttisuus.

Kun kurssi oli suoritettu, Koskela ja Viitasaari päättivät pitää projektin hengissä.

Vuonna 2020 he solmivat levytyssopimuksen Solitin kanssa. Viime maaliskuussa, noin kymmenen vuotta Team Playn perustamisen jälkeen, bändi julkaisi ensimmäisen levynsä Wishes and Desires.

Minja Koskelan mukaan musiikki teki hänestä feministin.

Koskela ja Viitasaari ovat Team Playn vakijäsenet, mutta levyllä ovat mukana myös Laura Ahopelto (huilu ja rummut), Matti Ahopelto (kitara ja basso), Mikko Joensuu (basso ja syntikka), Markus Joensuu (rummut) ja Antony Bentley (rummut). Matti Ahopelto ja Mikko Joensuu ovat osallistuneet lisäksi muutamien kappaleiden tuottamiseen.

Kauniita lauluja kauheista asioista, Koskela kuvailee Team Playn musiikkia.

Bänditreeneissä on Viitasaaren mukaan aina juteltu paljon myös muusta kuin musiikista. Kappaleet ovat tarinavetoisia ja ottavat vaikutteita elokuvista, kirjoista ja yhteisistä keskusteluista, ihmissuhteista ja politiikasta.

”Maailman tuskan ja ihanien asioiden välissä oleminen pakottaa tekemään politiikkaa tai musiikkia”, Viitasaari arvelee.

Team Playn tuotanto sijoittuu hänen mukaansa jonnekin popin ja folkin välimaastoon.

Koskelan mukaan on Viitasaaren ansiota, että levy on olemassa. Suurin osa kappaleista on hänen tuotantoaan.

Mutta miten poliitikosta tuli muusikko?

Koskelan mukaan nimenomaan musiikki teki hänestä poliitikon. Musiikki teki hänestä myös feministin.

Koskela opiskeli Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen ohella myös sukupuolentutkimusta ja ymmärsi, ettei musiikkimaailman ja bändien miesvaltaisuudessa ollut kyse vain muusikoiden taitotasosta. Kyse on valtahierarkioista, Koskela sanoo.

Hän päätyi harrastamaan musiikkia, koska vanhemmat halusivat, että lapset saavat Lahden konservatoriosta sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Perhe ei Koskelan mukaan ollut erityisen musikaalinen, mutta jokainen sisaruksista soitti silti jotain soitinta. Perheen taloudelliset resurssit olivat maltilliset, mutta vanhemmat halusivat tukea lapsia harrastuksissa.

Konservatorio oli Koskelan mukaan ympäristönä aikoinaan varsin keskiluokkainen.

”Myöhemmin olen ymmärtänyt, että olisin voinut kokea konservatoriossa sellaista vierautta, jota koin myöhemmin yliopistossa, mutta integroiduin sinne niin pienenä, että se tuntui omalta. Uin sinne sisään.”

Koskelan musiikkiura alkoi kolmevuotiaana muskarista. Sen jälkeen opinnot jatkuivat viulunsoitolla. Suunnilleen jokainen iltapäivä kului koulun jälkeen konservatoriolla. Ympäristöstä tuli arkinen.

Kun hän ensimmäisen kerran esiteininä pohti soittoharrastuksen lopettamista, antoi äiti vain yhden vaihtoehdon: soittoläksyihin kuluneen ajan voisi vaihtaa kotitöiden tekemiseen, imuroimiseen ja tiskaamiseen. Koskela päätti jatkaa viulunsoittoa.

Yläkoulun jälkeen Koskela muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Sibelius-lukiossa. Silloin viulu jäi ja musisointi muutti muotoaan.

Kahdeksantoistavuotiaana hän kävi Nick Caven keikalla Finlandia-talossa ja näki, miten bändin viulisti soitti instrumenttia ”raivolla”. Koskela ihmetteli, miksei kukaan ollut kertonut, että viulua voi soittaa myös tällä tavalla.

”Kunnianhimoisesti tekeminen ei ole vastakohta sille, ettei siinä olisi iloa. Ne voivat mennä myös käsi kädessä, ja itselläni ne myös menivät”, Koskela sanoo.

Soittamisen pitäisi hänen mukaansa olla itseä ja ilmaisua varten. Tekniikat on hyvä oppia, mutta tekemistä pitää pystyä laajentamaan omaehtoisesti.

Sitten puheen tahti taas kiihtyy. Koskela pääsee politiikan kulmaan kiinni.

”Miten voitaisiin varmistaa se, että kaikki lapset kaikista perheistä pääsisivät soittoharrastuksen pariin ja pitäisivät siitä myös kiinni, vaikka vanhemmilta ei tulisi samanlaista tukea mitä itse sain? Siinä meillä on yhteiskuntana tekemistä.”

Minja Koskelan mukaan suomalaista musiikkikasvatusta pitäisi kehittää siten, että eri tustoista tulevilla oppilailla olisi mahdollisuus päästä soittoharrastuksen pariin.

Vastikään julkaistussa väitöskirjassaan Koskela tutki, miten suomalaista musiikkikasvatusta voitaisiin kehittää kohtaamaan paremmin monenlaisista taustoista tulevia oppilaita.

Valtaosa suomalaisesta musiikinopetuksesta perustuu populaarimusiikkiin. Koskelan mukaan popmusiikista on opetuksessa kiistatta hyötyä. Koululla on varaa ostaa siihen sopivia instrumentteja ja oppilaat pystyvät osallistumaan soittamiseen ja laulamiseen, vaikka heillä ei olisi koulun ulkopuolelta hankittuja soittotaitoja.

Popmusiikki lisää musiikinopiskelun osallisuutta, mutta ei Koskelan mukaan tee siitä silti automaattisesti demokraattista.

Popmusiikin tuomista musiikkiluokkaan perustellaan hänen mukaansa usein siten, että se on nuorten omaa musiikkia, mutta keitä nämä nuoret ovat? Koskelan mukaan oletus nuorten omasta musiikista yksinkertaistaa sekä käsityksen nuorista että populaarimusiikista.

”Pitäisi tarkastella sitä, miten populaarimusiikkia käytetään musiikkiluokassa, kenellä on valta päättää mitä musiikkia soitetaan, miten sitä soitetaan ja kenen musiikkia se on.”

Koskelan tutkimuksen perusteella nuoret eivät tuoneet luokkaan musiikkia, jota he kuuntelivat itsekseen kotona, vaan musiikkia, jonka he ajattelivat sopivan kouluun ja jonka muut oppilaat ja opettaja hyväksyisivät.

”Koulu on tietynlainen sosiaalinen instituutio, jossa on tietyt säännöt ja normit, jotka perustuvat paljolti keskiluokkaisuuteen. Oppilaat omaksuvat sen myös musiikin kontekstissa.”

Ideaalioppilaan muotti on usein valkoinen ja keskiluokkainen. Siksi ne oppilaat, jotka eivät ole valkoisia ja keskiluokkaisia, joutuvat Koskelan mukaan neuvottelemaan omasta identiteetistään ihan eri tavalla. Tätä tapahtuu Koskelan mukaan myös musiikkiluokassa.

Koskela puhuu musiikin ”utopiapotentiaalista”.

”Samalla kun se on vääjäämättömästi sosiaalinen praksis, asettuessaan esitystilanteessa sanojen ulkopuolelle se pystyy kuvailemaan jotain sellaista, mitä ei vielä ole.”

Hän näkee musiikissa valtavan mahdollisuuden hahmottaa maailmaa, kuvitella ja sanoittaa entistä parempaa tulevaisuutta tai haastaa olemassa olevia

Sibelius-Akatemiassa soittaminen oli Koskelan mukaan jatkuvan huijarisyndrooman kanssa elämistä. Kun vetäytyi harjoitusluokkaan soittamaan, suurin pelko oli, että joku kuulee oven läpi.

Vaikka opiskelu Sibelius-Akatemiassa houkutteli ensisijassa sen vuoksi, että pääsykokeissa painotettiin soittamista, jo opintojen aikana Koskelaa alkoi harmittaa, että koulussa soitettiin niin paljon.

Kun opinnot loppuivat, suhde musiikkiin muuttui. Luova työ siirtyi soittamisesta kirjoittamiseen. Koskelan mukaan se oli eräänlainen surutyö, jonka läpi oli kuljettava.

”Ei minulla ole enää sitä biisinkirjoittamisen taitoa samalla tavalla kuin joskus ennen. Tekeminen vaatii ylläpitämistä. Päätin että haluan kanavoida luovuuden kirjoittamiseen, blogiin ja kirjoihin. Aiemmin aika meni siihen, että tein biisejä.”

Musiikki kuitenkin kiinnostaa yhä sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta myös käytännössä, hyvinvoinnin kannalta.

”Nyt kun on vapautunut instituutioista, voi olla sellainen laulaja kuin haluaa. Enää ei ole samanlaista vaatimusta olla hyvä”, Koskela sanoo.

Laulaminen ja musiikki ovat tulleet entistä enemmän osaksi arkea, nyt kun suruprosessi on takanapäin. Koskela laulaa päivittäin esimerkiksi lapsensa kanssa, vaikka ei välttämättä kävelekään valtuuston budjettiriiheen viulu kädessä.

Viitasaaren mukaan Koskela on määrätietoinen myös muusikkona. Team Playn tulevaisuudesta ei toistaiseksi ole selkeää suunnitelmaa. Siitä päätetään elokuun kokouksessa.

”Olen ollut kuitenkin ensisijaisesti muusikko. Se on ollut se juttu, se on ollut mulle kaikki kaikessa”, Koskela sanoo.

Lue lisää: Kuka oikein on vasemmisto­liiton Minja Koskela? Monet konkarit rökittänyt nuori feministi haluaa hajottaa Helsingin oikeistolaista hegemoniaa

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat