Beyoncén odotettu ”uudelleensyntymä” juhlii klubikulttuuria vapautuneesti ilman julistuksen painolastia

Kolmen vuoden ajan työstetty Renaissance herättää eloon disco- ja house-sävyjä vuosikymmenten takaa. Sykkivä tanssiin kutsu kuulostaa parhaalta mahdolliselta pandemiaterapialta, kriitikko Aleksi Kinnunen kirjoittaa.

Beyoncé palkittiin Grammy-gaalassa maaliskuussa 2021 Los Angelesissa parhaasta rap-esityksestä Savagesta.

2.8. 12:59 | Päivitetty 2.8. 16:10

Pop, R&B / albumi

Beyoncé: Renaissance. Parkwood / Columbia. ★★★★

Kun 2010-luvun popin taiteellisesti kiinnostavin supertähti julkaisee uuden studioalbumin kuuden vuoden tauon jälkeen, odotukset ovat helposti kohtuuttomat.

Itse heräsin perjantaina aamuyöllä kuuntelemaan Beyoncén uutuutta tuoreeltaan – ei tämän jutun aikataulun vuoksi vaan puhtaan omahyväisistä syistä.

Kutkutti liikaa, jotta nukkuminen olisi ollut vaihtoehto.

Lähes kaiken mahdollisen menestyksen ja arvostuksen saavuttanut Beyoncé Knowles-Carter on ollut popkulttuurin keskeisiä suunnannäyttäjiä ja vaikuttajia, feministi ja afroamerikkalaisen kulttuurin merkittävä puolustaja.

Beyoncén kaksi edellistä albumia ovat olleet mestariteoksia, jotka ovat valaneet uskoa oleelliseen: kuten parhaissa tapauksissa, suosio ja laatu voivat kulkea käsi kädessä.

Sulavalinjaisen tyylikkään vaihtoehtoisen Beyoncén (2013) ja eklektisen mutta luontevan Lemonaden (2016) supertähti julkaisi yllätyksinä.

Kesäkuun puolivälissä julkistetun seitsemännen studioalbumin Renaissancen on kerrottu olevan ensimmäinen kolmeosaisesta projektista, jonka kaksi osaa ovat toistaiseksi arvailujen varassa.

Albumi vuoti verkkoon kaksi päivää ennen julkaisua, mistä huolimatta salaisuus säilyi loppuun kuin lahjat jouluaattoiltaan. Beyoncé kiitti maltista, mutta harvapa taitaa striimausaikana enää innostua piratoinnista.

Jos Lemonaden visuaalinen albumi oli ladattu täyteen kaikkea mahdollista kitararockista Diplo-rakkausballadeihin ja kantrisävyihin, Renaissancen punainen lanka johtaa riemastuttavan määrätietoisen linjakkaasti ja esimakua antaneen Break My Soul -singlen hengessä menneiden vuosikymmenten klubimusiikkiin.

Suhdeavautumisten tai voimaantumis-anthemien sijaan Renaissance nojaa laajalla skaalalla 1970-luvulta 1990-luvulle ulottuviin klubisävyihin, pääpiirteissään houseen ja discoon, mutta myös tiedostavampaan undergroundiin.

Klubikulttuuri on tunnetusti tarjonnut vähemmistöille pakopaikan ja turvallisen tilan, mitä Beyoncé ”uudelleensyntymällään” nyt juhlii ja julistaa.

Biittiä korostava linja kuulostaa Beyoncén mahtiasemassa kiitettävän raikkaalta, mutta myös painokkaalta: Beyoncé ei ole lähtenyt alleviivaamaan sanomaa edellisten levyjen tavoin sanoituksissa, mikä kuulostaa vapauttavalta.

Musiikin keskiöön nousee hauskanpito, mikä ei tarkoita pinnallista.

Valittuun teemaan istuvien musiikillisten viittausten ja vierailijoiden myötä syntyy riittävää kulttuurista kontekstia, jopa manifestia.

Myös levyn kannen voi nähdä kommenttina: mustan taustavärin voi tulkita klubikulttuurin yön kapinallisena teemavärinä sekä eräänlaisena käänteisenä tai kaiken kirkkaan hehkun itseen sulauttavana sateenkaarilippuna.

Beyoncén mukaan albumin luominen mahdollisti pakopaikan ”pelottavana aikana”, unelmoinnin sekä vapauden ja seikkailun tunteen. ”Tavoitteenani oli luoda turvallinen tila ilman tuomitsemista. Paikka, jossa olla vapaa täydellisyyden tavoittelusta ja liiasta ajattelusta”, hän kirjoitti Instagramiin.

Renaissance syntyi lähes kolmen viime vuoden aikana keskellä pandemiaa.

Sisäänpäin kääntyneen terapoinnin sijaan Beyoncé tekijätiimeineen on löytänyt rajoitusajan keskeltä tanssikulttuurin riemun, mikä kuulostaa parhaalta mahdolliselta siirrolta.

Levyn klubisointi rinnastuu oitis Lady Gagan parin vuoden takaiseen Chromatica-levyyn, jonka keskeisiin tekijöihin lukeutunut tuottaja Bloodpop on mukana myös Renaissancella.

Heated-kappaleen tekijöihin lukeutuva ja kovaa alas suosiossa tullut Drake ehti hänkin julkaista kesän alussa oman tanssialbuminsa.

Ennen levyn julkaisua avattu luettelo Renaissancen tekijöistä on lopulta jopa lopputulemaa kiehtovampi. Mukaan on kirjattu Grace Jonesin, Sheila E:n, James Brownin, Nile Rodgersin ja Skrillexin kaltaisia ikoneita.

Päätöskappale Summer Renaissance hyödyntää Donna Summerin ja Giorgio Moroderin I Feel Lovea riittävän onnistuneesti megaklassikkoon nähden.

Marginaalin puolelta mukana on esimerkiksi musta transtuottaja Honey Dijon, vaikutusvaltaisen PC Music -kollektiivin johtohahmo A.G. Cook ja trendikäs 070 Shake. Nautittavan ilakoivasti pyörittävä Pure/Honey hyödyntää Kevin Aviancen Cuntya vuodelta 1996 sekä Moi Reneen vuoden 1992 Miss Honey’a.

Renaissancen kolmen avauskappaleen putki sulaa klubikulttuurin hengessä yhteen, vaikka tempo ei kuulosta täysin kohtaavan. Alien Superstar -kappale viittoilee ysäripophitti I’m Too Sexyyn. Raphael Saadiqin avustama Cuff It sykkii discogroovea Doja Catin hengessä.

Break My Soul paukkuu albumikokonaisuudessa päihdyttävän vastustamattomasti, toinen huippuhetki ja Beyoncén tähtimerkkiin viittaava Virgo´s Groove kimmeltää upottavasti.

Vaikka osasta kappaleista saisikin leivottua hittejä, taiteellinen kokeilunhalu kuultaa Beyoncén motiiveissa entistä painokkaammin ja voiton maksimoinnin sijaan. Kokonaisteoksen voimaan keskittyminen ja rohkeus ammentaa marginaalista herättävät arvostusta popkontekstissa.

Mittava Renaissancé johdattaa kuin eri vuosikymmenten sävyjä sykkivään anteliaaseen klubikompleksiin, jonka saleissa voi sukkuloida ihastellen seuraaviin.

Tehoissa monin paikoin Beyoncén melodisille huipuille häviävä Renaissance ei kuulosta kappaleiden osalta tekijänsä parhaalta, mutta konseptitasolla kiinnostavampaa ja ihailtavampaa siirtoa on juuri nyt vaikea kuvitella.

Kriitikon valinnat: The Killers paukuttaa brittisäihkettä, Eilish ui vastavirtaan

Pop / single

Billie Eilish: Guitar Songs. Darkroom / Interscope. ★★★

Päivän johtava poptähti sukeltaa yhä syvemmälle tummiin vesiin ja vahvistaa kuvaansa nuorisokulttuurin ytimestä käsin vastavirtaan melovana outsiderina ja uusgrungehahmona.

Levy nojaa otsikon mukaisesti lähes yksin akustiseen kitarasäestykseen. Billie Eilishin upeasti kujertava ja musiikkia kannatteleva ääni pääsee oikeuksiinsa, mutta perusnätit laulut herättävät pohtimaan, miten Eilish vaikuttaa tekevänsä kaikkensa romuttaakseen ilmeisintä tähteyttään ja kiertääkseen markkinoiden odotuksia.

Hyvästä kapinallisuudesta huolimatta odotan seuraavaksi lauluja, jotka kiinnostavat ensisijaisesti kappaleina enemmän kuin imagon ilmentäjinä.

Pop / single

The Killers: Boy. Universal. ★★★

Tulevana perjantaina ilmestyvä uusi Killers-single on ylijäämäraita vuosi sitten ilmestyneeltä ja riisutun kantrivetoiselta Pressure Machine -albumilta, vaikka tulos ei todellakaan kuulosta siltä.

Kasarisyntikkapopin erikoistuottaja Stuart Pricen kanssa syntynyt kappale potkii ja säihkyy ilahduttavan isosti muistuttaen lasvegasilaisyhtyeen henkisestä kotimaasta: kitarat naukuvat konebiitin lomassa silkkaa New Orderia, syntikka hytkyy hauskasti kuin Erasuren A Little Respectiä, ja sävellys tamppaa paikoitellen kuin toisintona yhtyeen omasta Pet Shop Boys -vaikutteisesta Humanista.

Viime vuosina tuotteliaan Killersin on kerrottu palaavan seuraavalla albumilla alkuperäiskokoonpanoonsa. Tässäkö paluun avaustahdit?

Indie / albumi

Beabadoobee: Beatopia. Dirty Hit. ★★★

Kiitettävästi huomiota perinnetietoisella kitaraindiellään kerännyt brittiläis-filippiiniläinen Beatrice Laus, taiteilijanimeltään Bea Kristi, kävi paiskomassa kiitettävän räväkästi kouralliselle Ruisrock-yleisöä. Vierailussa tuskin oli taloudellista järkeä järjestäjän kannalta, mutta kiitos kulttuurityöstä.

Maukkaista ysäri-indiesävyistä huolimatta kehuttu toinen albumi kuulostaa enemmän näppärältä kuin innostavalta, saati puhuttelevalta. Kiitettävää vaikka hivenen ärsyttävää levyllä on sen eri suuntiin päämäärättömän kokeilunhaluisesti juoksenteleva linjattomuus – Esimerkiksi Sunny Day helkkyy kitaroiden vastapainoksi melkeinpä All Saints- ja TLC -henkistä R&B:tä, The Perfect Pair liki bossa novaa, Talk sekopäistä nynnytykittelyä.

Indie, folk / albumi

Florist: Florist. Double Double Whammy. ★★★

Kesän viehättävimmän outoilu- ja hempeilyääniraidan tarjoaa akustisvetoista dreampopia esittävä brooklynilainen Florist-yhtye.

Vinksahtaneen folkhenkisen neljännen albumin unenomainen äänimaisema viipyilee kuin loputon mökkiviikonloppu ja horjuu kuin loppukesän sekavat sääpäiväkirjamerkinnät. Yhtye jalostaa hauraan verkkaisia tutkielmiaan hälyäänillä yön sirityksestä sateeseen ja satunnaisiin puhallinosuuksiin.

Tulosta voisi pitää pahalaatuisena indie-äänitapettina, jossa Beach House -solisti Victoria Legrand olisi lyöttäytynyt yhteen täydelliseen lomamuudiin heittäytyneen Fleet Foxesin kanssa. Kliseisyydestä huolimatta Florist taitaa ilmaisunsa valloittavan nautittavasti.

Oikaisu 2.8. klo 16.06: Beatopia on Beabadoobeen toinen albumi, ei debyytti kuten jutussa aiemmin kirjoitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat