Erinin debyyttilevyllä oli harvinaisen suorasukainen laulu ikääntyneen naisen seksistä: Uutuudella lausutaan sana vagina, mutta kokonaisuus on nyt väkinäinen

Erin ja Lauri Tähkä haravoivat samaa yleisöä ja maastoa. Aikuisen maun ja suurten tunteiden radiopoppia, jossa on sopivissa määrin kuokka puutarhan mullassa ja kumpparit jalassa, kirjoittaa kriitikko Arttu Seppänen.

Erin Anttila julkaisi neljännen sooloalbuminsa.

23.8. 12:28 | Päivitetty 23.8. 15:16

Pop / albumi

Erin: Miljoona vastausta. Warner

★★

Feminismin valtavirtaistumiseen on kuulunut yhtenä osana lähihistorian uudelleenluku ja -arvottaminen. Keskeisessä roolissa on ollut WTC-tornien luhistumista edeltänyt 1990-luku, joka näyttää nykynäkökulmasta viattomalta, asenteiltaan ja estetiikaltaan kaukaiselta. Kansakunnan lähimuistiin ysäri kuitenkin kuuluu, ja sen ilmiöitä voi niputtaa nyt, pienen etäisyyden päästä, paremmin.

Esimerkiksi Kikan uran käsittelyyn ja analyysiin meillä tuntuu olevan nyt paremmat työkalut käytössä. Kikka on yksi niistä, joiden uraa on haluttu porukalla arvottaa uudelleen. Se on hyvä asia, vaikka Kikka ei sitä itse ehtinyt nähdäkään. Kikan perintö ja tehokeinot elävät nyt uutta elämää esimerkiksi Erika Vikmanin esityksissä.

Yle on tehnyt kesäkuunnelmia esimerkiksi Kikasta ja nyt viimeisimpänä Nylon Beatista. Dramatisoidun kuunnelman lisäksi Yle teki dokumenttisarjan Nylon-Suomi, jossa käsitellään 90-luvun popkulttuurihistoriaa ja ajankuvaa, jossa Nylon Beatin musiikki tuli mahdolliseksi.

Nylon Beat oli Jonna ja Erin, ja biisintekijöinä hääräsivät Risto Asikainen ja Ilkka Vainio. Yhtye oli valtavan suosittu, mutta myös pilkattu. Muovista, laulutaidotonta bimboilua – tällaista kritiikkiä oli vielä 90-luvulla normaalia esittää.

Tässä ajassa tyttöbändiestetiikka kohtaisi valtavaa ihastusta muoveineen päivineen, ja moni popmuusikko voi vain unelmoida yhtä hyvän popin tekemisestä kuin Nylon Beat teki.

Nylon Beatin jälkeen Erin Anttilaa ei näkynyt vuosiin julkisuudessa. Hän opiskeli musiikkia ja teki näyttävän paluun vuonna 2011 ilmestyneellä albumilla Hunningolla.

Erinin sooloura on ollut luontevaa jatkoa Nylon Beatin jälkeen myös temaattisesti, mutta hän ei ole enää tarvinnut Ilkka Vainiota sanoittamaan sitä, mitä nainen haluaa, vaan Erin on tehnyt kappaleita myös itse.

Debyyttialbumi merkittiin eksplisiittisesti kuulumaan aikuisemman maun piiriin. Vanha nainen hunningolla oli levyn hittibiisi, joka oli myös harvinaisen suorasukainen naisen laulama iskelmäbiisi: vanha kunnon panohumppa!

Tämä oli uutta, kuten Nylon Beat aikanaan. Ikääntyneen naisen seksuaalisuudesta ei juuri ole lauluja Suomi-iskelmän kaanonissa. Voinee jopa sanoa, että se on ollut tabu.

Erin ja Lauri Tähkä haravoivat samaa yleisöä ja maastoa. Aikuisen maun ja suurten tunteiden radiopoppia, jossa on sopivissa määrin kuokka puutarhan mullassa ja kumpparit jalassa.

Miljoona vastausta on Erinin neljäs sooloalbumi. Edellisestä on jo kuusi vuotta. Mutta siinä välissä Erin on ehtinyt tehdä niin Nylon Beatin paluukeikkoja kuin menestyksekkään esiintymisen Vain elämää -ohjelmassa.

Neljännellä albumillaan Erin liikkuu tutuissa aiheissa: deittailussa, seksissä, parisuhteissa, arjessa. Selaan kertoo nykyisistä parisuhdemarkkinoista, joissa selataan seuraavasta seuraavaan, ja Anna mun rakastaa miehen paineista seksissä naisen näkökulmasta.

Albumina Miljoona vastausta tuntuu jo jokseenkin väljähtyneeltä, jopa haluttomalta ja väkinäiseltä. Sinkutuksen seurauksena noin puolet albumin biiseistä on julkaistu jo ennakkoon. Levyn tunnelma ehdottaa, että paukut on laitettu menestyssinkkujen metsästykseen, ja albumi on tämän tehtävän ohessa vain välttämätön paha.

Ja näinkin voi ilman muuta ajatella, mutta albumin rooli jää silloin musiikillisen arvon sijaan tilastolliseksi arvoksi, lopulta melko yhdentekeväksi. Kehykseksi levy-yhtiön seinälle ja tiedotteeksi, jossa kerrotaan albumin platina-, kulta- tai mikä ikinä saavutus. Vieläkö levy-yhtiöt ja artistit tarvitsevat tätä johonkin, vai voitaisiinko myös kotimaisessa popissa tästä päästä jo yli? Konsepti ja sen arvo tuntuu jo vanhentuneen.

Eniten lisäarvoa albumille tuo sen nimikappale Miljoona vastausta, dramaattinen ja pateettinen laulu rakastamisen vaikeudesta. Sovituksessa on tilaa hengittää, ja mukana on tuottaja Jukka Immosen tavaramerkkejä: manipuloitua laulua ja B-osan ysäriltä tuttu keskitempoinen biitti, joka läiskyy kuin jumppapallo.

Levyn hittibiisi on sen avaava Yhtenä sunnuntaina. Iskevän melodian ja hyvän kertosäkeen biisi on täsmäisku radioon, mutta pari vuotta singlen julkaisun jälkeen Radio Suomipop -räätälöinti tuntuu myös saavuttaneen viimein lakipisteensä.

Useissa biiseissä on myös puristamisen makua. Piirre, joka puuttuu Erinin soolouran parhaista hetkistä. Oli sitten kyse ajankuvaan pyrkivistä hämmentävistä riveistä, kuten ”Sä soitat mulle yöllä ku känninen emoji”, tai VGN-biisin torsoksi jäämisestä. Viimeksi mainitun biisin tehokeinona on hyödyntää poplyriikan liki vaiettua sanastoa ja mainita lyriikassa vagina, joka esiintyy poplyriikassa vain harvoin jos koskaan.

Poplyriikassa on yhä paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Se näkyi esimerkiksi muutama vuosi sitten kohuna Sannin kiroilusta. Valitettavasti Eriniltä puuttuu itse biisi tehokeinon ympäriltä.

Kriitikon valinnat: Scandinavian Music Group päättää trilogiansa ja Eini valmistelee diskolevyä

Pop / albumi

Scandinavian Music Group: Ikuinen ystävä. Sony Music. ★★★

Scandinavian Music Groupin uudelta albumilta ei löydy yhtään uutta karaokeklassikkoa, mutta se on yksi yhtyeen parhaista kokonaisuuksista, ja ainakin vahvatunnelmaisin. Ikuinen ystävä on viimeinen osa albumitrilogiasta, joka alkoi vuonna 2014 levystä Terminal 2. Trilogialla SMG on hylännyt kantrihumppaosaston ja vienyt sointiaan 80-lukulaisen taidepopin suuntaan.

Ikuinen ystävä on vähäeleinen albumi, jossa osataan soittaa vähän ja paisutella oikeissa paikoissa. Esteettinen referenssi voisi hyvin olla Sufjan Stevensin Carrie & Lowell (2015). Pääosia näyttelevät tuttuun tapaan melankolia ja nostalgia, näkymä valmistujaisista aikuisuuteen.

Lauluna se ei ole levyn paras, mutta demoäänityksen tuoma tilan tuntu viehättää levyn päättävässä kappaleessa Ne kaikki palaavat lauluina, joka tuntuu niputtavan myös SMG:n tähänastisen uran banjoineen ja Terhi Kokkosen heleine lauluineen kaloista ja linnuista.

Klassinen, nykymusiikki / single

Alva Noto + Ryuichi Sakamoto: City Radieuse. Noton.★★★

Alva Noto ja Ryuichi Sakamoto ovat viime aikoina uudelleenjulkaisseet jo kauan sitten loppuunmyytyjä yhteislevyjään. Nyt on vuorossa Revep (2006), jonka uusintapainoksessa on mukana kolme aiemmin julkaisematonta sävellystä, kuten City Radieuse, joka on esiintynyt kymmenisen vuotta sitten Carsten Nicolain eli Alva Noton lyhytelokuvassa.

Teos edustaa kaksikon tonaalisempaa linjaa ja muistuttaa enemmän Sakamoton melodisesti kauniita ja vahvatunnelmaisia pianosooloteoksia. Noton elektroniikka on vähäisemmässä roolissa, mutta nytkäyttää tunnelmaa toiseen suuntaan juuri oikealla hetkellä. Jos aikanaan nämä julkaisut ovat menneet ohi, nyt on hyvä hetki tutustua.

Folk, indie / albumi

Henna Emilia Hietamäki: Maja. Soliti. ★★★

Sooloartistina debytoivan Henna Emilia Hietamäen albumilla on indie-folkin tuttua romantiikkaa. Kuten partahöperö Bon Iverin debyytti For Emma, Forever Ago (2007), myös Maja on kirjoitettu ja pääosin myös äänitetty pienessä mökissä.

2010-luvulla kotimaisen indien estetiikan kehitykseen kuului, että tuotantoarvot hioutuivat kaikissa asteissa miksausta ja masterointia myöten. Erityisesti instrumentaalit Välillä tuulee sekä Vesihiisi muistuttavat lämpiminä läikähdyksinä kotimaisen lo-fi folkin huippuvuosista 00-luvulla ja estetiikasta, johon törmää nykyään harvemmin.

Tunnelman pakottomuus viehättää, mutta vapautuneen kirjoittamisen kääntöpuolena usein on, että kaikki laulut eivät aivan kasva kokoisikseen. Se ei ole debyyttialbumille kuitenkaan tavatonta.

Iskelmä, disko / single

Eini: En itke sun perään. Sony. ★★★

Ahkerasti keikkaileva Eini on käynnistänyt uuden vaiheen urallaan, joka on mukavasti tavallaan se sama, jolla hän myös aloitti 45 vuotta sitten. Einin debyyttisingle, Baccara-cover Yes sir, alkaa polttaa (1977) on kotimaisen diskomusiikin ensiaskelia sekä merkkipaalu genressään.

Uudella singlellä Eini ainakin tekee asemansa selväksi. Biisin alkuun hän kuiskaa “Yes sir” ja kertosäkeessä laulaa “Baccara soimaan, pam pam pam”.

En itke sun perään on toinen single Einin tulevalta 15. studioalbumilta, jota hän työstää yhdessä tuottaja Jonas Olssonin kanssa. Klassinen eronjälkeinen voimabiisi on junttaus 80-lukulaisen konediskon hengessä, mutta nykysoundeilla ja melko rajulla autotunella ryyditettynä.

Toivottavasti albumille löytäisi tiensä myös uusi suomidiskoklassikko, nyt kun genre on noussut pitkästä aikaa pienen piirin harrastuksesta myös koko kansan julkisuuteen Erika Vikmanin johdolla.

Rap / single

Pyhimys: Bököbököbökö. Universal. ★★

Suomessa on hieno mainoslevyjen historia. Se kattaa niin laivayhtiöiden, hotellien, ravintoloiden kuin kuljetusyhtiöiden tilaamia mainoslauluja. Erityismaininnan ansaitsee Timo Rainion Music No. 1, jossa lauletaan Laitilan Kantakievarista ja kerrotaan, millaisia herkkuja sieltä saa.

Ennen mainoslevyt soivat baarien nurkissa jukeboksissa vinyylisinkuilta. Nykyään lyhyet mainoslaulut kuuluvat lähinnä radiossa ja televisiossa eivätkä useinkaan päädy virallisesti julkaistaviksi biiseiksi. Se ei ole silti estänyt kansaa saamasta sitä, mitä se haluaa: esimerkiksi Puuilon Morjensta pöytään -mainoksesta kymmenen tunnin versiota Youtubeen.

Pyhimykselle tunnetusti mikään ei ole pyhää, joten hän voi julkaista muista poiketen myös mainoslaulun. Hyökkäävästi nimetty Bököbököbökö on mainoslaulu Hesburgerin hampurilaiselle. Mutta bököbökö, ei ole mitään pelättävää. Tuotannossa on 90-lukulaista g-funkia ja tuotteen perustiedot kerrotaan lyriikassa, kuten se, että hampurilainen sisältää majoneesia.

Biisi ei ole mainoslauluksi kovin mieleenpainuva, joka on genren tärkein kriteeri. Siksi annan Bököbököbökölle vain kaksi bököä.

Indie / single

The National feat. Bon Iver: Weird Goodbyes. 4AD. ★★★

Loppukesän isoimmasta indie rock -singlestä vastaa The National, jolla on nykyisessä iässään paremmin varaa outojen jäähyväisten suruun.

Myös nykymusiikin puolella operoiva Bryce Dessner hyödyntää Radiohead-leirinkin usein käyttämää London Contemporary Orchestraa, jonka jouset toimivat vain kevyenä lisämausteena. Matt Berninger jörnii mikrofonia baritonillaan, ja Justin Vernonin eli Bon Iverin vierailulla on lähinnä symbolista arvoa.

Rumpukonekompin ja bändille tutun melankolisen pianomelodian ajama sävellys yhdistettynä Berningerin tunnelmointiin on fanipalvelua yhdysvaltalaisyhtyeeltä.

Oikaisu 23.8. klo 15.14: Arvostelussa kirjoitettiin virheellisesti Henna Emilia Hautamäestä. Oikea nimi on Henna Emilia Hietamäki.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat