Satu Rämö asuu Islannissa paikassa, jossa ovea ei koskaan lukita ja auton avain pidetään virta­lukossa: Nyt hän kirjoitti Islannista murhia pursuilevan dekkarin, josta tuli iso ilmiö

Satu Rämö halusi kirjoittaa kirjan joka myy, ja sijoitti siksi esikoisdekkarinsa Islantiin, joka kiehtoo maailmalla.

Esikoisdekkaristi Satu Rämö on intohimoinen dekkareiden lukija ja tuntee lajityypin. Hän valitsi genren myös, koska ajatteli, että kirjalle olisi kiva kirjoittaa jatko-osia.

17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 6:33

Alkukesästä Satu Rämön meiliin ja puhelimeen alkoi kilahdella ystävien lähettämiä kuvia Suomesta. Yhdessä niistä Rämön nimi koristi suurin kirjaimin kaupan ikkunaa, toisessa aukko myymälän kirjapinoissa kieli loppuunmyydystä menestysteoksesta.

Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY) oli lähtenyt heti ilmestyttyään huimaan nousuun. Sitä myytiin kahden ensimmäisen viikon aikana 10 000 kappaletta, ja kirja valtasi nopeasti ykköspaikan kuunnelluimpien äänikirjojen listalla. Kun vielä käännösoikeudetkin on ehditty myydä Saksaan ja Tanskaan, voidaan puhua jo jonkinlaisesta ilmiöstä.

Kirja keräsi kehuvia arvioita, ja myös Helsingin Sanomissa Rämölle povattiin tulevaisuutta merkittävänä pohjoismaisena dekkarinimenä.

Rämön itsensä oli kuitenkin vaikea käsittää nopeaa suosiota, sillä hän seurasi tohinaa etäältä Islannista, missä on asunut jo 15 vuotta.

”Kirjani menestys tuntuu oudolta, vaikka alankin vähitellen uskoa, että romaani on aika hyvä. Tai jopa parempi kuin osasin omista taidoistani toivoa”, Rämö kertoo puhelimitse Islannista.

Rämö on julkaissut aiemmin 20 tietokirjaa ja tietää, että menestys ei ole pelkästään itsestä kiinni. Myös tuuria tarvitaan.

”Vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin, aina on harmaa alue, jota ei voi hallita. Maailmassa voi tapahtua jotain odottamatonta, joka vie kaiken huomion juuri silloin, kun kirja ilmestyy. Niin kävi eräälle teokselleni, joka ilmestyi samaan aikaan, kun koronapandemia alkoi”, hän kertoo.

Satu Rämö kertoo suhtautuvansa kirjoittamiseen insinöörimäisellä asenteella ja kirjoittavansa joka päivä kolmesta viiteen liuskaa.

Ammattikirjoittajana Rämö kuitenkin päätti tehdä etukäteen kaiken mahdollisen, jotta hänen kirjansa tällä kertaa löydettäisiin.

Se vaikutti genren valintaankin. Rämö on intohimoinen dekkareiden lukija ja tuntee lajityypin, mutta hän ajatteli jo pidemmälle: jos kirja myisi, sille voisi kirjoittaa jatko-osia.

”Dekkareita luetaan paljon, joten niiden kirjoittaminen on taloudellisesti kannattavaa”, hän sanoo.

Jo varhaisessa vaiheessa hän lähetti viestin tutulle kustantajalle WSOY:lle, kertoi ideastaan ja kysyi kiinnostusta sen julkaisemiseen.

”Pelkäsin piinaavani heitä, mutta tiesin, että ilman kustannussopimusta en olisi ikinä aloittanut kirjoittamista, sillä olen vähän laiska. En halua tehdä mitään ylimääräistä, sillä syön myös mielelläni sipsejä ja katson Netflixiä. Minulla oli jo silloin kolmen kirjan synopsikset valmiina ja päätimme heti, että niistä tulee sarja”, Rämö kertoo.

Hän kertoo suhtautuvansa kirjoittamiseen insinöörimäisellä asenteella.

”Minulle on jäänyt kaupallisen alan opinnoista mieleen prosessikaaviot. Tein ison Excel-taulukon, johon kirjoitin jokaisen luvun päätapahtumineen sekä merkkasin ei väreillä henkilöhahmot, jotta pystyin näkemään, esiintyvätkö he tarinassa tasaisesti.”

Ensimmäistä versiota tehdessään Rämö kirjoittaa joka päivä kolmesta viiteen liuskaa ykkösen rivivälillä. Jos tavoite ei täyty, puuttuvat sivut lisätään seuraavan päivän urakkaan.

”Jos en saa päivän tavoitetta täyteen, minulle tulee saamaton olo. Se tarkoittaa kirjoittamisen kuolemaa. Ensimmäinen versio kirjasta on tosi kökkö, mutta minua ei hävetä jättää sitä kustannustoimittajalle, koska ajattelen, että se on vain yksi työvaihe. Kuin tehtaan prototyyppi tai taikina, jota maistellaan.”

Ekonomikoulutuksen saaneen kirjailijan liiketoimintasuunnitelmaan kuului myös tähyäminen Keski-Euroopan markkinoille.

”Haluan, että kirjaani käännetään, joten otin heti yhteyttä agenttiin. Islanti kiehtoo maailmalla, ja Keski-Euroopan markkinoilla islantilaiset dekkarit ovat suosittuja.”

Alusta asti olikin selvää, että jännitystarina sijoittuisi Islantiin ja pieneen luoteisislantilaiseen Ísafjörðurin kuntaan, jossa Rämö perheineen asuu. Euroopan laidalla Atlantista nouseva saari vuonoineen, tulivuorineen ja kuumine lähteineen tarjoaa juuri sopivan jylhän ja eksoottisen taustan tarinalle, jossa Hildur-niminen poliisi tutkii omituista rikosvyyhtiä ja painiskelee oman traumaattisen menneisyytensä kanssa.

Suomalaiset tuntuvat olevan erityisen viehättyneitä Islannista, minkä Rämö ymmärtää hyvin – onhan hän itse kokenut saman. Ensimmäisen kerran hän matkusti saarelle opiskelijavaihtoon vuonna 2003 ja hurmaantui kokemastaan niin, että palasi sinne yhä uudestaan. Hän jäi maahan pysyvästi, kun oli rakastunut baarissa islantilaiseen mieheen.

”Islannissa on jotain samaa kuin Pohjois-Suomessa. Lapissa ihminen asettuu samalla tavalla pieneksi ison luonnon edessä kuin täällä. Suomalainen tajuaa sen ja arvostaa sitä. Islannissa avaruuden ja jylhyyden voi kokea joka puolella ja heti, kun astuu koneesta ulos, sillä täällä ei ole missään ketään.”

Fiktion kiinnittäminen oikeaan maailmaan auttoi kirjailijan luomistyössä, kun ihan kaikkea ei tarvinnut keksiä itse. Intohimoisesti urheilua harrastava Hildur-poliisi lenkkeilee samoilla mutkaisilla teillä kuin Rämö ja surffailee valtameren kylmissä vesissä, kuten Rämön ystävät. Aivan Rämön kodin lähellä sijaitsee tarinan keskeinen miljöö, vuoren läpi kulkeva pitkä tunneli, jonne Hildurin siskot ovat parikymmentä vuotta aiemmin kadonneet.

”Juonen kehittämisessä auttoi, kun tiesi, missä kohtaa maisemaa ja karttaa oltiin menossa. Uskon myös, että rikostarinoiden punominen pienessä paikassa on helpompaa kuin isossa. Täällä Länsivuonojen alueella on oikeastikin vain yksi rikostutkija.”

Koska Rämö on kirjoittanut lukuisia matkaoppaita ja juttuja Islannista, ympäristön ja luonnon kuvaus tulee hänellä selkäytimestä.

”Pystyn tuomaan tarinaan läsnäolon tunnun. Ja koska se on helppoa, pystyn keskittymään muihin asioihin, jotka eivät ole minulle niin helppoja. Mutta sanoin heti kustannustoimittajalleni, että kaikki kliseiset matkakuvaukset voi poistaa”, Rämö sanoo ja nauraa.

Suomalaisille Islanti-faneille Rämö on tuttu sosiaalisen median kautta. Hän jakaa kanavillaan matkavinkkejä ja vastaa väsymättä seuraajiensa kysymyksiin. Juuri äsken Rämö sai Hildurin lukijalta ilahtuneen viestin, koska oli ollut ensimmäinen kirjailija ikinä, joka oli vastannut hänen viestiinsä.

”Vaikka se on välillä työlästä, se on minulle normaalia, ihanaa ja tärkeää. Sitä kautta saan yhteyden lukijoihini. Juttelen somessa kirjoistani samalla tavalla kuin kasvorasvoista, sillä some on minulle tärkeä tulonlähde, jolla rahoitan kirjoittamistani.

”Varmasti somesta on ollut hyötyä Hildurin menestyksessä, koska niin moni Insta-seuraajani on tuntenut minut jo ennen kirjaa ja siksi ostavat sen.”

Rämön nelihenkinen perhe asuu postikorttimaisemalta kuulostavalla Länsivuonojen alueella. Vuonon rannalla sijaitsevan 3 000 asukkaan kylän ympärillä nousevat vuoret ja Atlantin valtameri näkyvät kodin ikkunasta 50 metrin päässä. Rämö kertoo, että koko edellisen yön sade on piiskannut maisemaa, mutta nyt aamulla aurinko on noussut taivaalle ja lämmittää mukavasti. Islannissa tosin sää on samanlainen marraskuussa ja heinäkuussa – merivirtojen takia mittari ei kesälläkään nouse koskaan hellelukemiin.

Suomalaisille Islanti-faneille Rämö on tuttu sosiaalisen median kautta. Hän jakaa kanavillaan matkavinkkejä ja vastaa väsymättä seuraajiensa kysymyksiin.

Kotikylässä on ruokakauppa, apteekki ja grilli, jossa perhe käy kerran viikossa pizzalla. Jos tulee tarve vaikkapa erikoislääkärille, on matkustettava pääkaupunkiin, jonne automatka kestää mutkikkaiden teiden takia kuudesta seitsemään tuntia. Lentäen matkan taittaa puolessa tunnissa, ja jos paikan varaa ajoissa, sen voi saada satasella.

”Me maalla asuvat saamme myös kuusi kertaa vuodessa 40 prosenttia alennusta lentolipuista. Maan sisäiset alelennot ovatkin kuuman veden ohella ainoa asia, joka täällä on halvempaa kuin Suomessa”, Rämö kertoo.

Aiemmin muun muassa Helsingissä, Barcelonassa ja Reykjavíkin keskustassa asunutta kirjailijaa ei haittaa nykyisen kotipaikan syrjäisyys, päinvastoin. Länsivuonojen alueelle muutto oli heidän oma valintansa, ja päätöksessä painoi juuri luonnon läheisyys.

Rämö tykkää murtomaahiihdosta, ja asuinpaikkakunnalta löytyvät Islannin parhaat ladut – ne eivät tosin vedä vertoja Suomen laduille. Muut perheenjäsenet puolestaan laskettelevat ja maastopyöräilevät.

Maalla on niin turvallista, että avain pidetään aina auton virtalukossa. Rämö ei edes tiedä, missä heidän kotiavaimensa on, sillä ovea ei koskaan lukita.

”Kyläämme johtaa yksi tie, ja kaikki kyllä näkevät ja tietävät, kun joku ajaa sitä pitkin.”

Satu Rämöä ei haittaa asuinpaikan syrjäisyys tai tai arki luonnonvoimien armoilla. ”On vain romanttista ja ihanaa, jos myrskyn takia ei saa mennä ulos.”

Onkin oikeastaan huvittavaa, että Rämö sijoittaa murhatarinansa tällaiseen lintukotoon. Henkirikoksia kun Islannissa tapahtuu arviolta yksi vuodessa, vaikka kotiväkivalta- ja seksuaalirikokset ovatkin kasvussa ja huumausainerikokset aika yleisiä.

”Kirjassani tulee varmasti täyteen muutaman vuoden henkirikostilastot”, hän nauraa ja kertoo, että murhamiehiä enemmän Islannissa kannattaa pelätä luontoa.

”Olemme luonnon armoilla, ja se pitää kestää. Täällä kannattaa kuunnella viranomaisten varoituksia eikä lähteä ulos vaikkapa lumimyrskyn aikaan, sillä silloin voi käydä tosi huonosti.”

Rämön mukaan tulivuorenpurkauksia pystytään ennustamaan magman liikkeistä. Suurin vaara liittyy lumivyöryihin, koska ihmiset hiihtävät silloin, kun maassa on lunta. Eräoppaana toimineelta puolisoltaan Rämö on oppinut, että lumivyöryriskiäkin pystytään arvioimaan lunta ja ympäristöä tarkkailemalla.

”Minun mielestäni se, ettei myrskyn takia saa mennä ulos, on vain romanttista ja ihanaa ja luksusta. Saan siitä iloa ja inspiraatiota elämääni”, Rämö sanoo.

Haastattelu keskeytyy hetkeksi iloiseen, mutta suomalaisen korvaan hassulta kuulostavaan islantilaiseen puheensorinaan. Rämö käväisee eteisessä tervehtimässä ystäväänsä, joka tuo lapsensa aamupäiväksi leikkimään Rämön nuoremman tyttären kanssa.

”Vahdin tyttöjä, sillä olen palveluksen velkaa ystävälleni, joka on ammatiltaan poliisi ja auttoi minua paljon kirjan taustatyössä”, Rämö kertoo palattuaan puhelimeen.

Koska Islannissa ei – eikä varsinkaan muutaman tuhannen asukkaan syrjäisissä kylissä – ole leikkipuistoja, lapset katoavat pian rakentamaan patoa viereiselle rannalle. Koululaisten lukuvuosi on jo päättynyt, mutta harrastuskerhot jatkuvat vielä lomakauden ensimmäisten viikkojen ajan. Siksi Rämöllä on iltapäivällä aikaa keskittyä työntekoon. Perhe aloittaa yhteisen lomansa vasta elokuussa, kun hän on saanut dekkarisarjansa kakkososan ensimmäisen version valmiiksi.

Lomalla lennetään Suomeen, jonne 15 vuotta Islannissa asuneella Rämöllä on tiiviit siteet. Hän puhuu tyttärilleen suomea, ja kielitaitoa pidetään yllä lukemalla suomenkielisiä lastenkirjoja, katsomalla suomalaisia televisio-ohjelmia ja tietenkin Whatsapp-viestein, joita vaihdetaan isovanhempien kanssa.

”Vanhempana olen liberaali ja höveli: en laske ruutuaikaa tai välitä, jos meillä syödään karkkia maanantaina. Mutta suomen kielen opettelusta pidän kiinni. Se on se yksi taistelu, jonka vanhempana olen valinnut.”

Hän tietää omasta kokemuksestaan, miten tärkeä yhteinen kieli voi olla. Islannin kielen opiskelussa meni kolmesta neljään vuotta. Vasta opittuaan uuden kotimaansa kielen kunnolla, Rämö tunsi ensimmäistä kertaa olonsa kotoisaksi.

”Se oli silloin, kun pystyin puhumaan politiikasta paikallisten kanssa, räyhäämään asioista ja kun joku nauroi kertomalleni vitsille. Se tarkoitti, että hän oli ymmärtänyt sen.”

Vaikka Rämöllä on kaksoiskansalaisuus, hän tuntee itsensä suomalaiseksi, jonka ”suomalaisuuden päälle on tullut jokin uusi kerros”. Islantilaisilta hän on oppinut ainakin hullunrohkeutta ja kokeilunhalua, joka tuo mieleen pohjalaisen identiteetin.

”Täällä on hyvällä tavalla retee meininki: ollaan vähän omaa kokoa isompia. Se tarkoittaa, että ihmiset eivät arastele kokeilla isostikin uusia asioita. Jutuista ja rooleista toiseen hyppääminen ei ole merkki epäonnistumisesta, eivätkä ihmiset anna roolien rajoittaa elämää. Islannissa ei ikinä kysytä, mitä ihminen on opiskellut, vaan ihmiset ehkä enemmän tekevät itse itsensä.”

Suomalaisin silmin katsottuna asenteessa on kuitenkin myös varjopuolensa. Kun kaikki tuntevat toisensa, tuttuus ja suhteet menevät rekrytoinneissa helposti asiantuntijuuden ohi.

Islanti onkin maa, jossa pohjoismainen hyvinvointivaltio kohtaa self made -kulttuurin, jonka syntyyn on varmasti vaikuttanut yhdysvaltalaisten läsnäolo toisen maailmansodan aikana.

”Ja toki kyse on osittain pakosta. Koska Islanti on saari, kaikkien on tehtävä kaikkea. Muuten maa lakkaisi olemasta.”

Satu Rämö kertoo johtavansa itseään tosi tarkasti, jotta työt tulevat tehtyä työajalla ja aikaa jää myös muulle.

Rämö kertoo olevansa tarkka siitä, että työt tehdään työajalla, jotta aikaa jää perheelle ja harrastuksille. Hänelle paras tapa rentoutua on lähteä lenkille luurit korvissa. Lenkkipoluilla Rämö kuuntelee aina dekkareita ja true crime -podcasteja. Juuri äsken hän aloitti edesmenneen Jarkko Sipilän Takamäki-sarjan kuuntelun kolmannen kerran ja kehuu erityisesti sen poliisityön kuvausta hienoksi ja tarkaksi.

”Juokseminen on voimaannuttavaa ja meditatiivista. Lisäksi käyn nostamassa painoja, sillä se sopii minulle ja on minulle helppoa, koska olen lyhyt, levä ja voimakas. Teen pääasiassa maastavetoja, missä ennätykseni on 105 kiloa.”

Rämö tietää, että äänikirjoista ollaan montaa mieltä ja että jotkut pitävät formaatin tulonjakoa epäreiluna. Äänikirjojen suurkuluttajana ja kirjailijana hän näkee niissä myös paljon hyvää.

”Kuuntelin kirjoja jo silloin, kun niitä julkaistiin cd-levyinä. Kun äänikirjapalvelut tulivat markkinoille, tuntui kuin taivas olisi auennut. Ajattelen, että on hyvä, että on monenlaisia palveluja ja formaatteja, sillä niiden kautta tulee uusia lukijoita.”

”Uskon myös, että äänikirjojen markkinoille tulon jälkeen ihmiset viettävät vuorokaudessa enemmän aikaa kirjojen parissa kuin aiemmin.”

Hildur-sarjan toinen osa ilmestyy näillä näkymin ensi maaliskuussa. Kirjan faneille voi paljastaa, että päähenkilöt Hildur ja suomalaispoliisi Jakob ovat edelleen mukana. Dekkarisarjoille tyypilliseen tapaan henkilöhahmojen yksityiselämää seurataan osasta toiseen, vaikka joka kirjassa ratkotaankin uusia rikoksia.

”Hildurin siskojen mysteeri jäi ensimmäisessä osassa auki ja se nousee nyt trilogian kantavaksi teemaksi. Lisäksi tapahtuu tietenkin karmea murha”, Rämö kertoo.

Hän ei kuitenkaan halua kirjoittaa sietämättömän pelottavia ja äärimmäisen väkivaltaisia rikostarinoita.

”Tosielämässä tapahtuu kaikkea paskaa eivätkä asiat aina pääty hyvin. Siksi luodessani fiktiivisen maailman haluan, että siellä tapahtuu myös hyvää. En halua, että lukijalle jää kirjani jälkeen vain surullinen ja pettynyt olo.”

Kuka?

Satu Rämö

  • Kirjailija ja viestintäyrittäjä syntyi vuonna 1980 Forssassa.

  • Kirjoittanut 20 tietokirjaa muun muassa Islannista ja vanhemmuudesta.

  • Koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri ja islannin kielen kandidaatti.

  • Asuu Islannissa puolisonsa ja kahden kouluikäisen tyttären kanssa.

  • Dekkari Hildur ilmestyi kesäkuun alussa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat