Vähemmistöjen äänet kuuluvat nyt paremmin, mutta samaan aikaan huonoa käytöstä hyväksytään yhä enemmän – Woke-sanasta on tullut lyömä­ase

Kun rakastavan mummon lapsenlapsi kasvaa aikuiseksi, hänen maailmansa ei ehkä ole uhattuna, kun tutuissa tarinoissa onkin erivärisiä ihmisiä, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth.

Mummot edustavat rakkautta ja pehmeyttä, joita maailma tarvitsee.

16.7. 2:00 | Päivitetty 16.7. 6:49

”Kuule Sokrates, kukas mummo sinua oikein hoitaa?”

Näin ilkkuu öykkärimäinen Trasymakhos Platonin Valtiossa.

Keskustelu koskee oikeudenmukaisuutta. Trasymakhos kysyy, eikö Sokrateen vuotavaa nenää ole pyyhitty ja eikö Sokrates ole tajunnut kaikkien toimivan oman etunsa mukaan? Oikeus ja vaatimus oikeudenmukaisuudesta ovat vain keino ajaa omaa asiaa.

Trasymakhos ei ollut vain epäkohtelias. Hän oli antiikin mies, joka huusi ”wokea”.

Kirjoitan woke-sanan hyvin vastentahtoisesti. Se on pelkkä keino sotkea keskustelua, strategista harhaanjohtamista. Se mitä haukutaan wokeksi, on alun perin ollut huomion kiinnittämistä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumiseen. Perusasia hyvässä yhteiskunnassa.

Sittemmin siitä on tullut lyömäase ja leima, molemmin puolin. W-sanaa huudetaan Suomessakin. Väite on silloin sama kuin Trasymakhoksen. Et hae oikeudenmukaisuutta, vaan ajat oman ryhmäsi etua.

Mielenosoituskylteissä lukee sanoja, joita kutsutaan arvoiksi, mutta kylttejä kannetaan syistä, jotka ymmärrämme tunteiksi.

Tunteiden ilmaisuun rohkaistaan nyt kaikkialla. Somessa jokainen kertoo, miltä tuntuu. Mediassa uutinen kertoo, miltä julkisuuden henkilöstä tuntuu. Kun tunteen läsnäolo riittää uutiskynnyksen ylittämiseksi, yhteiskunnallinen, taidekriittinen ja oikeastaan kaikki muukin keskustelu uhkaa sulaa halvaantuneeksi mössöksi.

Paradoksaalisesti samaan aikaan kun olemme ryhtyneet tunnustuksellisen avoimiksi tunteistamme, ne ovat alkaneet hämärtyä. ”Emootio uusliberaalina aikana näyttää hämärältä, tyhjältä tai jopa karkealta”, kirjoittaa Rob Boddice kirjassaan Tunteiden historia (Vastapaino, 2022).

Tunteet eivät siis ole hävinneet, päinvastoin. Se, mikä on hukkunut, on tarkkuus niiden suhteen. Boddicen mukaan vallalla on käsitys, että tunteen varsinainen sisältö on toissijaista verrattuna sen intensiteettiin. Ihan sama mitä tunnetaan, kunhan tunnetaan kovaa. Voimakkaan tunteen kokemus ei kuitenkaan itsessään ole peruste millekään.

Monimutkaisina aikoina toimitaan helposti tunteiden mukaan. On turvallista pitää kiinni siitä, mikä tuntuu yksinkertaiselta. Ne ovat usein tarinoita. Tuttu elokuva, kirja, värittynyt muisto, oma tulkinta maailman menosta. Oikeastaan ainoa, mikä pysyy samana tässä muuttuvassa maailmassa, on kuvitelma. Kaikki mikä on todellista, muuttuu aina ja koko ajan. Jos pysyvyyttä ja turvaa tuonutta kuvitelmaa uhataan, se tuntuu siltä kuin meitä itseämme uhattaisiin.

Pysyvyyden tunteita puolustetaan w-sanan värittämässä vastenmielisessä vastaanotossa, jota esimerkiksi Tähtien sota, Taru sormusten herrasta ja The Sandman -tv-sarjat ovat saaneet. Nämä teokset on jo ennen ilmestymistään tuomittu siksi, että niissä on ei-valkoisia näyttelijöitä. Teoksia syytetään wokeksi. Tämä on tietysti puhdasta rasismia. Mutta se kertoo jostain muustakin. Vanhat tarinat ovat tarjonneet kuvan, joka on yksinkertaisempi kuin todellisuus. Sitä kuvaa ei haluta rikkoa, varsinkaan kun yhteiskunta on monimutkaistunut. Mutta juuri lisääntynyt monimutkaisuus luo paineita kuvan rikkomiseen. Ristiriita on valmis.

On tavallaan ymmärrettävää, että fiktiotuotteisiin suhtaudutaan näin intohimoisesti. Meille tarjottu tapa elää ja olla on kuluttajuus. Valintoihin on helppo suhtautua kuin ostopäätöksiin. Vaadimme kuluttajan oikeuksia. Reklamaatio on oman identiteetin todiste. Olen olemassa, koska saan rahani takaisin. Ilmoitan siitä ylpeänä tutuille ja heidän kavereilleen. Olen kuluttajana käyttänyt suurinta oikeutta, joka minulla on – olen valittanut ostokseni ja odotukseni välisestä epäsuhdasta. Siinä välissä on nykyihmisen itsenäisyyden mitta.

Kun tv-sarjassa on moninaisuutta, w-tyylillä puhuvat sanovat sen olevan tv-sarjan tai elokuvan politisoimista. Alun perin ne kuulemma eivät olleet poliittisia, ja moninaisuudella ajetaan agendaa. Tässä toistuu Trasymakhoksen ajatusvirhe. Lisäksi oletus ei-poliittisesta fiktiosta on huonoa konservatiivista retoriikkaa.

Kovaa kielenkäyttöä ja huonoa käytöstä on alettu hyväksyä entistä enemmän, samaan aikaan, kun vähemmistöjen äänet ovat alkaneet kuulua paremmin. Puhe fantasiasarjoista tai perusoikeuksia koskevasta lainsäädännöstä eivät ole lopulta erillään toisistaan. Politisoimis-retoriikka ei koske vain tv-sarjoja, sillä tehdään ihan oikeaa politiikkaa jo Suomessakin.

Platonin Valtiossa kova käytös erottaa Sokrateen ja Trasymakhoksen. Trasymakhos sentään tajusi lopuksi punastua, kun hän ymmärsi olleensa väärässä.

Valtio on monitasoista ja leikkisääkin pohdintaa siitä, miten varmistaa yhteisön johtajien oikeudenmukaisuus. Parhaissa johtajissa yhdistyy Platonin mukaan kaksi piirrettä, kiihkeys ja lempeys, ja ne perustuvat hyvään kasvatukseen ja koulutukseen.

Rohkenen sanoa, että mummous on lempeyttä, kovuuden puuttumista. Valtiossa Trasymakhoksen käyttämä sana, joka on suomennettu mummoksi, tarkoittaa ennemmin lapsenhoitajaa tai imettäjää. Viime vuonna kuolleen suomentaja Marja Itkonen-Kailan vuonna 1980 valitsema käännös, mummo, on oivaltava. Mummous on jotain, mistä voivat olla osallisia muutkin kuin isoäidit.

Isovanhempien perustuslaillinen oikeus on hemmotella, pyyhkiä nenä, jos se vuotaa ja olla se, joka nauttii vain olemisesta yhdessä, läsnäolosta. Mummot ovat perinteen ylläpitäjiä ja sen eteenpäin siirtäjiä. Arvokkaiden asioiden säilyttäminen on hyvää konservatiivisuutta. Mummot tietävät monia asioita, kuten sen miten elää sellaisen kanssa, mitä ei ymmärrä. Joko rakastamalla tai olemalla välittämättä sen enempää. Elää ja antaa elää – otatko pullaa. Ei se sen kummempaa ole. Yksi suklaalevy kaapissa siltä varalta, että pihalla kompastuu ja tulee haava. Yhteinen hetki ruoan ääressä ja koko maailmankaikkeus hengittää samassa tahdissa.

Turha luulla, että mikään syvältä avaruudesta kuvia välittävä satelliitti valaisisi meille todellisuuden ydintä yhtään enempää kuin mummo, joka rakastaa. Ja kun sen mummon lapsenlapsi kasvaa aikuiseksi, hänen maailmansa ei ehkä ole uhattuna, kun tutuissa tarinoissa onkin erivärisiä ihmisiä. Hän ehkä ymmärtää oikeudenmukaisuuden olevan heikommalle antamista, ei vahvemman vaatimista.

Platon kirjoittaa Pidot-dialogissa rakkauden olevan pehmeyttä. Pehmeys on kaiken perusta. Resilienssi tarkoittaa kykyä selvitä tilanteissa, joissa tutut mallit eivät riitä. Se ei perustu poissulkemiselle, päinvastoin. Herkkyys, suvaitsevaisuus ja resilienssi ovat erottamattomia. Kyse on kyvystä kantaa mukanaan henkilökohtaista turvallista tilaa, joka on potentiaalisesti rajaton. Jos sitä ei kotona opita, edessä on rankka tie, jonka rankkuus voi kovettaa kenet tahansa trasymakhokseksi.

Maailma ei kuulu niille, joiden mielestä oikeudenmukaisuus on voiman asia. Maailma ei kuulu riidanhaastajille, eikä niille, jotka kuvittelevat soturiuden tarkoittavan oman voiman esittelyä, järjen olevan keino oikeuttaa omat tunteet ja suuruutta olevan kyky osoittaa toisen olevan väärässä.

Maailma kuuluu mummoille ja niille, joita mummot ovat rakastaneet.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat