Kuvataiteilija Mikko Valtonen kotitalonsa portailla 2000-luvun alkupuolella. – Kirjan kuvitusta.

Surutyö muuttui ilotyöksi

Kuvataiteilija Mikko Valtosen luomiskausi oli lyhyt mutta intensiivinen. Nyt Kuopion taidemuseossa on esillä elämänsä viimeiset vuodet syrjäytyneenä eläneen Valtosen näyttely.


30.7. 2:00 | Päivitetty 1.8. 11:35

Vaikka Anni Valtonen oli osannut odottaa puhelua, se oli järkytys.

Elokuinen pyörälenkki ystävän kanssa katkesi Valtosen isän ääneen, joka kertoi, että veli Mikko oli kuollut. Hän oli kuollut sairauskohtaukseen.

”Minulta menivät jalat alta, romahdin asfaltille ja jostain sisältäni nousi eläimellinen huuto”, Valtonen muistelee.

Valtonen oli joutunut luopumaan veljestään, kuvataiteilija Mikko Valtosesta jo pitkän aikaa, kun hän oli seurannut veljensä päihteiden värittämää alamäkeä. Välirikkoa oli kestänyt monta vuotta. Siitä huolimatta kuoleman lopullisuus yllätti.

”Koin, että kun oma sisarus kuolee, osa itsestä kuolee samalla. Sisarussuhde on ainutkertainen. Kukaan muu ei näe minua samalla tavalla kuin Mikko. Meillä oli paljon yhteisiä muistoja, joita hän vaali ja joista hän muistutti myös taiteensa kautta”, Valtonen sanoo.

Pohjoissavolainen Mikko Valtonen tunnetaan maalauksistaan, joiden värimaailma on provokatiivinen. Hänen tavaramerkkinään pidetään äärimmilleen pelkistämistä. Mikko Valtosen teos Kuopion taidemuseossa.

Suruviestistä on nyt kulunut kolme vuotta, ja paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen.

Kuopion taidemuseossa avattiin kesän alussa Mikko Valtosen tuotantoa laajasti esittelevä näyttely Syvään päätyyn, jossa on esillä suurikokoisia maalauksia, veistoksia ja sarjakuvia Valtosen uran eri vaiheilta.

Idea näyttelystä ja siihen liittyvästä kirjasta oli toimittajana työskentelevän Anni Valtosen. Hän oli aina haaveillut, että jonakin päivänä hän ja veli tekisivät yhteisen projektin, vaikkapa lastenkirjan. Kuvataiteilijaveli vastaisi teoksen kuvituksesta, toimittajasisko tekstistä. Unelma ei ehtinyt toteutua Mikko Valtosen elinaikana, mutta Anni Valtoselle oli päivänselvää, että sen aika oli nyt.

”Ajattelin, että toista tilaisuutta ei enää tulisi. Näyttely ja kirja täytyy tehdä nyt, eikä kukaan muu olisi sitä voinut tehdä kuin minä”, Valtonen kertoo.

Pian veljensä kuoleman jälkeen hän otti yhteyttä Kuopion taidemuseoon, missä innostuttiin ideasta.

”Tuntui ihanalta ja lohduttavalta, että myös taidekentällä oltiin samaa mieltä, vaikka he tiesivät, miten hirveässä jamassa Mikon elämä päättyi. Kuopion taidemuseossa koettiin että Mikko on heidän taiteilijansa, kuuluihan hän Kuopion taiteilijaseuraankin Ars Liberaan.”

Näyttelyvieraita Kuopion taidemuseossa heinäkuisena lauantaina.

Projektin aluksi Savon Sanomissa ja taidemuseon sivuilla julkaistiin etsintäkuulutus. Ilmoituksessa haettiin Valtosen töitä ja pyydettiin ihmisiltä myös tarinoita ja muistoja hänestä.

Vastauksia tuli ympäri Suomea. Moni muisti kohtaamiset Valtosen kanssa, koska hän oli vaikuttava näky ja omalla hiljaisella tavallaan karismaattinen. Ihmiset kertoivat omistavansa Valtosen taidetta ja lähettivät kuvia hänen töistään ja omakustannesarjakuvista, joita Valtonen oli 1990-luvulla myynyt kaljapalkalla kuopiolaisissa baareissa. Eräällä fanilla oli jopa Mikon sarjakuvista tuttu kissa tatuoituna olkavarteen.

Risto-yhtyeen kitaristin Tuomas Erikssonin käsivartta koristaa Mikko Valtosen sarjakuvan kissahahmo. Tatuoinnin on tehnyt Veera Moberg.

Tarinat ja kohtaamiset koottiin kirjaksi, jonka Anni Valtonen toimitti. Hän haastatteli Mikko Valtonen – Elämän eränkävijä -teokseen 16 ihmistä, jotka olivat Valtosen ystäviä, kollegoita tai hänen taiteensa ihailijoita.

Esimerkiksi näyttelijä Jenni Kokanderin ja hänen miehensä kriisi- ja perhetyöntekijä Jukka Kokanderin elämässä Valtosen taiteella on ollut erityinen sija. Kirjan haastattelussa he kertovat, miten ottavat kerran vuodessa esille Valtosen sarjakuvat ja testaavat niiden avulla ystäviensä huumorintajua. Jenni Kokander on myös sitä mieltä, etteivät he voi koskaan erota, sillä silloin Valtosen sarjakuvat jäisivät ne alun perin hankkineelle Jukka Kokanderille.

”Vaikka kaikissa haastatteluissa oli eri näkökulma, jokaisessa niistä tuli esiin sama Mikko. Mikosta oli aina välittynyt lempeys ja huumori. Hän uskalsi näyttää haavoittuvuutensa ja pehmeytensä”, Valtonen sanoo.

Mikko Valtosen työn edessä Kuopion taidemuseossa hänen siskonsa Anni Valtonen.

Pohjoissavolainen Mikko Valtonen tunnetaan maalauksistaan, joiden värimaailma on provokatiivinen: Valtonen käytti paljon pinkkiä, aniliinia ja muita räikeitä värejä. Hänen tavaramerkkinään pidetään äärimmilleen pelkistämistä.

Valtosen kollegan, kuvataiteilija Jaakko Rönkön mukaan Valtosella oli erinomainen kyky esittää näkemyksensä maailmasta kompaktina kuvastona, jossa hän yhdisti sarjakuvaa, maalausta ja veistotaidetta.

”Hänen ihmiselämän keskeisiä teemoja käsittelevä kuvastonsa oli omaperäistä, helposti lähestyttävää, mutta ei kevyttä. Kyse oli vakavan ja huumorin ristisiitoksesta”, Rönkkö kuvailee.

Hän muistuttaa, että itseoppineita taiteilijoita on Suomessa pilvin pimein, mutta harvinaista on tavata niin kehittynyttä omaa kuvamaailmaa kuin Valtosella.

”Valtosen huippukausi oli kohtalaisen lyhyt mutta intensiivinen. Muutaman loiston vuoden aikana hän loi teoksia, joita voi verrata primitiivisen taiteen klassikoihin ja vaikkapa Alpo Jaakolan teoksiin”, Rönkkö sanoo ja vinkkaa, että Kuopion taidemuseossa esillä oleva Valtosen muistonäyttely on sekä sisällöltään että ripustukseltaan kesänäyttelyiden aatelia.

Mikko Valtosen töitä on esillä ja myynnissä Kuopion taidemuseossa sekä Kulttuurikeskus Kanttilassa Kuopiossa.

Valtosen mukaan kaikki Mikko Valtosen taiteessa palautuu sarjakuvaruutuun, josta hän nuorena lähti liikkeelle.

”Hän oli itsevarma, sillä oma tyyli ja vahva viiva löytyivät hirveän varhain”, Anni Valtonen sanoo.

Taiteessaan Valtonen teki havaintoja ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja käsitteli usein maskuliinisuutta, seksuaalisuutta ja ylipäätään miehenä olemista. Anni Valtosen mukaan myös lapsuuden kokemuksilla oli tärkeä osa hänen taiteessaan.

”Mikko näki maailman lapsenomaisesti. Hän ammensi paljon lapsuudestaan ja tavallaan rakensi rinnakkaistodellisuuden, joka oli kaukana siitä sekoilusta, jota hän varsinkin loppuelämänsä eli.”

Valtonen opiskeli vain muutaman vuoden taidetta kansanopistoissa ja Limingan taidekoulussa, sillä hän ajatteli, ettei kukaan voi opettaa hänelle mitään, mitä hän ei jo osaisi. Se on surettanut siskoa usein.

”Jos Mikko ei olisi ollut niin arrogantti, vaan olisi jatkanut opintoja, hän olisi joutunut opettelemaan esimerkiksi taidemaailman verkostoitumista, josta olisi ollut hänelle hyötyä. Hän oli ihminen, jolla ei ollut mitään digitaalisia laitteita tai -taitoja, sillä hän kuvitteli, että pärjää ilman. Hän ei tajunnut, että tuli sillä tavalla syrjäyttäneeksi itsensä, että sillä tuli olemaan kohtalokkaita seurauksia.”

Mikko Valtonen eli lähes koko elämänsä Pohjois-Savossa. Hän asui ja työskenteli vanhassa Pällikkään kyläkoulussa Lapinlahdella. Anni Valtonen uskoo, ettei Mikko koskaan uskaltanut lähteä kotiseudultaan, sillä vaikka hän oli taiteessaan rohkea, hän oli ihmisenä ujo ja arka.

”Mikko oli vastakohtaisuuksien ihminen: levoton ja rauhallinen, erämies ja rokkari, miehekäs ja feminiininen. Kalastaminen, oman pihan kuuset, linnut ja luonnon lähellä oleminen rauhoittivat häntä, sillä aistiärsykkeet sekoittivat hänen päänsä. Maailma oli tavallaan hänelle liikaa”, Valtonen kertoo.

”Mutta ei kenellekään ole terveellistä asua yksin keskellä metsää.”

Valtonen on myös miettinyt olisiko veli voinut paremmin, jos olisi lähtenyt pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin, missä ei olisi ollut niin poikkeava ja olisi voinut hengittää vapaammin.

Mikko Valtosen työt olivat usein volyymiltaan suuria.

Erakoitumista ja syrjäytymistä kiihdytti se, että Valtonen omi jo varhain roolin kärsivänä taiteilijana ja ajoi itsensä ääritiloihin.

”Rooli jäi hänellä päälle, ja ympärillä olevat ihmiset myös pönkittivät sitä.”

Valtonen samastui Timo K. Mukkaan ja Kalervo Palsaan, joiden kanssa hänellä olikin yhteistä. Kaikkien heidän tuotannossa seksuaalisuus on tärkeä teema ja he kaikki olivat ”korpien miehiä”. Palsa ja Valtonen ovat niitä harvoja myös sarjakuvia tehneitä taiteilijoita, jotka ovat saaneet töitään museon kokoelmiin.

”Mikko muun muassa kertoi, kuinka syö muroja samalla tavalla veden kanssa kuin Mukka. Hän myös soitteli Pentti Linkolan kanssa. En tiedä, mistä he puhuivat, mutta luultavasti puista ja linnuista ja siitä, miten mätä yhteiskuntamme on”, Valtonen sanoo.

Jälkeen päin Valtonen on tajunnut, että Mikko Valtosen ahdistusoireet puhkesivat ensimmäisen kerran jo murrosiässä, eikä masennus koskaan häntä jättänyt. Myöhemmin sen päälle tuli myös päihdeongelma.

”Eihän 1980-luvulla puhuttu mistään psyykkisistä ongelmista, varsinkaan jos ei oireillut tavalla, joka olisi häirinnyt muita.”

Kotona huolta aiheutti Valtosen ammatinvalinta, sillä isän oli vaikea käsittää, että hän valitsi niin epävarman ammatin ja elämän. Lahjakas lapsi kun olisi yhtä hyvin voinut valita itselleen minkä tahansa kunnon ammatin, ryhtyä vaikka arkkitehdiksi tai insinööriksi.

Valtosen sisarukset varttuivat Siilinjärvellä, parikymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Heidän lapsuusaikanaan Kuopioon ei vielä oltu rakennettu moottoritietä, joten taajama tuntui olevan syrjässä kaikesta. Toisaalta etäisyydellä oli myös hyvät puolensa: paikkakunnalla oli omat palvelut, kuten elokuvateatteri ja paikallisen urheiluseuran ylläpitämä Huvikumpu, jossa bändit kävivät esiintymässä.

”Mutta olihan se vähän ahdas ja synkkä paikka kasvaa”, Anni Valtonen muistelee.

Teinit Anni ja Mikko Valtonen mummin keittiössä Siilinjärvellä vuonna 1986.

Mikolla ja Annilla oli ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat läheisiä, jakoivat saman ystäväpiirin ja kävivät lukiotakin samaan aikaan. Kun Valtosten piharakennuksesta tehtiin Mikon bändille treenikämppä, Valtosilla alkoi pyöriä poikia, ja Annin ensimmäinen poikaystävä olikin veljen bändikaveri.

Molemmat Valtosten veljet tunnettiin kylillä, ja pikkusiskolle oli siitä sosiaalista etua, vaikka jossain vaiheessa lukiossa Mikon käyttäytyminen alkoikin olla sellaista, ettei hän enää tiennyt, oliko tästä ylpeä vai ei.

”Se oli sellaista kapinaa, jossa oli nähdyksi tulemisen tarvetta. Mikolla alkoi tulla yhteentörmäyksiä ulkomaailman kanssa.”

Mikko Valtosen vahva luontosuhde kehittyi jo lapsuudessa, sillä perheessä hommat jaettiin sukupuolen mukaan: miehet hoitivat ulkohommat ja liikkuivat luonnossa marjastamassa ja kalastamassa. Kesät perhe asui alkeellisella mökillä, ja loman aikana lapset muuttuivat villeiksi luonnonolennoiksi.

Mikko osasi tehdä käsillään kaikkea eikä koskaan epäröinyt, etteikö osaisi. Lapsena hän piirsi, maalasi ja rakensi, ja sama näkyi myöhemmin myös hänen taiteessaan. Hän ajatteli, että kaikkia materiaaleja voi hyödyntää taiteessa ja teki alusta loppuun itse taulupohjansa.

”Mikko oli hellä ja suojeleva isoveli. Tiesin aina, että olen hänelle tärkeä. Meidän rakkaudessamme ei ollut mitään epäselvää.”

”Hän tiesi aina, että autan ja tuen häntä, jos hän haluaa tulla autetuksi.”

Valitettavasti sitä Mikko Valtonen ei halunnut.

Hänen alamäkensä alkoi jo lähes parikymmentä vuotta sitten, kun hänen parisuhteensa päättyi. Samalla katosi elämän tukipilari. Valtonen jäi asumaan koiransa kanssa Pällikkään koululle ja vieraantui vähitellen yhteiskunnasta ja normaalista elämästä. Masennustaan hän lääkitsi rauhoittavilla ja alkoholilla.

”Hän eli lopun elämänsä syrjäkylällä muiden syrjäytyneiden kanssa. Koko hänen elämänsä luisui sekoiluksi”, Valtonen kertoo.

Anni Valtonen pelkäsi, että veli ajaa kuolonkolarin ja tappaa siinä paitsi itsensä myös jonkun vastaantulijan. Mikko Valtonen jäi monta kertaa kiinni rattijuoppoudesta, muttei koskaan joutunut vankilaan.

Siskolle tämän kaiken seuraaminen oli järkyttävää. Hän tunsi vuoroperään raivoa, turhautumista, vihaa, pettymystä ja surua.

”On tuskallista nähdä, miten lahjakas läheinen ihminen heittää kaiken hukkaan, kun hänen itsetuhoisuutensa lähtee sellaisille kierroksille.”

Anni Valtonen tiesi, ettei ketään voi auttaa väkisin. Lopulta hänen oli pakko suojella itseään ja ottaa etäisyyttä veljeensä, koska oli henkisesti liian raskasta seurata tämän kaoottista ja traagista elämää.

”Yritin elää omaa elämääni, mutta olimme Mikon kanssa niin läheisiä, että tunsin koko ajan hänen kärsimyksensä.”

”Kuvataiteilija Jaakko Rönkkö sanoi hienosti, että Mikko yritti parhaansa ja loi paljon kauneutta. Mutta hänellä ei ollut kykyä selättää maailman voimia, jotka saivat hänet kärsimään”, Valtonen jatkaa.

Kuvassa Mikko Valtosen veistos Guru. Kaikkien Valtosten töiden nimet eivät ole tiedossa, vaikka nimillä oli niissä usein tärkeä merkitys, sillä Valtonen ei kirjoittanut nimiä teoksiinsa. Kuopion taidemuseo kuuleekin mielellään, jos jollakin on tietoa niiden nimistä.

Pari vuotta kestänyt näyttelyn suunnittelu ja kirjan kirjoittaminen paransivat haavoja, ja projektin aikana Valtonen tunsi monta kertaa kiitollisuutta.

”Kun haastattelin Mikon tunteneita ihmisiä, sain veljeni takaisin sellaisena kuin hänet muistin. Surutyö muuttuikin ilotyöksi.”

Toukokuussa pidetyissä näyttelyn avajaisissa oli paikalla 250 vierasta. Tilaisuus muistutti samaan aikaan muistojuhlaa, avajaisia ja luokkakokousta, sillä osan ihmisistä Valtonen oli viimeksi tavannut 30 vuotta sitten.

Mikko Valtosen muusikkoystävät esiintyivät, ja kun Aavikko-bändi sämpläsi kappaleensa päälle suuren maailman tyyliin ”Mikko Valtonen from Siilinjärvi” -esittelyä, tunnelma muuttui riehakkaaksi. Pian Anni Valtonen huomasi joraavansa täysillä tanssilattialla.

Mikko Valtosen kodin ja ateljeen tyhjentäminen oli perikunnalle valtava urakka. Työmäärää lisäsi se, että samoihin aikoihin myös heidän lapsuudenkotinsa jäi tyhjäksi, kun äiti muutti hoivakotiin.

Luopumistyötä tehdessään Valtonen päätti hankkia itselleen kesämajan Lauttasaaren tiiviistä kesämajayhteisöstä. Se merkitsi hänelle yhden elämänvaiheen purkamista ja paketoimista sekä uuteen totuttautumista.

Veli ja muistot ovat läsnä kesämajan seinille kauniisti ripustetuissa lapsuuden töissä. Yhteen kuvaan Mikko on alle kouluikäisenä maalannut luolan, toinen esittää linnaa. Pienellä pöydällä on pino vanhoja lastenkirjoja ja kaksi pikku Mikon nikkaroimaa puuautoa, joista toisen kattoa koristaa tikkukirjaimin kirjoitettu MALBORO.

Kesämajan tontin reunalla kasvaa valtava kuusi – Mikon turvapuu. Ja kun Valtosta lähelle lentää lintu, hänestä tuntuu kuin se olisi hänen veljensä, niin kliseinen kuin ajatus hänestä onkin.

”Mutta tiedän, että jos Mikko nyt lampsisi kulman takaa tähän terassille, hän nauraisi kesämajaelämälle ja piirtäisi sarjakuvastripin siitä, miten kaupunkilaiset leikkivät olevansa luonnossa. Korpien mies ei tätä pystyisi käsittämään.”

Mikko Valtonen: Syvään päätyyn -näyttely Kuopion taidemuseossa 18.syyskuuta asti. Mikko Valtosen töiden myyntinäyttely Kulttuurikeskus Kanttilassa Kuopiossa 18.syyskuuta asti.

Juttua muokattu 30. heinäkuuta klo 10.03: Lisätty kuvatekstiin teoksen nimi.

Oikaisu 1. elokuuta klo 11.35: Toisin kuin jutussa aiemmin kirjoitettiin, Pällikkään kylä ei ole koskaan kuulunut Varpaisjärveen, vaan on aina ollut osa Lapinlahden kuntaa.

Kuka?

Mikko Valtonen

  • Kuvataiteilija syntyi vuonna 1968 Joutsenossa ja kuoli vuonna 2019 Varpaisjärvellä.

  • Aloitti uransa sarjakuvilla.

  • Lukuisia yksityis- ja yhteisnäyttelyjä vuosina 1992–2015. Helsingissä yksityisnäyttelyitä mm. Galleria Jangvassa 1999, 2002 ja 2010 ja Tampereella Galleria Rajatilassa 2015.

  • Animaatiovideo Aavikko-yhtyeelle vuonna 2000.

  • Teoksia muun muassa Kuopion taidemuseon ja Lapinlahden taidemuseon kokoelmissa.

  • Palkittu Kuopion kaupungin Minna-patsaalla vuonna 1998.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat