Ansiokas esseekirja avaa, miten mitkään valokuvat eivät synny itsestään

Uusi valokuvataiteilijoiden tekstikokoelma muistuttaa, että vaikka valokuva on muuttunut teknologian mukana, sen ydin on ollut aina olemassa.

Maija Annikki Savolaisen persoonallinen essee Datakeskus etenee muinaisista kivimuodostelmista algoritmeihin. – Esseen yhtenä kuvana teoksessa Savolaisen valokuva Handheld device I (connected) / Mobiililaite I (yhdistetty), 2020.

5.8. 13:46

Esseet

Jälki – kirjoituksia valokuvasta. Toim. Hanna Weselius. Kustantamo S&S. 246 s.

Valokuva on verrattain lyhyen historiansa aikana tullut erottamattomaksi osaksi itseymmärrystämme. Lähtien kotiplaneetastamme ja paikastamme avaruudessa ja päätyen sikiöistä otettuihin ultraäänikuviin, on vaikea nimetä suhdetta, jota valokuva ei jollain tavalla olisi mullistanut.

Monissa kielissä valokuvia tehdään, mutta suomessa ne otetaan. Kummassakin verbissä on ansionsa ja heikkoutensa. Kuluttamamme valokuvat eivät synny itsestään, vaan teknologiavälitteisesti, yleensä myös jonkinasteisen taiteellisen harkinnan tuloksena.

Näennäisestä helppoudestaan huolimatta digikuvat jos mitkä ovat tekemällä tehtyjä. Poloiset älylaitteemme joutuvat laskemaan lukuarvoiksi niihin kohdistuvan valopommituksen ja sen jälkeen tulkitsemaan nollat ja ykköset ihmisaivoille kuvaksi käsitettävään muotoon.

Toisaalta auringonvalo jättää pallollamme koko ajan lukemattomia jälkiä erilaisille pinnoille. Se, että valon voi ohjata ja tallentaa esimerkiksi filmiin tai muuhun materiaaliin haluamassaan ajassa ja paikassa, on luonnon anteliaisuutta. Siis kiitos, otan kuvan.

”Kun analogisessa kuvassa katselemme partikkeleita, joiden muoto on muuttunut valosäteilyn vaikutuksesta, digitaalisessa kuvassa katselemme pysäytetyn valoenergian numeraalista imitaatiota”, tiivistää Maija Annikki Savolainen esseessään Datakeskus, joka on julkaistu Hanna Weseliuksen toimittamassa esseevalikoimassa Jälki – kirjoituksia valokuvassa.

”Nykyihmisen ajassa murskattu kvartsikivi on saanut uuden muodon kiiltävänä lasi- ja metallilaattana. Sen piikiekoista valmistetut mikropiirit avustavat valon pilkkomisessa, järjestelyssä ja uudelleenmuokkaamisessa, ja sen myötä mahdollistuu myös yhteyden muodostaminen toisaalle, taivaan kautta tuolle puolen”, Maija Annikki Savolainen kirjoittaa esseessään Datakeskus. – Savolaisen teos Strong coverage / Vahva kenttä, 2020.

Savolaisen essee on kenties valikoiman omaperäisin. Se etenee Skotlannin nummilta löytyvien muinaisten kivimuodostelmien tutkailusta algoritmeihin, jotka kivien lailla rajaavat omaa todellisuuttamme. Ajattelun kaarta on mahdoton jäljentää lehtitekstiin, mutta tuntuu kuin Savolainen olisi jonkin hyvin muinaisen ja perustavan äärellä. Kosmoksen voi järjestää lukemattomilla tavoilla, mikä aikamme turruttavaan kuvavirtaan upotessa usein unohtuu.

Valikoiman tekstit ovat paitsi teknologista ymmärtämystä osoittavia, myös ja ennen kaikkea avoimia valokuvan kulttuuriselle merkitykselle. Tekijöinä on monipuolinen joukko 1970-80 -luvulla syntyneitä kuvan ja tekstin rajapinnoilla työskenteleviä taiteilijoita. Siihen nähden, että monet heistä eivät ole ammattikirjoittajia, on valikoima hämmästyttävän korkeatasoinen.

Esseekokoelman Jälki – kirjoituksia valokuvasta on toimittanut Hanna Weselius.

Kirjan toimittaja Weselius viittasi myös romaanissaan Sateenkaariportaat (WSOY, 2021) kuviin Välimerta ylittävistä pakolaisista, jotka määrittivät käsitystämme edellisen ”pakolaiskriisiksi” nimetyn ajanjakson aikaan. Tunnetuin niistä on valokuvajournalisti Nilüfer Demirin ikoninen otos rannalle kuolleesta lapsesta, Alan Kurdista, jonka Weselius kulttuuritutkija Sarah Ahmedia seuraten nimeää tarttuvaksi objektiksi.

Vaikka kuvan levinneisyys lähentelee universaalia, kokemus sen katsomisesta on ollut Weseliukselle ja monelle muulle hyvin yksityinen. ”Kuva herättää voimakkaan surun tunteen, mutta jättää tapahtumasarjan, jonka päätepiste se on, arvailujen ja opiskelun varaan”, kirjoittaa Weselius. Juuri voimakkaat tunteet ovat sitä sosiaalista ja psykologista pääomaa, joka kasautuu tiettyihin objekteihin. Ainakin traagisen kuvan leviäminen siis suorastaan edellyttää yksityisiä, vaikeasti määriteltäviä kokemuksia.

Valokuva arkipäiväistyi 1900-luvun aikana, mutta samalla sen mysteeri säilyi, ainakin osittain: valokuva häilyy julkisen ja yksityisen, elämän ja kuoleman välillä. Niinpä aiheen ajatteleminen on tuottanut paitsi inspiroivaa yhteiskunta- ja mediakritiikkiä, myös filosofisia bestsellereitä. Roland Barthesille valokuvan todellisuutta ei voinut kiistää, mutta yhtä kiistämättömästi siinä tapahtunut oli menneisyyttä. Jokainen kuva siis oli hänelle pieni kuolema.

Susan Sontagille valokuva teki asioista samanarvoisia ja tahattomasti kaunisti kauheintakin aihetta. Ennen kuolemaansa Sontag pohti sotavalokuvaa teoksessaan Regarding the Pain of Others (2003). Miksi haluamme nähdä valokuvia sellaisten ihmisten kärsimyksestä ja kuolemasta, joiden maailmaan meillä ei esimerkiksi sotakokemusten puutteen vuoksi ole mitään pääsyä?

Aura Saarikoski kirjoittaa ajatuksiaan omaelämäkerrallisista valokuvista. – Tahra paidassa (kyyneleet ja ripsiväri meleeratun harmaalle), pigmenttivedos, 2021

On vaikea kuvitella valokuvaesseeteosta, jossa ei viitattaisi genren perustaviin järkäleisiin, Susan Sontagin On Photographyyn tai vaikkapa Roland Barthesin Camera Lucidaan tai John Bergerin Näkemisen tavat -teokseen. Näitä uudempi kaanon selvästi vielä hakee muotoaan. Itse odotin löytäväni jälkiä esimerkiksi filmientusiasti Antti Nylénin tai nigerialais-amerikkalaisen Teju Colen ajatuksista, mutta näiden sijaan törmäsin lukuisiin itselleni aiemmin tuntemattomiin kirjoittajiin.

Noora Sandgrenin esseen otsikko on Kanssaoloista. – kuvassa Sandgrenin Dialogue 9.3.2018 (30 min)

Noora Sandgren: New sensitivity map (microbes, 9 days, +40C)

Viittauksista huolimatta on yllättävää, miten kiinnostaviin suuntiin Jäljen esseet valokuva-ajattelua vievät, sekä omakohtaisella että teoreettisella tasolla. Esimerkiksi Noora Sandgrenin essee Kanssaolosta on tekemisissä kamerattoman valokuvan, puutarhan ja orgaanisten prosessien kuten kompostoitumisen kanssa, ja muutti ainakin omaa käsitystäni valokuvan luonteesta. Ikään kuin valokuva ei olisi merkki kehittyneestä teknologiasta, vaan olisikin ollut kanssamme aina.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat