Lonnan saaren festivaalin parhaat hetket olivat odottamattomia, kun muusikot soittivat ensi kertaa yhdessä

Jazzmuusikko Makaya McCraven kohtasi ensi kertaa suomalaiset kollegansa. ”Soitetaan vaan”, oli heidän sopimuksensa.

Rumpali Makaya McCraven esitti yhtyeensä kanssa sunnuntaina pari kappaletta myös syyskuussa julkaistavalta levyltään In These Times, jota hän on valmistellut jo seitsemän vuotta.

25.7. 15:49

Musiikki

Odysseus Festival Lonnan saaressa 23.7. ja 24.7.: Hailu Mergia, Etran de L'Aïr, Greetings from Chicago, Alabaster DePlume, Makaya McCraven Quartet.

Rumpali, tuottaja ja yhtyeenjohtaja Makaya McCravenin kansainvälinen läpilyönti oli laajasti kiitetty levy In The Moment (2015), joka ei nimestään huolimatta ollut aivan hetkellinen.

Pikemmin päinvastoin. Pariisissa syntynyt ja Yhdysvalloissa varttunut McCraven työsti sen vajaasta viidestäkymmenestä tunnista taltiointeja, joita oli tehty hänen jazzyhtyeensä keikoilla kahdentoista kuukauden aikana.

Sittemmin tästä rytmimusiikillisia tyylejä yhdistelevästä tekotavasta – karsi, kerrosta ja kierrätä, leikkaa ja liitä – on kehkeytynyt Chicagossa asuvan McCravenin tavaramerkki, mutta Lonnan saaren toisella Odysseus-festivaalilla siitä ei ollut lauantai-iltana jälkeä.

Pääsimme melkein kurkistamaan hänen suosimansa orgaanisen prosessin alkupisteeseen, sillä sekä konsertti että seitsemän muusikon amerikkalaissuomalainen yhtye olivat avoimella ja aurinkoisella Terassilavalla ainutkertaisia.

Tenorisaksofonisti Jussi Kannaste (oik.) ja flyygelitorvisti Jukka Eskola jättivät solisteina varjoonsa satunnaisen amerikkaissuomalaisen septetin muut muusikot.

Se tarkoitti, että McCravenin kvartetti sekä tenorisaksofonisti Jussi Kannaste, flyygelitorvisti Jukka Eskola ja rumpali Jaska Lukkarinen kohtasivat Lonnassa ensimmäistä kertaa ennen konserttia ja esiintyivät ilman suunnittelua. ”Soitetaan vaan”, oli sopimus.

Kokemattomissa käsissä tällainen olisi saattanut johtaa päämäärättömyyteen, mutta nimellä Greetings from Chicago esiintynyt seitsikko otti lennosta kiinni enimmäkseen toisteisia ja napakasti groovaavia kappaleita, jotka kuulostivat ”oikeilta” sekä yksin että yhdessä, osana laajempaa kokonaisuutta. Konsertilla oli siis harkitun oloinen alku ja loppu, vaikka se tuntui tulevan innostuneen yleisön mielestä liian aikaisin, viidenkymmenen minuutin kohdalla.

Keskeisimpien solistien roolit lankesivat komeasti eturivin Eskolalle ja Kannasteelle, vaikka myös McCravenin vakiotrumpetisti Marquis Hill ja kitaristi Matt Gold astuivat esiin pari kertaa. Silti ydin oli yhtyesoitossa, jossa ei erikoistilanteesta huolimatta ollut ylenmääräisen tunnustelun tuntua.

Toisto, kerrostaminen ja kierrättäminen olivat valttia Terassilavalla lauantaina myös aiemmin. Tosin vähän vaihtelevimmin seuraamuksin, ensin triolla ja sitten kvartetilla.

Etiopiassa syntyneen ja varttuneen Hailu Mergian kansainvälinen ura alkoi vasta kymmenen vuotta. Helsingissä hän kävi viikonloppuna kolmatta kertaa.

Odysseus-festivaalin tähti ja loppuunmyydyn lauantain yleisötäky oli ”ethiojazzin” pioneeriksi kutsuttu kosketinsoittaja Hailu Mergia, jonka kansainvälinen ura alkoi vasta kymmenen vuotta sitten – Etiopiassa 1970-luvulla tehtyjen levyjen uusintajulkaisuilla. Silloin hän palasi myös esiintyväksi muusikoksi, elätettyään itseään parikymmentä vuotta taksinkuljettajana Yhdysvalloissa.

Mutta kolmatta kertaa Suomessa esiintynyt seitsenkymppinen Mergia ei päässyt enää yllättämään, ei poikkeuksellisella elämäntarinalla, eikä edes instrumentaalimusiikillaan.

Päinvastoin. Hänen suosimansa pelkistetty kiertuekokoonpano – basso ja rummut – ei pysty pidemmän päälle vetämään vertoja hänen uusille eikä varsinkaan vanhoille, ajan patinoimille levytyksilleen. Käykin niin kurjasti, että Mergian etiopialainen groove yksi-ilmeistyy ja hyytyy – ja hän jää muusikkona osittain sivurooliin. Olisipa vain soittanut vanhoissa ja uusissa kappaleissaan enemmän harmonikkaa ja melodikaa, jonka valitsi konsertin ylimääräiseen.

”Oletteko valmiita”, kysyi nigeriläisen Etran de L'Aïrin toinen kitaristi heti ensimmäisen kappaleen jälkeen lauantaina Lonnan Terassilavalla ja patisti yleisöä ylös tanssimaan. Kehotusta ei tarvinnut toistaa.

Mergian jälkeen esiintyneen nigeriläisen Etran de L'Aïrin musiikissa variaatioita oli vielä vähemmän, mutta pääosin onnistuneella tositarkoituksella. Levyiltä kvartetiksi typistetyn kiertuekokoonpanon sähkökitaraisesti helisevä ja särisevä ”aavikkoblues” perustuu pienten musiikillisen motiivien toistoon, kappaleesta toiseen suunnilleen samanlaisina.

Tosin hypnotisointi jäi ilta-auringossa nyt puoliväliin, sillä yhtye poistui Terassilavalta vajaan puolen tunnin jälkeen, tosin palatakseen vielä kymmeneksi minuutiksi.

Sunnuntain pääesiintyjää, McCravenin omaa kvartettia ei tarvinnut maanitella esiintymään. Se soitti pitkillä sooloilla ryyditetyn tunnin ja vartin vahvan perussetin pääosin kahdelta uusimmalta albumiltaan, joista pitkään valmisteltu In These Times julkaistaan syyskuussa. Lauantain hetkelliseen ainutkertaisuuteen se ei silti yltänyt.

Mutta todennäköisesti ei olisi yltänyt kukaan muukaan edellisenä esiintyneen englantilaisen lauluntekijä-muusikko Alabaster DePlumen jälkeen. Hän nousi Terassilavalle harjoittelematta sellisti Aino Juutilaisen ja rumpali Joonas Leppäsen kanssa, koska on oma yhtye oli jäänyt lentovaikeuksien takia Englantiin.

Saksofonia värisyttäen soittanut englantilainen Alabaster DePlume ylisti Lonnan Terassilavalla tasapuolisesti sekä elämää että yleisöä – ja tavalla, joka ylitti kaikki kohtuuden rajat.

Mutta se ei haitannut. Päinvastoin, tilanteen ainutlaatuisuus suorastaan riemastutti sähkökitaraa ja saksofonia soittanutta DePlumea, jonka tarinalliset kappaleet olivat jonkinlaista avant-folkia.

Päällimmäisenä teki silti vaikutuksen DePlumen kyky ottaa yleisönsä, kietoa meidät rönsyilevillä ja humoristisilla puheillaan elämän ainutlaatuisuutta rakastavaksi, yhdessä hymyileväksi yhteisöksi. Sen suurempaa ei juuri voi saavuttaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat