Minua kyllästyttää aidolla italialaisella pastalla hienostelu, koska suomalaisilla on myös oma kekseliäs tapa valmistaa makaronia

Pastaharrastajat pipertävät totisina cacio e pepeä, vaikka Suomessa on kekseliäs pastahistoria. Haluan takaisin suomalaisen makaronianarkian, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Juho Kankaanpää.

Suomalaisopiskelijan valmistamaa ”nistipataa” eli makaroni- ja jauhelihamössöä.

30.7. 2:00 | Päivitetty 30.7. 6:46

Havahdun nykyään juhlissa, lounailla, baareissa ja kaikenlaisissa edustustilaisuuksissa kammottavaan tosiasiaan. Olen niin sanottujen pastaharrastajien ympäröimä.

Pastaharrastajia ei tunnista ulkonäön perusteella, mutta heidät kyllä kuulee. Harrastajat tuottavat loputonta ja uuvuttavaa pastapuhetta valmistustavoista, annoksista ja raaka-aineista. Ennen muuta pastaharrastajat valittavat: Lähikaupasta ei saa calabrialaisia chilejä tai San Marzanon tomaatteja, ravintolasta kelvollista pasta alla normaa eikä koko Suomesta edes siedettävää oliiviöljyä.

Usein pastaharrastajat ovat ikäisiäni kaupunkilaisia. He kertovat mielellään käyneensä Italiassa.

Pastaharrastaminen on eräänlainen levynkeräilyn muoto, jossa omaa Trivial Pursuit -tietämystä todistellaan muille. Samalla snobius naamioidaan asketiaksi. Harrastajat rakastavat kertoa, kuinka cucina italiana vaatii vain muutaman edullisen raaka-aineen ja hieman opiskelua.

Kaikessa on kyse yksinkertaisuudesta.

Niin kuin esimerkiksi cacio e pepen, juustopippuripastan, valmistuksessa: On oltava oikeanlainen keitinvesi (yhtä suolainen kuin pienen italialaisen rantakylän edessä pauhaava meri), mustapippuri (itse rouhittu, pippureita ei tarvitse valita yksitellen), pastalaatu (spagetti), pastamerkki (La Molisana, Dececco tai Rummo, mutta ei missään nimessä halvin, sillä siitä ei erity pastaveteen tarpeeksi tärkkelystä) ja pecorinojuuston merkki (laatuerot ovat suuria).

Tämä kaikki on vain kevyttä johdantoa kulinaariselle stressitestille, jossa toisiinsa sekoitettavan keitinveden ja hienoksi raastetun pecorinojuuston olisi muodostettava kermainen kastike. Tai siis emulsio, kuten kolloidiseostyypit tuntevilla pastakemisteillä on tapana sanoa.

Sen voi pilata ainakin liian kuumalla pannulla, keitinvedellä ja valutetulla pastalla. Oikeat olosuhteet luodaan vuosien harjoittelulla.

Cacio e pepen emulsiotiedettä opiskelevan harrastajan silmissä suomalainen pastakulttuuri näyttäytyy rahvaanomaisena hapuiluna hirsikyökissä.

Se ei pidä paikkaansa. Suomalaisilla on hämmästyttävän monipuolinen, pitkällinen ja ennen muuta kekseliäs suhde pastaan.

Italialaista ruokakulttuuria on ihailtu ja esitelty resepteissä, matkakertomuksissa ja naistenlehdissä 1900-luvun alkupuolelta asti. Samanaikaisesti siitä on kuitenkin rakennettu omanlaista, suomalaistettua versiota, sillä italialaista ruokaa on pidetty suomalaisille liian vaikeana ja outona, eikä esimerkiksi parmesaanijuustoa tai tuoreita yrttejä ole ollut kaupoissa saatavilla.

Pastan sijaan pitäisi oikeastaan puhua makaronista tai makaroonista vanhan kirjoitusasun mukaisesti: sarvi-, kirjain- ja putkilomakaroonista sekä ruusukkeista. Pasta-sanaa alettiin käyttää laajemmin vasta 1970-luvulla.

Makaronia syötiin Suomessa jo 1800-luvulla, ja ensimmäinen makaronitehdas perustettiin Suomeen vuosisadan lopussa. Samaan aikaan yleistyivät teollisesti valmistetut uunivuoat, joiden takia makaronilaatikkoruokien valmistuminen helpottui.

1900-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi makaronianarkia. Makaronia laitettiin lähes kaikkeen: laatikoihin, jälkiruokiin, kasvisten joukkoon, hyytelöihin, keittojen suurusteeksi ja muussattuina pihvien taikinaan. Keittokirjoissa makaronin keittoajat olivat pitkiä, ja makaroni keitettiin usein pehmeäksi mössöksi.

Makaroni herätti myös vastustusta, eikä sitä kelpuutettu perunan tilalle päälisukkeeksi. Usein tarjolla oli molempia.

Erityisesti laitoskeittiöt opettivat suomalaiset syömään makaronia. Sota-aikana energiatehokkaana pidetyllä makaronilla muonitettiin sotilaita ja yritettiin korvata huonosti säilyvää perunaa. Kun kouluissa käynnistyi 1940-luvun lopussa kaikille ilmainen kouluruokailu, oppilaille tarjottiin makaronivelliä. Kouluruokailusta yleiseen tietoisuuteen levisi myöhemmin myös lihamakaronilaatikko, jonka valmistamista opetettiin kotitaloustunneilla.

Joka vuosikymmenellä oli omat trendinsä. 1950-luvulla Suomessa innostuttiin italialaisesta käännösiskelmästä ja spagetista. Spagettia tarjoiltiin tomaattisen lihakastikkeen kanssa.

1960-luvulla löydettiin tuhdit pastasalaatit, 1970-luvulla lasagne. Keittokirjoissakin alettiin hiljalleen käyttää annoksista niiden italiankielisiä nimiä. Pastatietämys laajeni, kun pakettimatkat veivät suomalaiset Italiaan.

Suomalainen pastakulttuuri on tuunaamisen keittiötaidetta. Se on kana-ananasmakaronia, makaronisilavalaatikkoa ja sieni-makaronivanukasta. Nykyään suomipasta tarkoittaa kaura- ja proteiinipastoja, puoliraakoja avokadoja, keittiön kaappeihin kaatuneita soijarouhepusseja ja jääkaapin takaosassa homehtuvia valmispestopurkkeja.

Listasta ei sovi unohtaa pastaa jauhelihakastikkeella. Annos kuuluu suomalaisen keittiön kaanoniin, ja se on äänestetty useissa kyselyissä 2010-luvulla Suomen suosituimmaksi arkiruoaksi. Myös makaronilaatikko pärjää listauksissa hyvin.

Kaanoniin pääsee luultavasti myös avokadopasta, joka tyhjensi vuonna 2012 kaupat avokadoista. Ylen Aamu-tv:ssä ruokakirjailija Hanna Gullichsen muisteli, miltä tuntui maistaa avokadopastaa ensimmäisen kerran.

”Se oli niin hyvää, että minua itketti”, Gullichsen kertoi.

Seitsemän vuotta myöhemmin hitiksi nousi uunifetapasta, jonka kerrottiin kaksinkertaistaneen Pirkka-fetan myynnin.

Pastasta on kasvanut niin olennainen osa suomalaista arkea, että ensimmäisenä koronakeväänä se loppui paikoin kaupoista. Kätevyytensä ja säilyvyytensä lisäksi makaroni loi suomalaisille turvaa.

Kaiken tämän jälkeen on koomista, että pastaharrastajat puhuvat niin paljon autenttisuudesta.

Pastaharrastajat tavoittelevat tosikkomaisesti aitoa italialaista ruokakokemusta, vaikka ajatus aitoudesta eri ruokakulttuureja ja -vaikutteita jatkuvasti keskenään sotkevassa maailmassa on kummallinen.

Kaikkien muiden hifistelijöiden lailla pastaharrastajat noudattavat yksityiskohtaista sääntöjärjestelmää, joka määrittää, millainen annos on oikea ja millainen väärä. Pastaharrastaminen onkin virheiden etsimistä omilta ja muiden lautasilta.

Sellainen on ilotonta pipertämistä. Tuunaamisen voisi nähdä myös mielikuvituksellisen ja ilottelevan keittiötaiteen voittona.

Itse ylistän omalaatuista suomalaista rakettispagettikulttuuria. Keitän fusillit laiskasti kattilassa ja pursotan päälle etikkaisen sokerista tomaattikastiketta eli ketsuppia. Mangiamo!

Esseetä varten on haastateltu toimittaja ja tietokirjailija Elina Teerijokea ja ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelää. Lähteinä on käytetty Elina Teerijoen teosta Makaroonikirja – Pastaruokien historiaa Suomessa (Helmivyö 2022) ja Ritva Kyllin teosta Suomen ruokahistoria – Suolalihasta sushiin (Gaudeamus 2021).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat