Ralf Långbacka oli suomalaisen teatterikumouksen isä, joka ei halunnut paisuttaa teatterien kassoja vaan tehdä älyllistä taidetta

Ralf Långbacka taisteli urallaan pysähtyneisyyttä vastaan ja hallitsi terävän yhteiskunnallisen keskustelun.

Ralf Långbacka (1932–2022)

28.7. 12:56

Akateemikko, ohjaaja ja teatterinjohtaja Ralf Långbacka kuoli pitkään jatkuneeseen keuhkokuumeeseen 27. heinäkuuta 2022 Helsingissä Meilahden sairaalassa. Hän oli syntynyt Närpiössä 20. marraskuuta 1932 ja oli kuollessaan 89-vuotias.

”Isällä oli hyvin rauhallinen kuolema, kiitos Meilahden loistavan ja kunnioittavan henkilökunnan”, sanoo hänen tyttärensä Nina Wilenius.

Långbacka johti urallaan Turun ruotsalaista teatteria, Turun kaupungin­teatteria ja Helsingin kaupungin­teatteria sekä ohjasi ympäri maailmaa. Hän toimi myös teatteritieteen professorina Åbo Akademissa.

Ralf Långbacka oli ja on ikoni, joka uskoi ihmisyyteen, muutokseen ja ajoittain myös maailmanparannukseen. Hän taisteli pysähtyneisyyttä vastaan ja siteerasi mielellään Bertolt Brechtin pientä kertomusta:

Herra K:ta tervehtii kadulla mies, jota hän ei ollut aikoihin tavannut.

”Tehän ette ole lainkaan muuttunut”, kehuu vastaantulija.

”Voi ei”, sanoo herra K ja kalpenee.

Långbacka oli näivettyneestä realismistaan irtautuvan ja voimallisesti nahkaansa luovan uuden suomalaisen ja pohjoismaisen teatterin kantava voima. Hän oli tulisieluinen taistelija ja dialektisen brechtiläisen ilmaisun tutkija, elävöittäjä ja opettaja. Hän oli lehtevä osa eurooppalaisen teatterin kapinaa ja kotonaan saadessaan luoda taidetta kriittisen yhteiskunnallisen ajattelun ytimessä, jossa ihminen oli osa suurempaa prosessia.

Hän opiskeli ruotsia ja kirjallisuutta Åbo Akademissa, mutta huomasi teatterin olevan kutsumuksensa. Kohta hän jo olikin Åbo Svenska Teaternin johtaja 1960–63, ohjaajana Kansallisteatterissa, Svenska Teaternin taiteellinen johtaja ja johtotehtävissä myös Turun kaupunginteatterissa sekä sittemmin Helsingin kaupunginteatterissa. Hän ohjasi Göteborgissa,Tukholmassa ja Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Venäjällä ja lopulta kaikilla mantereilla.

Ooppera oli hänen suuri rakkautensa. Långbacka ravisti sen kuolleita muotoja lähes kaikkien suurten klassikko-oopperoiden ohjauksissaan. Niistä tuli Kansallisoopperan ja Savonlinnan magneetteja.

Merkittävä käänne hänen uralleen ja koko suomalaiselle teatterille oli Bertolt Brechtin teorioiden ja niiden syntyprosessien opiskelu pääkallonpaikalla Berliner Ensemblessä Berliinissä. Långbacka sai myöhemmin myös vierailukutsuja Berliinin teattereihin sekä huomiota, arvostusta ja tärkeän aseman saksalaisessa teatteri- ja kulttuurielämässä. Hänet kutsuttiin DDR:n taideakatemian jäseneksi vuonna 1980. Suomessa hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi.

Långbacka oli ainutlaatuinen pedagogi, joka koulutti uusia teatterisukupolvia Suomessa, Ruotsissa ja eri maanosissa. Poliittisesti sitoutumaton Långbacka hallitsi terävän yhteiskunnallisen keskustelun, sillä hän ei pelännyt mitään eikä ketään – ei edes itseään.

Hän oli suuri humanisti ja taiteilija, joka ei antautunut keskinkertaisia ajatuksia ja salakavalia väärämielisyyksiä levittävän laumahengen edessä.

”Ralf oli itsepäinen, niin itsepäinen”, sanoo monet vahvat roolinsa hänen ohjauksessaan tehnyt Esko Salminen. ”Mutta silloin itsepäisyys oli välttämätön ominaisuus”, hän jatkaa.

Salminen oli urallaan muun muassa Långbackan Danton, van Gogh, Peer Gynt ja Kirsikkapuiston Lopahin.

Salminen muistaa Långbackan ohjaajana, joka ”loogisella käsittelyllään kuori ihmistä ja auttoi näkemään hänen sisimpäänsä”. ”Ei sellaisia enää saa.”

Ohjaajana hän myös kantoi vastuuta näyttelijöistään. ”Kun teimme van Goghia, asuin hänen luonaan”, kertoo Salminen, jonka sanotaan eläytyneen rooliinsa niin hurjalla otteella, että työtoverit joskus pelkäsivät saavansa paketissa Vincent van Goghin alias Esko Salmisen korvan.

Ralf Långbacka ja koira kotonaan Kulosaaressa vuonna 1981.

Eurooppalaisen teatterin kaikkialla esiin nousseet puhdistautumisen rituaalit, kamppailu Peter Brookin nimeämää ”kuolettavaa teatteria” vastaan, nousivat maihin myös Suomessa. Yhdessä ohjaaja Kalle Holmbergin ja luottonäyttelijöidensä kuten Esko Salmisen, Vesa-Matti Loirin, Heikki Kinnusen ja Juha Mujeen kanssa Långbacka kehitti vuosia ”Taiteellisen Teatterin” teesejä ja listasi elävän taiteen syntyyn tarvittavia olosuhteita.

Taiteellisesti päämäärättömät ja huterat teatteritehtaat, rahasyöpöt mutta turhat teatterilaitokset ja Eurooppaa vaivannut yleinen ”kansallisteatteritauti” oli siivottava Långbackan mukaan syrjään. Tilalle hän kaavaili ensembleteattereita, joilla olisi yhteinen tavoite ja intohimo kuvata muuttuvaa maailmaa ja ihmistä siinä. Muuttaako teatteri ihmistä? Kyllä, jos siihen annetaan älyllinen mahdollisuus.

Långbacka ajatteli, että teatteria ei tehdä paisuttamaan kassoja vaan kokoamaan yksittäisten tekijöiden ja koko kollektiivin panostukset kunnianhimoisen taiteen luomiseen.

Tarkoitus oli tehdä taidetta, joka asettaa sosiaalista ja poliittista todellisuutta uusin yhteyksiin. Hän ajatteli, että teatteri herättää brookilaisittain tunteita, ajatuksia, visioita ja elämyksiä. ”Teatteri on prosessi, jonka ihmiset luovat ihmisille”, Långbacka kirjoitti.

Hän kiersi 1960–70-luvuilla ympäri Eurooppaa katsomassa Dario Fota, Otto Brahmia, Milanon Teatro Piccoloa ja prahalaista Otomar Krejčaa. Långbacka nosti esiin Juri Ljubimovin Taganka-teatterin, joka jatkoi 1920-luvun venäläisen avantgarde-teatterin kumousta. Hän myös seurasi Peter Steinin berliiniläisen teatterin nousua Euroopan kärkeen.

Ralf Långbacka oli Suomen kansainvälisesti liikkuvin tietopankki, joka nopeutti 1960-luvulta alkaen monisuuntaista kansainvälistymistämme.

Teorioita testattiin käytännössä Turun kaupunginteatterissa, jonne Långbacka ja Holmberg rakensivat vuosiksi 1971–77 tukikohtansa, Långbacka taiteellisena johtajana ja Holmberg pääohjaajana. He saivat aikaan kiivaita teatterisotia, joiden hillitsemiseen tarvittiin jopa sensuuria. Jussi Kylätaskun kirjoittama Runar ja Kyllikki ei kelvannut Turun päättäjille.

Kalle Holmberg (vas.) ja Ralf Långbacka aloittivat vuonna 1971 Turun kaupunginteatterin johdossa. Kuusi vuotta kestänyttä ajanjaksoa kutsuttiin ”Kotkien kaudeksi”.

Mutta äkkiä Suomen Turkuun oli syntynyt teatteritaiteen mekka, jonne vaellettiin paitsi kaikkialta Suomesta myös kaikkialta maailmasta vetonauloinaan Holmbergin ohjaamat Seitsemän veljestä ja vaikkapa Shakespearen Kuningas Lear tai Ralf Långbackan ohjaama Ernst Bruun Olsenin Van Gogh ja postinkantaja nimiroolissaan Esko Salminen.

Långbacka teki Turussa myös ehkä uransa valovoimaisimman ohjauksen, Brechtin Galilein elämän. Pääroolissa oli unohtumaton Kapo Manto. Tieteen etiikkaa pohtiva näytelmä oli askarruttanut jo kauan Långbackaa, joka kysyi terävässä tulkinnassaan, oliko Galilei sankari vai sittenkin petturi alistuessaan Vatikaanin vaatimuksiin. Esityksen Galilei pelkäsi inkvisitiota niin avoimesti, että peruutti tieteellisesti todistetut teoriansa maapallon liikkeistä ja muodosta. Eurooppalainen tiede hyytyi vuosiksi ja ihmisyys joutui kriisiin.

Millaisen Galilein Brecht kirjoittaisikaan tänään, Långbacka kysyi 1973. Saman kysymyksen voisimme – ja meidän tulisi – tehdä nytkin, mutta kun ei ole Långbackaa.

Långbacka oli täysverinen purjehtija. Sekä merellä että maalla hän tiesi, miten noustaan aallon harjalta seuraavalle uppoamatta tai jäämättä myrskyn silmään. Hän piti huolta rajusti keinutetun Turun kaupunginteatterin työskentelyolosuhteista osin omia taiteellisia mahdollisuuksiaan organisaatiolle uhraten.

Turun ”Kotkien kausi” kaarsi suurin siivin kauas Euroopan merkittäville estradeille. Turun kaupunginteatteri näytteli Långbackan myötävaikutuksella suomalaisen teatterin maailmankartalle. Hänelle myönnetty Pro Finlandia -mitali kohtasi oikean paikan ja ihmisen: Suomen puolesta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat