Herkullinen tarina Venäjän kaatamisesta hukkuu, kun esikoiskirja kuvaa sivutolkulla humaltumisia

Antti Saarimaan historiallisessa romaanissa kuvataan nihilistejä, jotka tähtäävät vallanvaihtoon Venäjän imperiumissa. Vetävässä juonessa on myös ripaus vallankumousromantiikkaa.

Antti Saarimaa on opiskellut Helsingin yliopistossa historiaa. Hän työskentelee virkamiehenä ja asuu perheineen Vantaalla.

2.8. 14:11

Romaani

Antti Saarimaa: Nihilistit. Atena. 209 s.

Kaikki on pielessä eikä millään ole mitään väliä, filosofoi nihilisti.

Tartuin esikoiskirjailija Antti Saarimaan (s. 1982) Nihilistit-romaaniin nimen perusteella. Mutta yleisen negistelyn sijaan onkin kyse historiallisesta romaanista.

Virkamiehenä työskentelevä Saarimaa on tutkinut 1800-luvun lopun venäläisiä ääriliikkeitä, myös nihilistejä, jotka eivät anarkistien ja sosialistien tapaan kunnioittaneet auktoriteetteja, kuten ”kirkkoa, tsaaria, perinteitä ja muuta roskaa”.

Romaanissa eletään 1860-luvun loppua. Nihilistit tähtäävät Venäjän imperiumin kaatamiseen. Päästäkseen tavoitteisiinsa he eivät kaihda äärimmäisyyksiä, eivät murhaamistakaan.

Nihilistien joukosta nostetaan esiin Vera, kaunis nuori nainen, joka vaihtelee nimeä ja maata kuin vaatteita. Miehille hän haistattaa ”varsin alatyylisesti paskat”.

Helsingissä Vera tapaa kolmikymppisen Adolfin, porvoolaisen porvarisperheen luuserin. Mies harrastaa juopottelua ja ”ilotaloja”. Itsemurhaan hän suhtautuu kuin happamaan maitoon, ei välitä maistaa.

Adolf on oman elämänsä nihilisti, halveksii kaikkea ja kaikkia, myös itseään. Häntä ovat kohdelleet kaltoin vanhemmat, sisarukset, opettajat, vuokranantajat. Senaatissa Adolf työskentelee setänsä suhteiden turvin.

Vallankumouksellinen Vera läimäyttää poskelle yksinäistä ja katkeroitunutta Adolfia. Rakkaus leimahtaa, ja mies on valmis lähtemään naisen takia tielle, jolta ei ole paluuta.

Nihilistit on rakkausromaani. Se ei yllä Boris Pasternakin Tohtori Živagon tasolle, mutta ammentaa vallankumousromantiikasta.

Teoksen aihe on mielenkiintoinen, suorastaan herkullinen, koska Venäjää hallitsee jälleen diktaattori. Harmi, että Saarimaa tyytyy surffailemaan historian pintakuohuissa.

Vallankumoukselliset kyllä kokoontuvat keskustelemaan kansallisuuskysymyksistä ja sosialismista niin Helsingissä kuin Pietarissakin, mutta ajan aatteista kertoja juttelee vähän. Kännääminen ja Adolfin sukuelimen liikehdintä kiinnostavat enemmän.

Kyse ei siis ole aateromaanista vaan Adolf-paran syöksykierteestä historiallisissa kulisseissa.

Mainosteksti lupaa ”tunteiden tuhovoimaa”, mutta huomaan lukevani sivutolkulla humaltumisista, muistinmenetyksistä ja krapuloista. Väkisinkin mieleen tulee Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja.

Kertoja ei luota lukijaan vaan selittelee ja osoittelee liikaa: ”Hän [Adolf] ei ollut kovin hyvä keskustelemaan naisten, eikä kyllä miestenkään kanssa, mikä osaltaan selitti hänen vuolaan alkoholinkäyttönsä.”

Saarimaan esikoisesta ajattelin löytäväni jotain uutta autonomian ajan poliittisista liikkeistä. Näin ei käynyt, mutta vetävä juoni sai lukemaan eteenpäin.

Paljastamatta liikaa voin kertoa, että Adolf lavastetaan syylliseksi murhaan. Hän kärsii Siperiassa tuomiotaan ja otaksuu kadottaneensa iäksi petollisen Veran.

Viimeisillä sivuilla tilanne muuttuu vielä kerran. Karkotuspaikkaan saapuva kirje on yllättävä mutta toimiva loppuratkaisu. Esikoisromaani päättyy sanoihin ”heidän aikansa koittaa vielä”.

Ehkä Saarimaalla on jo seuraava historiallinen romaani tekeillä. Lupaavan alun jälkeen kannattaisi sukeltaa syvemmälle aatteiden aallokkoon.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat