Elvis rakasti outoja voileipiään, mutta uusi elokuva ei niitä muista

Romantisoimme mielellämme taiteilijoiden addiktioita ja mielenterveysongelmia, mutta ahmimisen kanssa kamppaillut Elvis sivuutetaan uudesta elämäkertaelokuvasta täysin, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen.

Elvis Las Vegasissa tammikuussa 1976.

6.8. 2:00 | Päivitetty 6.8. 9:56

Myöhään eräänä helmikuun iltana vuonna 1976 Elvis Presleylle tuli sietämätön herkkuhimo. Hän hyppäsi yksityiskoneeseen kavereidensa kanssa ja lensi noin 1 700 kilometriä Memphisistä Denveriin erääseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin hänen lempiruokaansa.

Fool’s Gold Loaf -niminen annos sisältää kokonaisen vehnäleivän, jonka sisus on koverrettu ulos ja vuorattu purkillisella pähkinävoita sekä toisella purkillisella hilloa. Annoksen kruunasi useampi paketillinen pekonia. Tarinan mukaan Elvis ystävineen söi kahden tunnin aikana yli 30 tällaista 8 000 kalorin mättöleipää, huuhtoi ne alas samppanjalla ja lensi takaisin kotiin.

Köyhän lapsuuden elänyt Elvis oli suuri voileipärakastaja, joka teki tunnetuksi maapähkinävoi-banaanikombon. Mutta hänellä oli raskausajan ruokahimoista kärsivän kokeilunhalu mitä tuli erilaisiin leiväntäytteisiin. Hän yhdisti esimerkiksi jäätelöä pekoniin, hapankermakuivakakkuun, sitruunamarenkitorttuun ja friteerattuihin suolakurkkuihin.

Kun tietää, miten laulajalegendan elämä päättyi, nämä ruokakuriositeetit muuttuvat nopeasti huvittavista surullisiksi. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina Elvis etsi lohtua tunnetusti pillereistä mutta myös ruoasta.

Ohjaaja Baz Luhrmannin uudessa kulmia kiillottavassa elämäkertaelokuvassa ei käsitellä Elviksen suhdetta ruokaan. Austin Butlerin esittämä Elvis saattaa puolihuolimattomasti napata välillä jotain suuhunsa, mutta ruoalla ei selitetä sitä, miten yhtäkkiä kuviin ilmestyy turpea, vaivoin pystyssä pysyvä, hikeä tippuva Elvis, jonka flyygelin kantta peittää Coca-Cola-kuppien meri.

Meitä kiinnostavat kauniit ruumiit, kuten Marilyn Monroe, jonka kuolinkuvilta ei voi välttyä esimerkiksi uudessa sensaationhakuisessa Netflix-dokumentissa The Mystery of Marilyn Monroe: The Unheard Tapes. 42-vuotiaan Elviksen kuolema oli kaikkea muuta kuin kaunis.

Hänen sisäelimensä olivat paisuneet kaksi kertaa normaalia suuremmiksi. Hän kärsi lääke-cocktailien takia kroonisesta ummetuksesta ja pökertyi sydämen pettäessä vessanpöntöllä kotonaan Gracelandissa. Hänen verestään löytyi hyvin korkeita pitoisuuksia useista erilaisista opioidipohjaisista kipulääkkeistä sekä Quaaludeista.

”Läski-Elvis” oli ilkeä nimitys, jolla laulajaa kutsuttiin Las Vegasin vuosina. Huhujen mukaan Elvis yritti pudottaa painoaan vaarallisilla laihdutusmetodeilla. Eräs näistä oli niin kutsuttu sleeping beauty -dieetti, jossa nukutaan rauhoittavien avulla päivät pitkät syömisen sijaan. Villeimpien tarinoiden mukaan laulaja jopa vaivutettiin lääkkeillä koomaan.

Välillä hän saikin painoa pudotettua, sillä maailmalle lähetetyssä vuoden 1973 erikoiskonsertissa Aloha from Hawaii nähtiin sutjakoitunut Elvis ikonisessa valkoisessa ihonmyötäisessä puvussaan.

Tuntuu, että tätä ruoan ja syömisen kanssa kamppailevaa Elvistä ei haluta muistaa, vaikka niin mielellämme romantisoimme taiteilijoiden kohdalla kaikkia muita addiktioita ja mielenterveysongelmia. Tai jos siitä on puhuttu, on siitä puhuttu ilkkuen ja naureskellen. Syitä asian taustalla ei ole pohdittu.

Se, että ruoka on rajattu kokonaan pois Elvis-elokuvasta, tuntuu paljon puhuvalta valinnalta. Kaikki muut hillittömyydet on otettu mukaan, mutta ilmeisesti se, ettei mies pysty kontrolloimaan kehoaan, olisi ollut liian noloa ja himmentänyt hänen tähteyttään. Se tuntuu jonkinlaiselta tabulta, ja tabuilla on potentiaalia satuttaa samanlaisista ongelmista kärsiviä, etenkin mitä tulee miesten syömishäiriöihin.

Samalla on tehtävä selväksi se, ettei ylipainoinen keho tarkoita sairasta kehoa, eikä Elvis kuollut ruokaan, vaikka epäterveelliset syömistavat luultavasti rasittivat hänen elimistöään. Hän kuoli sydämen rytmihäiriöön, minkä nyt arvellaan johtuvan pitkäaikaisesta lääkkeiden väärinkäytöstä.

Elvis Presley oli säkenöivä esiintyjä, jolla oli ikoniset tanssiliikkeet. Häntä kutsuttiin julkisuudessa myös lempinimellä ”Elvis the Pelvis”. Kuva vuodelta 1976.

Elviksen kuolema on kaikessa traagisuudessaan kuitenkin ehdottomasti sellaista ainesta, josta myytit muovaillaan. Sen voi nähdä äärimmäisyyksiä pursuavana, amerikkalaisen unelman ja sen kulutuskapitalismin kiihdyttämän hedonismin groteskina kääntöpuolena.

Jos Luhrmannin elokuvan valitsemaa narratiivia haluaa seurata, viihdekoneisto ahmaisi Elviksen sisuksiinsa pureskelematta häikäilemättömän managerin Tom Parkerin muodossa. Hän otti lahjakkaan muusikon ja muovasi hänestä tuotteen radioon, televisioon ja Hollywoodin unelmatehtaan liukuhihnalle.

Kun Elvis oli kuluttanut kasvonsa puhki tehden 31 elokuvaa 13 vuodessa, Parker sulki hänet kultaiseen häkkiin aavikon keskelle pystytettyyn neonvalokeitaaseen, addiktioiden ja paheiden pesään Las Vegasiin, jossa kuningas esiintyi yhteensä 636 kertaa kahdeksan vuoden aikana.

Kun Parker käytti suojattiaan hyväksi vieden 50 prosenttia tämän kaikista tuloista, Elvis poltti elämäänsä molemmista päistä irtoseksillä, kemikaaleilla ja ruoalla, ahmi hauskaa sisäänsä kuin Viva Las Vegas -kappaleen hurmoshengessä: ”How I wish that there were more / Than the 24 hours in the day / 'Cause even if there were forty more / I wouldn't sleep a minute away.”

Aion jatkaa juoksemista, aion pitää hauskaa, vaikka se veisi minulta kaiken. Ainakin jää muistot siitä, että oli kivaa, hän laulaa.

Kuten kaikissa pirun kanssa tehdyissä sopimuksissa käy, paljon menestystä ja hauskaa voi olla liian paljon menestystä ja hauskaa. Maailman tunnetuin ihminen ja valovoimaisin esiintyjä, jonka lantion hytke rikkoi aikoinaan siveyslakeja, vetäytyi viimeisinä elinkuukausinaan päiväkausiksi yksin huoneeseensa ylensyömään.

Se on mielikuva suoraan Heartbreak Hotel -kappaleesta, jossa Elvis laulaa yksinäisen kadun vievän sydänsurujen hotelliin, joka on täynnä ihmisiä, mutta jossa on niin yksinäistä, että siihen voisi kuolla.

Elviksen tragedia toistaa nuorena kuolleiden tähtien myyttiä, joka on sekoitus liian lähelle aurinkoa lentänyttä Ikarosta ja kaikkea sitä lunastamatonta potentiaalia, jota ei voi mitata missään rahassa.

Baz Luhrmann vaikuttaa ymmärtäneen sen, minkä Elvis ehti lunastaa jopa ollessaan heikoimmillaan. Hän ei jättänyt maailmalle aivan The Beatlesin musiikkikatalogin veroista perintöä, ei tehnyt kuolematonta roolia klassikkoelokuvassa eikä päässyt haaveilemalleen maailmankiertueelle.

Mutta tuntuu kuin hän olisi laittanut kaiken turhautumisensa esityksiinsä, jotka olivat loppuun asti täynnä räjähtävää voimaa.

Elokuva päättyy hänen viimeiseen lauluunsa, jonka hän esitti vain viikkoja ennen kuolemaansa. Elviksen kasvot valuvat, kun hän takoo pianoa. Unchained Melody tulvii tuskaa, ”Lonely rivers cry / Wait for me, wait for me / I'll be coming home, wait for me”, ja se on kuin kaunis kuolema.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat