Tuhlasin lapsuuteni katsomalla musiikkivideoita, mutta opin samalla seksistä ja ideologiasta

Musiikkivideot avasivat ikkunat aikuisten outoon maailmaan.

13.8. 13:40

Käytin alakouluikäisenä hämmentävän paljon aikaa katsomalla musiikkivideoita. Muistoissani en juuri muuta tehnytkään kuin istunut tapittamassa MTV- ja The Voice -kanavien pyörittämää musavideotarjontaa.

Kovin musiikkitelevision kulutukseni sijoittui 2000-luvun puoliväliin, eli viimeisiin vuosiin ennen internetin muuttumista musiikkivideoiden ensisijaiseksi katselualustaksi. Samoihin aikoihin musiikkivideoita saattoi nähdä televisiossa myös lapsuuteni idolin Ruben Stillerin juontamassa Levyraadissa ja kouluikäisille suunnatussa Kids Top 20 -ohjelmassa.

Erityisesti jälkimmäinen tuntuu nykyään täysin absurdilta konseptilta. Selitäpä algoritmien hellässä huomassa kellottelevalle zoomerille, että vielä jokin aika sitten odotimme innolla Tea Hiillosteen viikoittain halvan näköisissä lavasteissa esittelemiä musavideonpätkiä.

Musiikkivideot kiehtoivat minua, koska ne avasivat pariksi minuutiksi ikkunan aikuisten outoon maailmaan. Musiikkitelevision katsominen sai kehittyvät aivot hämilleen ja käymään ylikierroksilla.

Maroon 5 -yhtyeen This Love -musiikkivideo oli seitsemänvuotiaana ensimmäinen seksivalistus, jonka sain. Laulaja Adam Levinen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Kelly McKeen peuhaaminen viittasi mystiseen aktiin juuri sen verran, että simuloitu jörniminen jätti lähtemättömän psykoseksuaalisen muistojäljen.

Rammsteinin Amerikan samana vuonna ilmestynyt, amerikkalaisen kulttuurin dominanssia parodioiva video puolestaan opetti ideologiakritiikkiä. ”Toden totta”, ajattelin ja kaivoin nenääni television ääressä, ”me kaikki elämme Amerikassa!” Myöhemmin aloin lukea Slavoj Žižekin analyyseja kapitalismista ja ideologiasta todellisuuskäsitystä muokkaavina voimina, mutta perusasiat olin jo saanut saksalaisbändin videosta.

PMMP:n Pikkuveli -coverin musiikkivideo vuonna 2006 pakotti kohtaamaan lapsuuden lopun. Kirosin videon lopussa koiraystävänsä hylkäävän nulikan alimpaan helvettiin ja itkin. Kaikkien lasten läpikäymä kasvamisen trauma tapahtui minulla suomirockin soidessa.

Youtuben voittokulun alkaessa 2010-luvun vaihteessa väheni myös oma uusien musiikkivideoiden seuraamiseni. Kids Top 20 loppui vuonna 2009, The Voice -kanava puolestaan sulautettiin Kutoseen vuonna 2012.

Sittemmin olen asettunut omaan 1990-luvun videoita fiilistelevän musavideomöhiksen uomaani. Ysärillä Mark Romanekin ja Michel Gondryn kaltaiset ohjaajat tekivät musiikkivideoista todellisen taidemuodon, eikä vastaavaa kunnianhimoa ole myöhemmin nähty.

2000-luvun videoilla on kuitenkin oma merkityksensä osana lapsuuttani.

Muovailuvaha-aivoihini peukalonsa survoneet musiikkivideot hämmensivät, kiihottivat, avarsivat ajattelua. Nimeä sattumanvarainen biisi vuosilta 2003–2008, ja minulla on todennäköisesti intiimi anekdootti tai tulkinta sen musiikkivideosta.

Alakoulun oppimäärästä en muista paljoakaan. En ikinä esimerkiksi oppinut kertotaulua ulkoa.

Samoihin aikoihin katsomieni popvideoiden opetukset sen sijaan ovat porautuneet syvälle psyykeeni perustuksiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat