Näiden hehkutettujen sarjojen katsominen jäi kesken – HS:n kulttuuritoimitus kokosi 12 antisuositusta, joista saa olla eri mieltä

Liikaa väkivaltaa, kömpelöä komediaa, sekavia juonenkäänteitä ja itsekehua. Suuret ja ylistetytkin sarjat saattavat jäädä katsomatta, kun maailmankatsomukset tai mielentila eivät kohtaa. HS:n kulttuuritoimittajat kertovat, miksi he eivät päässeet sarjoissa loppuun asti.

Kehututkaan sarjat eivät toimi kaikille katsojille.

13.9. 15:33

Game of Thrones: Silmitön seksuaalinen väkivalta

Jon Snow (Kit Harington) yritti kommunikoida lohikäärmeen kanssa Game of Thrones -sarjassa.

Veri ja suolenpätkät eivät saa minua enää kavahtamaan mitä tulee väkivaltaviihteeseen, mutta kun yritin aloitella Game of Thronesin toista kautta, kyyninen valtakamppailu ja shokkitaktiikat alkoivat puuduttaa. En ole myöskään lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut lohikäärmeistä tai satukansojen välisistä sodista, saatikka sitten silmittömästä seksuaaliväkivallasta. Joidenkin laskelmien mukaan sarjassa on vähintään 50 raiskausta tai raiskauksen yritystä. Se kuulostaa uskomattomalta luvulta, jota en aio ainakaan itse todentaa katsomalla.

Eleonoora Riihinen

Simpsonit: Komedia menetti teränsä

Simpsonin perhe 33. kauden jaksossa.

Simpsonien kaudet 3–8 ovat parasta televisiokomediaa, jonka tiedän. Suuri osa sarjan faneista on kanssani samaa mieltä. Kultakauden Simpsoneissa vitsien määrä ja laatu ovat päätä huimaavia, ja parhaat niistä ovat jääneet elämään vielä vuosiksi myöhemmin. Näkemykset siitä, mistä sarjan alamäki alkoi, vaihtelevat, mutta usein se ajoitetaan yhdeksännelle kaudelle. Omasta mielestäni mitään yksittäistä pistettä ei voi nimetä, vaan kyseessä on ollut vähittäinen prosessi – jossain vaiheessa Simpsonit vain menetti teränsä. Siksi pitäydyn klassikkojaksoissa, samalla kun masentavaksi zombieversioksi muuttunut sarja raahustaa ensi vuonna 34. kaudelleen.

Sakri Pölönen

The Harlins: Kehupuhe toistaa itseään

Johanna ja Renny Harlin kertovat katsojalle olevansa mahtavia The Harlins -sarjassa.

Harlinit saapuvat Suomeen. Maa näyttää jo lentokentällä ihmeelliseltä, onhan viime vierailusta muutama kuukausi aikaa. Kymmenen päivää Suomessa on pariskunnalle paljon pidempi aika kuin muille ihmisille, Renny Harlin selittää.

Hänestä ja puolisosta Johanna Harlinista kertovassa The Harlins -sarjassa tämä on tullut selväksi: heillä kahdella on harvinaisen kiireistä ja kaikki heissä kahdessa on ihanaa.

Ooo, kohta päästään ihanaan kasvohoitoon! Rennyllä on kuitenkin nälkä jo hotellissa, jonka respassa heidät tunnetaan. Johanna löytää onneksi laukusta ”hasselpähkinäproteiinibarin” ja matka kauneushoitoon voi jatkua.

Johanna on ottanut Rennyn luottosäätäjän, Markus Selinin roolin. Tuottajamogulia ei sarjassa haastatella, kuten ei juuri ketään muutakaan, koska Renny ja Johanna ovat itse parempia kertomaan erityisyydestään.

On tavallaan kiinnostavaa, kuinka monta myönteistä adjektiivia itsestään voi keksiä, mutta raja tulee vastaan viidennessä jaksossa. Pariskunnan puhe muistuttaa yhä enemmän Linkedinissä käytyä toisteista kehukeskustelua. Niin käy, kun ”dokumentaarisuus” annetaan täysin kohteiden käsiin.

”Meillä on ollut niin paljon kivoi juttuja”, Johanna sanoo, mutta katsoja ei pysty nimeämään yhtäkään.

Tero Kartastenpää

Kaikki synnit: Palikat eivät osu paikoilleen

Maria Sid ja Johannes Holopainen poliiseina Kaikki synnit -sarjassa.

Kyläläisiä murhataan niin näyttävästi kuin uskalletaan tanskalaissarjoista kopioida.

Keskusrikospoliisipari ampaisee paikalle selvittämään, olisiko takapajuisessa kunnassa joitain riidanjyviä kaiveltaviksi. Pikkuhiljaa selviää, että paikkakunnan lestadiolaiset ovat epäilyttäviä ja kepulaiset ärsyttäviä. Hahmottuu myös, että Maria Sidin esittämä poliisi on kerta kaikkiaan voimaantunut ja vapautunut: hän harrastaa heti ensimmäisessä kohtauksessa seksiä ja laulaa kohta baarissa Aikuista naista.

Sidin ja Johannes Holopaisen esittämän sääntöpoliisin vastaparisuus on luontevaa kuin Duplo-palikkarakennelma, ja yhteiskohtaukset ovat kuin kahdesta eri tavalla huonosta sarjasta kasattuja.

Draama sen kuin syvenee.

”Täällä suunnitellaan isoa kauppakeskusta, mutta sehän ei ole lestadiolaisten homma”, paikallispoliisi sanoo. Uhkaava musiikki alkaa soida.

Kaikki synnit -sarjan ensimmäisestä jaksosta on kulunut 17 minuuttia ja 52 sekuntia. En minä jaksa tätä enää.

Jos haluan perehtyä pikkukylän tonttivääntöihin, katson Metsoloita.

Tero Kartastenpää

Lost: Yliluonnollisen sekavaa

Yhdysvaltalaista Lost-sarjaa tehtiin vuodet 2004–2010. Sarjassa seurataan, miten lentokoneonnettomuudesta selvinneet pärjäävät kaukaisella saarella.

Vuonna 2006 Suomen televisioon saapui yhdysvaltalainen draamasarja Lost. Siinä Sydneystä Los Angelesiin matkalla oleva lentokone tekee pakkolaskun Tyynellämerellä. Sarjassa seurataan, miten sekalainen sakki lentokoneonnettomuudesta selvinneitä yrittää selviytyä salaperäisellä trooppisella saarella. Suurella ennakkopöhinällä alkanut sarja kiinnosti toki minuakin ja innolla asetuin ruudun ääreen, kun se alkoi.

Iloa ei kestänyt kauan. Kun ensimmäinen jakso loppui siihen, että jostain syvältä saaren metsän uumenista kuului kummallista kovaa, möreää mölinää, jokin sisälläni lässähti. ”Äh, jotain yliluonnollista.” Petyin ja hylkäsin Lostin saman tien. Minulla on kinkkinen suhde yliluonnolliseen. Joskus siedän sitä paremmin, mutta nyt en halunnut edes yrittää.

Lostista tuli tunnetusti kulttisarja, jonka takia kaduin monesti, että lopetin sen katsomisen heti. Sarjaa tehtiin kaikkiaan kuusi tuotantokautta, jonka aikana touhu saarella muuttui kuitenkin yhä omituisemmaksi ja niin sekavaksi, että lopulta aika monelta sarjan tosifaniltakin meni hermot. Sen jälkeen lopettamiseni ei kaduttanut enää yhtään.

Riitta Koivuranta

Dark: Ei tolkkua edes oppaan avulla

Lisa Vicari ja Paul Lux Dark-sarjan kolmannella kaudella.

Netflixin ensimmäinen saksalainen alkuperäissarja Dark keräsi ylistäviä arvioita vuonna 2017. Aikamatkustusta käsittelevästä synkkäsävyisestä sarjasta tuli suorastaan hitti.

Kehujen siivittämänä aloin katsoa sarjaa, ja ihastuin. Aikamatkustamisen idea oli äärimmäisen kiehtova. Perheenisän itsemurhasta alkanut sarja oli toki todella synkkä, mutta toisaalta raikas, kun monien jenkkisarjojen sliipattu todellisuus oli siitä kaukana.

Ensimmäisen kauden menestyksen innoittamana tehtiin tietysti toinen kausi vuonna 2019. Ja kolmas vuonna 2020. Aikatasoja tuli lisää, henkilöt seikkailivat sarjassa milloin minkäkin ikäisinä, vuosikymmenet ja -sadat vain vilisivät. Katsoessa alkoi pakottaa päätä. Netflix tekikin sarjasta jopa sen tapahtumia ja hahmojen yhteyksiä kartoittavan nettioppaan.

Kolmannen kauden alussa luovutin. Tuntui että tarinalle kävi Lostit: se vain muuttui liian hämäräksi. Perässä pysyminen oli uuvuttavaa ja tummasävyiseen tarinaan ei ilmaantunut valonpilkahduksia. Edes selviämättömät mysteerit eivät saaneet minua taistelemaan sarjaa loppuun.

Aino Miikkulainen

The Handmaid’s Tale: Väkivallasta tuli itsetarkoitus

Offred (Elisabeth Moss) joutuu alistumaan muun muassa Lydia-tädin (Ann Dowd) harjoittamaan vallankäyttöön The Handmaid’s Tale -sarjassa.

Margaret Atwoodin Orjattaresi (1986) on yksi maailmankirjallisuuden hienoimpia ja karmivimpia dystopioita, ja upeasti alkoi myös siihen pohjautuva televisiosarja The Handmaid’s Tale viitisen vuotta sitten.

Elisabeth Moss pääroolissa välitti kotisohville asti, miltä tuntui, kun tavallinen länsimaiseen elämään tottunut perhe joutui yhtäkkiä elämään uskonnollisten fundamentalistien vallan alla. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa syntyvyys on ekokatastrofin jälkeen romahtanut ja hedelmälliset naiset alistetaan miesten omaisuudeksi ja synnytyskoneiksi.

Mutta aivan kuin ensimmäisen kauden joukkoraiskauksia muistuttavat hedelmöittämisriitit eivät olisi olleet riittävän karmivia, vaan käsikirjoittajat alkoivat lisätä kierroksia kausi kaudelta. Sarjasta julkaistaan pian viides kausi, mutta minä jätin katsomisen kesken jo toisella tai kolmannella kaudella. En enää kestänyt katsoa ohjelmaa, jossa naisiin kohdistuvan väkivallan esittämisestä tuntui tulevan itsetarkoitus eikä kaikki sarjan väkivalta se enää missään määrin ollut perusteltua.

Sääli etenkin sen takia, että näin sarja mielestäni kääntyi itseään vastaan tai ainakin vesitti Atwoodin alun perin sisään kirjoittaman feministisen näkökulman.

Susanna Laari

Musta kuningatar: Stereotypia älykkäästä naisesta

Beth Harmon (Anya Taylor-Joy) pelaa shakkia Vasily Borgovia (Marcin Dorocinski) vastaan Mustassa kuningattaressa.

Aloin seurata Netflixin uutta shakkidraamaa sydän hiljaista odotusta röhkien. Ihastuksesta kirmaileva lähipiirini oli nostanut odotukseni korkealle, joten toivoin vivahteikasta, yllättävää ja tyylilajillisesti kiehtovan ambivalenttia draamaa. Sellaista, joka ottaa itsensä vakavasti, mutta myös nauraa hyödyntämilleen kliseille.

Olisiko vihdoin kyseessä sarja, jossa huippuälykkään naispäähenkilön kykyjä ei katsottaisi etäältä ihmelapsen lahjakkuutta huokaillen, mystifioiden ja (tietenkin) myös seksualisoiden? Voisiko huippuälykkyys avautua katsojalle hitaasti, oivaltavasti ja konstailemattomasti eikä äkillisinä spiritistisinä näkyinä yön pimeydessä? Voisiko traaginen päähenkilö olla myös hauska, joskus epälooginen, itsensä kanssa ristiriitainen ja yllättäen lämmin? Siis kaiken sen tuimailmeisenä kaukaisuuteen tuijottelun lisäksi.

Ilmeisesti ei. Vaikka sarja oli näyttävä ja omalla tavallaan viehättävä, sen mystifioiva ja kiusallisen stereotyyppinen suhde älykkyyteen väsytti minua. Shakista en oppinut mitään.

Maija Alander

The Sandman: Harry Potterin ja Men in Blackin yhdistelmä

Morfeus (Tom Sturridge) keskustelee Matthew-korppinsa (äänenä Patton Oswalt) kanssa The Sandman -sarjassa.

The Sandman -sarja on Netflixin uusi suursatsaus, jota kriitikot ovat kilpaa ylistäneet. Neil Gaimanin rakastetun sarjakuvan muuttamista tv-sarjaksi on pidetty liki mahdottomana tehtävänä, jossa katsotaan nyt siis onnistutun. Itselleni sarjakuva ei ole tuttu, mutta ajattelin, että tässäpä sarja, jonka katselen loppuun kertahuitaisulla.

Toisin kävi.

Vielä ensimmäisessä jaksossa ihastelin päähenkilöltä vaikuttavan goottihahmon räjähtänyttä hiuskuontaloa.

Toisessa jaksossa hymähdin, kun kääpiö hyppäsi toisen kerran ulos haudastaan.

Kolmannessa jaksossa alkoi jo haukotuttaa. Kello lähestyi puoltayötä, ja aloin miettiä, kiinnostaako minua todella, saako goottityyppi hevosen selkärangan ja Harald Hirmuisen kypärän yhdistelmältä näyttävän päähineensä, lasinpalalta näyttävän rubiininsa ja nuutuneen hiekkapussinsa takaisin.

Asiaa ei helpottanut se, että gootilla tuntui olevan valtavasti nimiä. Hän on ainakin Morfeus, Sandman, Nukkumatti, Uni ja Loputon. Viimeinen nimistä on kuvaavin: nimien lisäksi gootilla on myös loputon määrä sisaruksia.

Katsojan kamelinselkäni katkesi kolmannessa jaksossa, kun ensin joku epäonninen ihminen repeytyi kahtia ja kohta perään varikselta näyttävä Matthew-korppi raakkui ensimmäiset vuorosanansa. Sarja alkoi vaikuttaa Harry Potterin ja Men in Blackin yhdistelmältä.

Tein jäisen johtopäätöksen: jos oli sarjan tekeminen mahdoton tehtävä, niin niin oli sen katsominenkin.

Klik!

Eipä sillä, voi olla että katselen joskus Sandmanin loppuun.

Kun helvetti jäätyy.

Jussi Lehmusvesi

Succession: Uuvuttavaa suorittamista

Tom Wambsgansin (Matthew Macfadyen, vas.) appi on myös hänen pomonsa, Successionissa perheen päänä toimiva Logan Roy (Brian Cox, toinen oik.).

Aaah, katsotaanpas ylistetyn Successionin ylistetty kolmoskausi, tuumin ja klikkaan itseni suoratoistopalveluun.

Aiemmilta kausilta tuttu hahmo istuu taas pöyhkeän näköisenä helikopterissa. Toinen hahmo puhisee, puhkuu ja painelee sitten makaamaan vaatteet päällä kylpyammeeseen. Dramaattinen musiikki pauhaa, helikopterit pörräävät vuoristossa.

Stressitasoni nousevat jo, eikä sarjaa ole kestänyt kuin minuutti.

Miten tämä liittyykään aiemmin nähtyyn? Mihin kakkoskausi päättyi? Muistanko siitä kaudesta ylipäätään mitään? Puhumattakaan ykkösestä!

Mieleen palaa elävästi, kuinka vakavaksi suorittamiseksi Successionin aiemmat kaudet menivät jakso jaksolta. En toki tunnustanut uupumistani edes itselleni. Tätä on ylistetty, tämä on loistava.

Yritän keskittyä. Stressaantuneita, bisnespukeutuneita ihmisiä parveilee helikopterien pärinässä kentällä ja huutaa toisilleen: ”Minne olemme menossa?”

”New Yorkiin, Geneveen, Lontooseen, Singaporeen tai Los Angelesiin”, vastaa yksi.

Mitä tapahtuu nyt, kysyy joku. (Hmm, kukas tuo nyt taas olikaan).

Saamme kaiken aiemman kattavan selityksen: ”Minut erotettiin. Hänet erotettiin. Hänet ylennettiin. Minut palkattiin uudelleen. Hänet alennettiin.”

Aikaa on kulunut kaksi ja puoli minuuttia. Tsemppaan vielä alkutunnariin asti. Kolme minuuttia.

Klikkaan itseni ulos ylistetyn Successionin kolmoskaudelta.

Mari Koppinen

Transport: Näin ei toimittaja työskentele

Toimittajaa esittävä Emmi Parviainen ja Geert Van Rampelberg Transport-sarjassa.

Myönnän auliisti näkökulmani subjektiivisuuden, mutta toimittajan työn epämääräinen kuvaus elokuvissa ja televisiosarjoissa kiusaannuttaa minua niin, että se saattaa koko katselukokemukseni lankulle.

Kehuttu kotimainen jännityssarja Transport lähtee sinänsä hyvin liikkeelle. Päiväkodin lastenruoasta löytyy outo mikrosiru, pankinjohtaja joutuu kiristyksen uhriksi ja Korvolan perhe suree salaperäisesti kadonnutta isää. Draamaa vetää tutkiva toimittaja Johanna Vainikainen, joka alkaa selvittää mikrosirun arvoitusta.

Vainikainen haastattelee, mutta ei tee taustatöitä, muistiinpanoja tai nauhoita keskusteluja. Saatuaan vinkin, että mikrosirusta osaa kertoa belgialainen tutkimuslaitos, hän ottaa kadulta ensimmäisen taksin lentokentälle. Haastateltavat löytyvät helposti ja heidän antamansa täsmälliset tiedot johdattavat Vainikaisen heti uusille jäljille. Matkabudjetti on rajaton.

Sinnittelin ensimmäisen jakson loppuun. Jos ainoa tuntemani työnkuva on kuvattu näin reikäisesti, onko muillakaan jännärin elementeillä väliä? Tietysti draama on draamaa ja puusilmäisyys on omien korvieni välissä, mutta voisi fiktiossa olla mukana edes näön vuoksi sipaus realismia.

Miska Rantanen

Westworld: Tyhjäksi jäävää kikkailua

Jeffrey Wright esittää Westworld-sarjassa monissa eri tehtävissä toimivaa Bernard Lowea.

Kun dystooppisen Westworld-sarjan ensimmäinen kausi käynnistyi HBO:lla vuonna 2016, tuntui se olevan vastaus kaikkiin scifi-nörtin tarpeisiini. Taitavasti rakennetussa, futuristiseen western-teemapuistoon sijoittuvassa maailmassa näyttelijät tekivät loistavaa työtä, ja mysteeri kietoutui milloin mihinkin yhä yllättävämpään suuntaan.

Toista kautta katsoin vielä varovaisen optimistisena, mutta kolmannen kauden loikatessa puistosta ”todelliseen” maailmaan katsominen maistui yhä pahemmin pakkopullalta.

Tänä vuonna käynnistynyt neljäs kausi saikin sitten minut menettämään viimeisetkin kiinnostuksen riekaleet sekavalla, tyhjäksi jäävällä kikkailullaan. Labyrinttiaan kolisutteleva Westworld on esimerkkitapaus siitä, että jos jotain on vaikea ymmärtää se ei tarkoita, että se sisältäisi yhtään mitään.

Arla Kanerva

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat